Tuulisolmut – Valikoima saamelaista nykyrunoutta

Tuulisolmut esittelee suomeksi saamelaisen nykyrunouden uudistajia. Saamelaisrunoudesta piirtyy tasokas, omalakinen ja monikarvainen kuva. Esillä ovat alkuperäiskansoille globaalisti tärkeät aiheet: oma kieli, identiteetti ja perinteisen elämänmuodon törmääminen valtakulttuuriin.

Saamelaiset ovat näkyneet 2010-luvun Suomessa aiempaa enemmän. Saamelaisaktivistit ja -kirjailijat ovat pitäneet vähemmistön asioita esillä. Valtion 1970-luvulle asti harjoittamaa suomalaistamispolitiikkaa saamelaisia kohtaan on alettu lopulta laajemmin käsitellä. Saamelaisalueen maankäyttö- ja kalastusoikeudet sekä kysymys siitä, kenellä on oikeus käyttää esimerkiksi saamenpuvun tapaisia kulttuurisia symboleja, ovat nousseet toistuvasti keskusteluun.

Tätäkin taustaa vasten Tuulisolmut sopii kuin kylmästä sinistyneen etelänmiehen nilkkaan napsahtava suopunki, jolla hänet kiskaistaan lähemmäs Saamenmaan pintaa. Lastenkirjallisuuden ohella runous on ollut saamelaiskirjallisuuden johtolaji.

Monikielistä näkökulmaa

Läpileikkaus saamelaisrunoudesta Tuulisolmut ei ole. Se esittelee neljä erilaista, 1960-1970-luvuilla syntynyttä ja 2000-luvulla julkaissutta runoilijaa, jotka antologian suomentajan Kaisa Ahvenjärven mukaan ovat uudistaneet saamelaisrunoutta. Suomensaamelaiset Inger-Mari Aikion ja Niillas Holmbergin kääntäjä on jättänyt sivuun, koska heidän tuotantoaan on jo julkaistu suomeksi.

Lastenkirjallisuuden ohella runous on ollut saamelaiskirjallisuuden johtolaji.

Tuulisolmujen eräänlaisena sisarteoksena voi pitää Kaija Anttosen toimittamaa valikoimaa En laske, en koskaan (2015, Kieletär), joka esittelee seitsemän 1940- ja 1950-luvuilla syntynyttä saamelaisrunoilijaa.

Naisnäkökulma painottuu Tuulisolmuissa: vain yksi antologian neljästä runoilijasta on mies. Kaikki ovat norjansaamelaisia, ja runot on suomennettu pohjoissaamesta ja norjasta. Tässä näkyy saamelaisrunouden monikielisyys ja -kulttuurisuus. Niin Norjassa, Suomessa, Ruotsissa kuin Venäjällä saamelaiset ovat olleet sulauttamisen kohteina: nykyään vain puolet saamelaisista osaa äidinkieltään.  Saamelaiskirjallisuus elääkin saamen kielten lisäksi mainittujen valtioiden enemmistökielillä.

Suomentaja Ahvenjärvi on ruotinut saamelaisrunoutta pitkään. Hän väitteli saamelaisesta nykyrunoudesta kesällä 2017. Myös suomentaminen sujuu mallikelpoisesti, ja hän saikin tästä teoksesta Ylen kääntäjäkarhupalkinnon tänä vuonna.

Modernista ja perinteestä

Valikoiman runoilijat, Hege Siri (s. 1973), Sigbjørn Skåden (s. 1976), Rawdna Carita Eira (s. 1970) ja Irene Larsen (s. 1964) ovat melko erilaisia, mutta yhteistä pohjaakin löytyy. He ammentavat sekä perinteestä että modernista tai postmodernista. Saamelaisrunoudelle tärkeästä joiku-perinteestä tulee vapaa mitta, runoja leimaa sarjallisuus ja usein tarinoiksi kiertyvät proosalliset kokonaisuudet.

Saamelaisrunoudessa voisi aistia samankaltaisuutta Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen runouden, kuten N. Scott Momadayn kanssa. Mieleen tulee lisäksi Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen parissa 1990-luvulta lähtien vaikuttanut etnofuturistinen taidesuuntaus. Siinä pyritään yhdistelemään kansallisia perinteitä ja mytologiaa moderniin maailmankulttuuriin. Teemojen puolesta saamelaisrunous resonoi myös metsänenetsisyntyisen, suomennetunkin runoilija Juri Vellan tuotannon kanssa.

Identiteetti, kieli ja poronhoito

Hege Sirin runot käsittelevät äidinkielen menetystä ja identiteetin haperoitumista, toistuvia aiheita valtakielisessä saamelaiskirjallisuudessa. Runot paikantuvat Jäämeren rannikolle. Joikumaisuus ja konkreettiset havainnot kannattelevat tiivistettyä ilmaisua, jonka seassa on yksittäisiä saamenkielisiä sanoja merkiten uhanalaista kieltä. Noitaa eli noiadia kuvaavassa sarjassa ilmaisu laajenee loitsumaisen toisteiseen rytmiin.

Joikumaisuus ja konkreettiset havainnot kannattelevat tiivistettyä ilmaisua, jonka seassa on yksittäisiä saamenkielisiä sanoja merkiten uhanalaista kieltä.

Rawdna Carita Eiran runot ammentavat valikoiman runoilijoista selkeimmin tunnetun saamelaisrunoilija Nils Aslak Valkeapään lyriikasta. Runot liittyvät saamelaisen runoperinteen jatkumoon kuvatessaan poronhoitoa. Runojen ”Tummakorva” on poro, jonka elämää seurataan romanttisin ja naturalistisin, lopussa irvokkain sävyin poronvasasta varastossa roikkuvaksi ruhoksi ja raaka-aineeksi. Eiran konkreettisen havainnon runokieli on vaikuttavaa. Erityisesti poron tappamista setvivät runot hätkähdyttävät.

Mytologia ja jälkimoderni

Sigbjørn Skådenin runot hyödyntävät eri tekstilajeja: internetin chattien kieltä ja shakespearelaista runomittaa parodioivat runot elävät kielirekisterien vaihdoksista, arkisen ja ylevän törmäilystä. Päällisin puolin ilottelevien runojen taustalla on vakavia aiheita, kuten saamelaiskulttuurin ja globaalin, lähinnä englanninkielisen kulutusmaailman törmäys.

Sami Grand Prix -laulukilpailuun osallistuva runon puhuja vaihtaa lopussa puheensa ”tappajakieli” englantiin. Erään runon nimi on ”Prekariaatin ulvonta”. Työelämän epävarmuuden sijasta prekariaatti tuntuu tässä tarkoittavan nykyajassa vieraantunutta saamelaista, jonka itseilmaisu purkautuu nonsensenä, kliseiden pätkinä ja murheellisena itseparodiana.

Irene Larsenin runojen taustalla leiskuu suullinen perinne. Säkeiden mottona on sitaatti saamelaisesta tarinasta, jossa tyttö viettää talven karhun pesässä ja saa tämän kanssa poikalapsen. Runoissa elää Pohjoiskalotti, jossa nykyinen internet-todellisuus ja saamelainen mytologia sulautuvat. Runoista muotoutuva tarinallinen kokonaisuus luotaa tragikoomisesti perinteisen ja modernin, turistien ja paikallisten, luonnon ja urbaanin törmäilyä ja yhteyttä.

Larsenilla karhun hahmoon kinostuu erilaisia merkityksiä. Se on ihmisasumusten lähellä hiipivä peto, myyttinen olento, kalliopiirroksiin ikuistettu saaliseläin sekä runojen puhujan rakastaja ja lapsen isä.

Enemmistö tarvitsee kehitysapua

Tuulisolmujen runoja olisi lukenut toisenkin mokoman. Erityisesti Skådenin ja Larsenin runoutta kiinnostaisi saada lisää suomeksi. En soisi käännöstyön päättyvän, jos muu saamelainen nykyrunous on yhtä tasokasta kuin Tuulisolmut.

Ilmastonmuutoksen ja kiihtyvän luonnon monimuotoisuuden katoamisen uhkaamassa nykymaailmassa modernisaation päihdyttämät enemmistökansat tarvitsevat kipeästi kehitysapua alkuperäiskansoilta – ellemme sitten halua todistaa omaa sukupuuttoamme. Tässä kuviossa runoudella voi olla korvaamaton kohtansa.

Editoitu 5.2.2024