Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuva puhuu hiljaisuudessa

Seppo Järvinen, 15.6.2001
Kaarina Kajakoski: Ovi s., Yliopistopaino 2000

Turun Kirjamessuilla tapasin Kaarina Kajakosken, runoilijan ja retriittien vetäjän. Aikaisemmin Kaarina on osallistunut antologioihin. Nyt on tullut oman kirjan vuoro: luovan ihmisen kulminaatiopiste. Runoilijana Kaarina on kirjallisten ryhmittymien ja koulukuntien ulkopuolella. Hän kulkee omia sisäisiä luonnonpolkujaan, kuvaa sielunmaisemia. Runoissa on nöyryyden ja kysymyksen perusvire.

Ovi on kaunis kirja: hellyttävä runolapsosten sarja. Kuva lähestyy runoa, runo kuvaa. Pienikokoiset, ei-esittävät, herkän värikkäät laveeraukset tuudittavat lukijan kontemplaatioon, mietiskelyyn. Saman aukeaman kuva ja runo täydentävät toisiaan. Tasapaino toimii: kuva ja sana eivät riitele, päinvastoin. Kuvaa katsellessaan lukija luo oman runovariaationsa, portin toiseen todellisuuteen.

Kuvien löytäminen tapahtuu pienen pojan maalaamien kymmenen mustan vesivärityön jälkeen: ’Oma maailmani oli harmaa. Värit olivat kadoksissa. Oli kuitenkin halu tehdä, luoda.’ Luova ihminen tietää, mitä ’kadottaminen’ on. Kirjoittamisen, luomisen, alkuprosessi on ei-olevassa, näkymättömissä, pinnan alla. Anima etsii animusta. Hyvin syvältä nousevat sanat, kuvat, alkukuvat. On vain ryhdyttävä maalaamaan, etsimään. On löydettävä salattujen merkkien maailma. On opittava ’lukemaan’ kuvaa kaikilla aisteilla. Kuva on ovi.

Voiko ’raadollista’ kuvaa olla olemassakaan? Kuvaan, metaforaan, liittyy sakraalisuus: ’Talven yksinäisyys / kuin / punatulkun harmaa lento. // Siivenkärki veti pimeää viivaa’. Ihminen kipuilee, luomakunta kipuilee. Ihminen on mestari pettämään itseään. On palattava Alkuun, synnyttävä alastomana maailmaan. On löydettävä luottamus, läheisyys: ’Unessa / elämän kohinan keskeltä / nousi väkevänä hautavirsi. // Lauloin mukana / kulkiessani eteenpäin.’ Olemme mukana suuressa saatossa, arjen pyhiinvaelluksella. Parantavat sanat ja kuvat tulevat.

Ovi ei ole suurta runoutta. Se on varpusen ylistystä Salatulle. Lukija-kokija kohtaa ihmisen lämmön: ’Raotin kättäni, / vihannyrkiksi puserrettua / ja / vähä tila muuttui / ilon pesäksi.” Pieni on kaunista.

Se, että runo ei ole ’suurta’, ei merkitse runon heikkoutta. Elämänkoulun kautta runoilijakin oppii rajansa. Ovi on hauraanlujaa runoutta: ’jotta me yhtä olisimme’. Kaarina Kajakosken kokoelmaan tarttuu yhä uudelleen. Sen kuvat houkuttelevat uusiin sielunmatkoihin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto