Yön ja päivän tarinoita

Surrealismin, fantasian ja kauhun rajapinnassa kirjaileva Jyrki Vainonen (s. 1963) on sivistynyt mies. Hän on suomentanut Seamus Heaneyn, William Shakespearen ja Jonathan Swiftin teoksia, opettanut sanataidetta ja voittanut jo esikoisteoksestaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita (1999) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Yön ja päivän tarinoita on Vainosen neljäs novellikokoelma.

Lajityyppien moniottelija

Kauhugenren ruumiinavausta käsittelevässä kirjassaan, Danse Macabre (1981), Stephen King jaottelee kauhun käsitteisiin ”horror” ja ”terror”. Horror-kauhun edustajat viskelevät suolenpätkiä ja verta splattereissaan, nostattavat muumion sarkofagistaan hönkäilemään kuoriaisia reippaiden löytöretkeilijöiden henkeen ja kohottavat verikekkereiden tunnelman toiseen potenssiin. Terror-kauhu virittää mielen hienovireisempään tunnelmaan, jossa kulminaatiopisteen odottelu on osa nautintoa. Makaaberiin tanssiin antautunut lukija, kuulija tai katsoja suostuu transsiin, jossa harha ja todellisuus, yö ja päivä, uni ja valve sekoittuvat.

Jyrki Vainonen lukeutuu ehdottomasti terror-miehiin. Hän johdattelee viattoman lukijansa aivan tavallisista lauantaitansseista, humpan hytkeestä, valssin pyörteistä, polkan potkuista sellaisiin valse tristen kieputuksiin, joissa silotellusta gentlemannista sukeutuu tilaamatta ja pyytämättä mustaviittainen viikatemies. Yön ja päivän tarinoiden 12 novellissa on kysymys elämästä ja kuolemasta.

Jyrki Vainonen lukeutuu ehdottomasti terror-miehiin.

Vainonen maustaa kauhunsa groteskilla, joka on arvokkaan viikatemiehen vähemmän arvokas airut. Wolfgang Kayser on groteskia taiteessa ja kirjallisuudessa kuvailevassa klassikossaan, Das Groteske. Seine Gestaltung in Malerei und Dictung (1957), määritellyt groteskin muun muassa tahalliseksi luokkaukseksi taiteellisia normeja vastaan. Novellissa ”Kätkö” Vainonen hyödyntää groteskia erityisen vatsaa vääntävällä tavalla muuttamalla uteliaan vaimon jättimäiseksi sieneksi. Unesta heräävän miehen tajuntaan ”nousevat puutarhan jättimäiset sienet, niiden valkea, sileä malto, aniksentuoksuinen iho, jota hän oli edellisenä päivänä sivellyt.” Kuvaus itsessään on esteettinen, jopa eroottinen, mutta vaimon kehoon yhdistettynä siitä tulee irvokas.

Fantasiaa Vainosen novelleissa edustavat toiseen ulottuvuuteen avautuva kasvihuone novellissa ”Tarha” ja kassialman ilmiasuun kätkeytynyt, lintujen kanssa kommunikoiva mehiläiskuningatar novellissa ”Löydökki”. Jack Zipes on tutkinut satujen ja myyttien yhteyttä teoksessaan Fairy Tale as Myth/Myth as Fairy Tale (1994). Myös Vainonen käyttää sadun ja fantasian keinovalikoimaa raottamaan elämän ja kuoleman väliverhoa novellissa ”Tarha” ja kuvaamaan ihmisen ikiaikaista kaipuuta kuollutta rakastaan kohtaan novellissa ”Löydökki”.

Arjen surrealismia

Kauhu- tai fantasiakirjailijan kapeaan viittaan Vainosen hartiat ovat silti liian leveät. Ensisijaisesti hän kuvaa tavallisten ihmisten surrealistiseksi muuttuvaa arkea, jota voidaan kuvata maagiseksi realismiksi. Novellikokoelmaan sisältyy myös teoksen sisäistä intertekstuaalisuutta, sillä saman hahmon kohtaloita voidaan valottaa toisen henkilön näkökulmasta jo seuraavassa novellissa.

Vainonen tuntuu olevan pienen ihmisen puolella: perheväkivallan uhrin, isänsä menettäneen tyttären, syöpään kuolleen naisen ja jatkojohtoja yhdistelevän maalaispapan. Hädänalainen ihminen saattaa kokea sisäisen maailmansa niin kaoottisena, että alkaa tulkita ulkoistakin maailmaa tästä lähtökohdasta. Novellissa ”Hampaat” parisuhdeväkivallan uhri korjauttaa ruhjotun hammaskalustonsa ja hakeutuu töihin hammasalan firmaan. Valitettavasti näinkään aktiivinen traumaterapia ei tuota tulosta, eikä traumatisoitunut nainen löydä edes työhuoneeseensa.

Kauniin proosan esteettisyyttä korostaa hahmojen kokema absurdi kauhu.

Kokoelman novelleja yhdistää surrealistisuus. Niissä kaikissa on joku koukku, joka panee kyseenalaistamaan tasaisen maan jalkojen alla. Useimpia yhdistää myös kiusaava ja jäytävä psykologinen paine, jota lukija tuntee enimmäkseen empaattisina kokemiensa hahmojen puolesta. Vainonen kirjoittaa nautittavan kaunista proosaa, jonka esteettisyys korostaa hahmojen kokemia absurdeja kauhuja.

Dialoginen palapeli

Avausnovellissa ”Hampaat” nuori Milenka kamppailee terveen mielensä puolesta uhkaavaa hulluutta vastaan. Toisessa novellissa, ”Näkymä”, isä tekemään toisenlaisia rajanvetoja. Hän tietää ja tuntee poikansa väkivaltaisen luonteen ja on ottanut tähän etäisyyttä. Naapuritalon naista kaukoputkella stalkkaava isä huomaa, että poikalurjuksella on salakatselun kohteen kanssa sutinaa. Kun naista ei muutamaan päivään näy kaukoputkessa, isä lähtee tutkimaan tilannetta ja löytää sen, mitä kaikkein eniten pelkäsi. Isän, ihmisen kysymys kuuluu, ylittääkö rakkaus lasta kohtaan moraalin rajat. Vainonen käy tässä novelliparissa dialogia väkivallan uhrin ja väkivallan tekijän kokemuksellisuuden kesken.

Häiritsevästi käynnistyy myös kolmas novelli, ”Päät”, jonka alussa lakonisesti todetaan: ”Sianpäistä tuli syysmarkkinoiden myyntihitti sen jälkeen, kun kaupungin sinfoniaorkesterin kapellimestari johti kauden avajaiskonsertin hartioillaan kirkuvan punaiseksi värjätty ja ontoksi koverrettu sianpää.” Niin hullulta ja sattumanvaraiselta kuin sianpää hattumuotina tai naamiona saattaa äkkiseltään kuulostaa, maailmassa on hommailtu paljon muutakin järjetöntä. Vainonen ei selittele trendiä, mutta kuvaa kyllä trendin etenemisen prosessia, jonka voi tunnistaa minkä hyvänsä hittituotteen kohdalla.

Vainosen novellit eivät kuitenkaan itsetarkoituksellisesti vain pelottele, vaan niistä löytyy lukijalle viesti. Novellissa ”Päät” se on aivan graafisesti isketty suoraan kalloon, sillä sika lähtee vastaiskuun ja miehittää päähenkilön kallon. Vihreän liiton mainoksesta ei silti ole kysymys tässä, eikä seuraavassakaan novellissa, ”Kaksin”, jossa uteliaisuus ei tapa kissaa, mutta muuttaa uteliaan vaimon jättiläismäiseksi sieneksi. Villi luonto tuntuu ilmentävän Vainoselle hallitsemattomia ja hillitsemättömiä voimia, joissa fantasia saa vapaasti vilistää maagisen realismin maisemissa.

Viides novelli ”Kätkö” ja kuudes novelli ”Muutto” ovat jälleen osia samassa palapelissä; kun saa valmiiksi yhden nurkan, voi sen avulla täydentää toisen. Kuntotarkastaja Liise löytää mittauksia tehdessään eräästä kohteesta muumioituneen sikiön. Sikiön tarina selviää seuraavassa novellissa. Sitä ennen homeitiöt ehkä sekoittavat kuntotarkastajan pään, sillä kasvustojen rajoittamisen sijasta hän päättääkin laajentaa niitä edistääkseen desinfiointiin erikoistuneen tyttärensä bisneksiä. Vastapareina toisensa tällä kertaa haastavat naarasleijonan raivolla lapsensa etua puolustava äiti ja sitten toinen, jonka elämässä ei ole tilaa salasuhteen seurauksena siinneelle lapselle.

Seitsemäs novelli ”Piha” ja kahdeksas novelli ”Noutajat” pakottavat katsomaan kuolemaa kasvoihin. ”Piha” viittaa sekä alueeseen että nännipihaan. Nainen nimittäin kaivaa pihaansa syövän tuhoaman rintansa, joka multaisessa maaperässä elpyy ja kasvaa jättiläismäisiin mittoihin. Rintakasvustosta tulee nähtävyys, jota tullaan kaukaa ihailemaan. Kuten kauhugenreen kotiutunut lukija arvaa, rinta alkaa rupsahtaa samassa hengessä kuin Oscar Wilden Dorian Gray muotokuvassaan (1891). Sama goottilainen tunnelma vallitsee ”Noutajissa”, jossa maanjäristyksessä raunioihin menehtyneet lapsuustoverit tulevat noutamaan aikuiseksi varttunutta leikkikaveriaan tuonen tuville. Vainonen tavoittaa molemmissa novelleissa goottilaisen rappion ja kohtalonomaisen varmuuden siitä, että menneisyys aina panee nykyisyyden maksumieheksi.

