Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pellinen tekee tilit kielen kanssa

Seppo Järvinen, 23.6.2005
Jyrki Pellinen: Sadevesirakkaus s., Kirja kerrallaan 2005

Jyrki Pellisen edellinen teos, proosakokeilu Dostojevskin suomalainen sihteeri (Kirja kerrallaan, 2004), oli lukukokemuksena hämmentävä. Rakenteellisesti mielenkiintoinen pienoisromaanien – tai pitkien novellien – sarja todistaa Pellisen kielen nomadiksi, jolle tietty semanttinen epävarmuus merkitsee uusien tasojen löytämistä.

Kaiken kaikkiaan Pellinen on vuodesta 1962 kirjoittanut kunnioitettavan määrän teoksia: kolmekymmentä nidettä lyriikasta proosaan riittää elämäntyöksi. Eräänlaisiksi kummeleiksi tai merimerkeiksi tuotannosta hahmottuvat toinen kokoelma Kuuskajaskari (Otava, 1964) merellisine elementteineen, sekä kokoelmat Minä kirjoitan maljasta joka oli hidas (Otava, 1973), Muina iltoina kuin kirjoitin (Otava, 1985) ja proosateos Avaan oven ja olen kotona (Otava, 1974). Kuvantekijä Pellinen on lähinnä ekspressionisti, taiturimainen värien käyttäjä. Runoilija Pellinen näyttäisi kulkevan päinvastaiseen suuntaan: kohti minimalismia.

Läsnä

Pellinen kirjoittaa hyvin herkästi. Mieleen tulee kohti valoa pyrkivä hennon viheriä kasvin kärhi. Sadevesirakkauden runot eivät rummuta kiihkeästi – ne syttyvät hitaasti kuin tuohuksen liekit. Vain muutama rivi ja siinä on Pellisen runon kosmos: ”Katsoin itseeni, / Omenapiirakka oli valkea. / Eila puhui jasmiineista. / Ajattelin että kasvit ovat / puoli-ihmisiä.”

Runoissa puhuu kaiken keskeislyriikan tapaan subjekti. Pellisen arkisissa havainnossa on merkityksen salattua kauneutta. Suhtaudumme kasveihin rakkaudella, inhimillistämme ne, koska kasvien fotosynteesi kiehtoo mieltä. Se on olemassaolon puhtautta. Kasveja ruokkivat elämän peruselementit, ja kasveista meillä on oppiminen. Kun Pellinen ajattelee kasvien olevan ”puoli-ihmisiä”, tässä on jo olemassa teesi tarkkailla kasveja enemmän kuin vain ravinnoksi kelpaavina objekteina.

Kotona

Mohandas Karamchand Gandhi – rakkauden universaali apostoli – nautti ravinnokseen ainoastaan hedelmiä ja pähkinöitä, ei edes pyhän äitilehmän maitoa. Tätä sanotaan elämän kunnioittamiseksi. Samaa on myös Pellisen runoissa. Hän ei saarnaa, hän ihmettelee kuin lapsi. Sadevesirakkaus on niin avointa runoutta, että tämän lähemmäksi ei voi päästä. Pellinen kirjoittaa kaiken mutta silti harkitun vähän. Hänen runonsa ovat arjen, kokemuksen ja läheisyyden ikoneita. Kun Pellinen mainitsee nimen Eila useammassakin kohdassa, se on rakkaudentunnustus, mutta ei sokerimaisesti siirapoituna tekopyhyytenä kuten joillakin muodikkailla laskelmoivilla rakkausrunoilijoilla. Runouden kentässä on sokeita pilkkuja ja härskiä markkinameininkiä.

Pellinen on taitava havaintojen rekisteröijä. Havainnot ovat useimmiten salamannopeita leikkauksia koetusta ja eletystä. Arki on kaiken aikaa läsnä. Kun kielellinen hämäryys yhdistyneenä ajattelun hämäryyteen on joskus etäännyttänyt lukijan uudesta runoudesta, toimii Pellisen Sadevesirakkaus päinvastaiseen suuntaan. Rapsodia ja onni eivät ole pannassa, tiettyä nostalgisuutta on myös rivien väleissä, samoin yksityisyyttä. Maailma ympärillemme rakentuu havainnoista ja tunteista, pienistä kokemuksista, joista syntyy elämän kartta. Pidän Pellisen estetiikasta. Muoto ja kuvat ovat yhtä, samoin kieli.

Näennäisyyksistä

Pellinen taitaa yksinkertaistamisen ja pelkistämisen. Runon voi hioa hengiltä, mutta sitä Pellinen ei tee. Se, mikä vaikuttaa arjen banaliteetilta, on osa elämän peiliä. Ihmisen tulisi iloita, oppia löytämään elämisen tarkoitus pienistä asioista vaikka näin: ”Kirjoitin taas, sanoin jotain. / Vanha omenapuu ei pelottanut. /Huomenna se kaadetaan. / Eila toi puutarhaan sinistä kahvia.” Vain sininen kahvi voi maistua siniseltä kahvilta, parhaalta. Runoilija ajattelee omenapuuta ja sen kohtaloa. Ei ole pakko asettaa kirvestä puun juurelle odottamaan kaatajaa. Kuolleen puun kauneus ei ole tästä maailmasta. Ihminen haluaa suunnitella, kerätä, raivata, jopa surmata. Silleen jättäminen voi olla kaunein teko. Kun runoilija toteaa: ”Hiiriä vilistää enää vain pään sisällä”, ollaan jo huumorin ja ilon puolella ja ”menen metsään / missä vihjauslaivat asuvat”.

Kaikille suvea odottaville sopii mietelauseeksi ja havainnoksi seuraava runonen kokonaisuudessaan: ”Ampiainen lensi C:n / tästä tuonne”. Tarkkailkaa siis luontoa.

Jälleen siis on luettavissa uudenlaista Pellistä. Tällä kertaa miniatyyreja, jotka herkkyydessään ja oivaltavuudessaan tuovat mieleen tamperelaisen Gunnar Pohjolan hiuksenhienoin viivoin piirretyt pienet tarinat. Sadevesirakkauskin on kertomus, kuten jo nimirunosta voi päätellä. Kannen kuvana on Pellisen oma työ.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto