Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuka mitäkin perii

Merja Peuhu, 25.11.2006
Kaiho Nieminen: Perilliset s., WSOY 2006

Henkilötarinoista koostuva Kaiho Niemisen romaani Perilliset etenee toiseen ja kolmanteen polveen ja kuljettaa läpi pitkän ajanjakson. Se lähtee 30-luvun lopun maalaiskylästä ja kulkee kronologisesti aina 60-luvun Helsinkiin asti. Teoksen nimeen on kirjoitettu ironinen ristiriita, joka liittyy mitaleihin ja palkintoihin.

Juoni etenee verkkaisesti, Niemisen taattuun, elävään tapaan, ja tapahtumat vievät mukanaan. Kuvaus on harkitun terävää; siinä on mukavaa sanailua, joka jää kutkuttavasti mieleen. Toisinaan teksti on leikkisää, toisinaan alakuloista ja usein visuaalisesti oivallista. Kerronta hakee voimansa murteesta ja lempeästä huumorista.

Niemisen kerronta etenee sopivan lyhyin luvuin. Kuvattavina on kaksi saman kylän miestä. Toisen, Lauri Sorrin, tähtäimessä on vuoden 1940 olympialaisten keihäänheittokisa. Kyse on niistä olympialaisista, joita ei koskaan järjestetty. Toinen henkilö on kylän kansakoulunopettaja. Nieminen viittaa ristiriitoihin mm. punaisten ja suojeluskuntalaisten välillä sekä kylän sisäiseen ilmapiiriin.

Teksti hengittää

Romaanin keskiosa on sodan kuvausta. Useita saman kylän miehiä lähtee sotaan, ja monet heistä taistelevat samassa pataljoonassa. Sotakuvaus on uskottavaa ja lähenee paikoin Linnan Tuntematonta. Niemistä on verrattu Linnaan aiemminkin. Nieminen antaa tilaa sodan kuvaukselle, ja teksti hengittää henkilöidensä mukaan.

Kirjailija on itse jälleenrakennussukupolven edustajia (s. 1941). Heillä on aivan oma suhteensa sotaan ja sen koettelemuksiin, jotka ovat koko sukupolveen jälkensä jättäneet. Nieminen kirjoittaa usein heistä, jotka eivät astuneet syistä tai toisesta rintamalle.

Sotaa ja sen menetyksiä kuvataan päähenkilöitten kautta. Köyhästä Laurista Nieminen sanoo: ”Joillakuilla oli vielä sentään, minkä perästä voi hinkua, Lauri hieroi hikisiä varpaitaan pöydän alla vastakkain.” Niemisen teksti on verevää kansankuvausta, jota värittää vieno ”haitarin hurskutus.”

Välirauhan aikana miesten korttirinki on kuin hälläpyörä. Kun Lauri häviää mitalinsa ja palkintonsa ja kun kutsu saapua jatkosotaan tulee, hän toteaa: ”Eipä tässä mulla juuri jättämistä ole. Jos vanhat jalkarätit pankolle kuivumaan.”

Vaikka miesten kohtalon määrittääkin sota, pidän henkilöiden kuvaamisen kohtalonomaisuutta osin vanhahtavana. Tämä fatalismi koskee Lauri Sorria käsitteleviä luonnehdintoja. Hänelle kun tuntuu aina käyvän huonosti.

Toinen Perillisten päähenkilöistä kuolee sodassa, toinen ensin ylennetään ja sitten vangitaan. Tarina etenee päähenkilöä jouhevasti vaihtaen. Tekstistä välittyy lempeä ote sodan runtelemiin miehiin. Vammat eivät kuitenkaan saisi näkyä, eikä niistä voi puhua:

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto