Luutarha

Jyrki Vainosen novellikokoelma Luutarha on hämmentävä kokemus: kuin läjä freudilaisia unisymboleita olisi annettu tyhymän pohojanmaalaisen tulkittavaksi. Jos kirjailijan debyyttikokoelma, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saanut Tutkimusmatkailija ja muita kertomuksia (1999), houkutteli lukijan mielikuvituksen leikkiin, niin kuopus heittää hiekkaa silmiin ja juoksee karkuun – ilkikurisesti nauraen.

Luonteenomaista Vainosen novelleille on ajan, paikan ja henkilöiden käsittämättömyys – kuin niillä ei olisi väliä. Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa rajata teoksen tematiikka ainoastaan poeettisten konventioiden kyseenalaistamiseen. Luutarha ei vaivaudu selittämään herättämiään kysymyksiä. Siitä huolimatta ja sen takia teoksen maailmaan astuu yhä uudelleen, tai oikeastaan teos astuu lukijan maailmaan. ’Kaappi’-novellin outo bussimatkustaja Ahab ei ole jättänyt minua rauhaan. Mietin yhtä kuumeisesti kuin linja-autojen kuljettajat, kuka hän on ja miksi hän on. Ehkä minun olisi parempi antautua. Teksti voitti minut, hyvä on, myönnetään. Raivostuttavaa – mutta samalla niin nautinnollista.

Ainoaksi ongelmaksi – vai haasteeksi? – näen genren määrittelyn: Vainosen novellikokoelma on hankalasti luokiteltavissa. Kaikkien fantastisten ja myyttis-mystisten elementtien seassa on niin koomisia kuin traagisiakin teemoja sekä historiallisia ja täysin absurdeiksi kokemiani ympäristöjä. Silti realistinen miljöö ja siitä lähtöisin oleva tunnelma on vahvasti läsnä. Ehkä vihdoinkin olemme tajuamassa, ettei kaikelle tarvitse löytää loogista selitystä. Arjen mystiikka on kiinnostavampaa kuin järjen ylistys. Se mitä Vainonen novelleissaan ei kerro, on tiedostamaton, thanatos, kiehtova yliluonnollinen, jonne emme älyllä yllä, vaikka haluaisimme.

Kertomisen helppous, kielen selkeys ja tarinoiden tiivis rajaus luovat illuusion yksinkertaisesta tekstistä. Pinnan alta paljastuu enemmän tasoja, kuin kannet antavat odottaa. Ohut pinta tuo sisimmän esiin. Novellissa ’Morsian’ luodaan uusi, urbaani myytti Pyhästä Odilesta, joka antaa kerjäläisten vihkiä itsensä ja hukuttautuu sen jälkeen kaupungin jokeen. Samalla hetkellä, kuin ihmeen voimasta, likainen joki puhdistuu. On yhdentekevää, onko tarina totta, sillä jo kertomalla tällainen tarina ilkutaan väitteelle, jonka mukaan suuret kertomukset olisivat kuolleet.

Vainosella on tapana leikkiä kirjallisilla alluusioilla, antaa salaperäisiä vihjeitä esimerkiksi nimien kautta ja viitata maailmankirjallisuuden klassikkoihin. Tällaista leikittelyä voisi pitää pelkkänä pätemisenä; kaikki intertekstit eivät taatusti aukea harjaantuneimmalle kirjallisuudentutkijallekaan. Turhautuminen ei ole kaukana, kun uskoo ymmärtävänsä tekstin – kunhan vain tuntisi viitekehyksen. Tuskin niinkään omaperäinen nimi kuin Ahab on sattumalta Vainosen mieleen juolahtanut. Moby Dickin lukeminen kai selventäisi asiaa, tai kuten itse epäilen, vain sekoittaisi lukijaa entistä enemmän. Osa subteksteistä vaikuttaa hyvinkin selviltä, esimerkiksi ’Paratiisi’-novellin lukeminen Danten samannimisen teoksen kautta. Lukija kuitenkin hämmentyy, kun ymmärrys ei ole lainkaan antanut työkaluja tekstin aukaisemiseksi. Luutarhan novellit luovat oman maailmansa, joihin on ripoteltu siemeniä rinnakkaisista maailmoista, kirjallisuuden maailmankaikkeudesta.

Onko lukijaa höynäytetty? Jos lukija – tässä tapauksessa minä – myöntää olevansa tietämätön ja lukee novellit vailla tarvetta löytää minkäänlaista viitekehyskenttää tai symbolimetsää, eivät tekstit menetä tehoaan. Loppujen lopuksi yksinkertaisin selitys on paras: yksiselitteistä ratkaisua ei ole. Kertomuksella on suurempi voima kuin yhdelläkään tulkinnalla. Kertomus kutsuu lukemaan uudelleen itsensä takia.