Vainonen tavoittaa kohtalonomaisen varmuuden siitä, että menneisyys aina panee nykyisyyden maksumieheksi.

Yhdeksäs novelli ”Risteily” ja kymmenes novelli ”Löydökki” muodostavat kokoelman selkärangan. Molemmat käsittelevät menetyksen tragiikkaa ja sitä, kuinka välttämätöntä on päästää irti. ”Risteily” ammentaa Bram Stokerin Draculasta (1897) siltä osin, että laiva muuttuu ruumisarkuksi, eikä kapteenia löydy mistään. Viimeisenä hengissä sinnittelevä tyttö saa laivalla käsiinsä seuraavan päivän lehden, jossa jo kirjoitetaan laivan uppoamisesta. Tyttö sattuu olemaan ”Löydökin” kuolleita eläimiä täyttävän keskushenkilön tytär. Mies on perustanut hoitolaitoksen, jonka potilaiden mielentuskaa hoidetaan heidän uniaan ja samalla muistojaan tuhoamalla.

”Löydökki” on novelleista pisin ja muodostaa noin neljäsosan kokoelman pituudesta. Tilaa tarvitaankin keskushenkilöille, joiden tarinan Vainonen kertoo edellisessä, tässä ja vielä seuraavassakin novellissa, ”Tarha”. Helka-tytär on kuollut ”Risteilyllä”. Isä Anton ei pääse elämässään eteen, eikä taakse, mutta päättää silti säilyttää tyttärestään ainakin sen, minkä Thomas Harrisin Hammaskeijukin Punaisessa lohikäärmeessä (1981). Epätoivoinen isä on käsin poiminut lasisilmien värisävyt tyttärensä täytettyyn päähän, mutta ei tämä kotikutoinen Frankenstein niihin ilmettä saa. Helka-teini ei tosin myöskään lauo totuuksia päin isänsä kasvoja, kun tämä kommentoi hänelle maailmanmenoa makaabereissa yksinpuheluissaan.

Yksilö elää suhteessa toiseen ja saa merkityksensä tässä vuorovaikutuksessa. Myös kolmas, saman perheen tragediasta kertova novelli alleviivaa tätä oivallusta. Perheen äiti on sairastunut rintasyöpään, mutta ei ole vielä uskaltanut kertoa siitä muille. Kipuilunsa keskellä hän ajautuu puutarhaan, josta löytyy vielä salaisempi puutarha. Tuleeko Martta-äidistäkin ”Tarhan” uusi hoidokki? Vainonen tavoittaa yksilön kauhun kynnyksen äärellä, mutta kuvaa kuoleman yleensä lempeäksi. Kuolema on lopulta hellä, kun sille antautuu, eikä sitä vastustele. Siirtymä elävien mailta tuonen tarhoihin sen sijaan saattaa tuntua yhtä eriskummalliselta saapastelulta kuin Liisasta Ihmemaassa.

Kokoelman päättää novelli ”Silmukka”, joka jatkojohtojen kautta avaa näkymän turhuuden toreille. Mies on saanut päähänsä sytyttää lampun mahdollisimmaan pitkien jatkojohtojen avulla. That’s it. Hänellä ei ole syvällistä motiivia, eikä agendaa. Ja tällaista merkityksetöntä puuhasteluahan markkinoiden eteen valjastettu yhteiskunta ei ymmärrä. Yksinkertaisesta miehestä yritetään tehdä monimutkainen. Häntä haastatellaan eri medioihin, hän saa opetuslapsia, hänestä tehdään guru, ja hänet tuotteistetaan. Itse miekkonen työnnetään lopuksi syrjään kuin kaluttu luu. Vaan lamppu syttyy, kun viimeisinkin jatkojohto on yhdistetty muihin kaltaisiinsa. ”Silmukka” kuvaa erinomaisesti tuotteistamista ilmiönä, mutta jää kokoelman irrallisimmaksi helmeksi.

Vainonen virittelee novellikokoelmassaan lumouksen, jonka viipyilevään ja salaperäiseen tunnelmaan olisi viettelevän helppo jäädä. Ties mistä sitten itsensä löytäisi…

Lähteet:

Kayser, Wolfgang. The Grotesque in Art and Literature. New York: McGraw-Hill 1966 (1957 saksaksi nimellä Das Groteske. Seine Gestaltung in Malerei und Dictung, käänt. Ulrich Weisstein).

King, Stephen: Danse Macabre. New York: Berkley Books 1983 (1981).

Zipes, Jack: Fairy Tale as Myth/Myth as Fairy Tale. Lexington, Kentucky: The University Press of Kentucky 1994.