Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Niin kovin inhimillistä

Joonas Säntti, 31.12.2015
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme 364 s., Tammi 2015 Kääntäjä(t): Sari Karhulahti

En tiedä, mitä pitäisi ajatella Tammen ratkaisusta painaa uutuuskirjan etukanteen suosituksia menestyksekkäältä kotimaiselta kirjailijalta. Suomalaisittain tämä on vielä poikkeus. Karen Joy Fowlerin käännösromaanin kannessa komeilee mainoslauseeksi valittu sitaatti Jussi Valtoselta, jonka Finlandia-palkittu romaani on tietysti saman kustantamon julkaisema. Onhan se ovelaa. Valtonen toteaa, että romaanin ”sympaattiseen kerrontaan on taitavasti kätketty sekä melkoinen juoniyllätys että suuria kysymyksiä lasten kasvattamisesta, vanhempien vastuusta ja tieteen etiikasta”.

Itse en sanoisi, että yllä lueteltuja aiheita olisi millään tavalla ”kätketty”, koska romaanin kertoja-päähenkilö käsittelee kaikkia varsin avoimesti. Kuvaus muuttuu ymmärrettäväksi, jos miettii Fowlerin painotuksia ja kerrontatyyliä: kyseessä on nimittäin kerronnaltaan perinteinen lukuromaani, jossa tarinallisuus korostuu, usein myös niiden laajempien ”kysymysten” kustannuksella. Juonenkäänteiden kehittelijänä Fowler on kohtalaisen taitava, joten yritän olla paljastamatta olennaista yllätystä.

Juonenkäänteiden kehittelijänä Fowler on kohtalaisen taitava, joten yritän olla paljastamatta olennaista yllätystä.

Olimme ihan suuniltamme kertoo erään kokoonpanoltaan erikoisen amerikkalaisen perheen hajoamisesta. Kertojana toimii Rosemary, ainoa perheen lapsista, joka ei ole ajautunut täysin erilleen vanhemmistaan. Lapsena Rosemary on puhunut loputtomasti, nuorena opiskelija hän on kuitenkin hiljaisen ja sisäänpäinkääntyneen maineessa. Laajemmalla tasolla hiljaisuus ulottuu koko jäljelle jääneeseen perheeseen: on paljon asioita, joista ei päivällispöydässä keskustella. Jotenkin kaikki liittyy siihen, mitä on tapahtunut kertojan lapsuudessa. Niinpä romaanin muut jaksot on alusta alkaen kehystetty osaksi kertojahahmon löytöretkeä tukahdutetun menneisyyden tapahtumiin, ja lukijaa kuljetetaan hallitusti useamman vuosikymmenen välillä.

Kasvatusvalintojen ja tieteen etiikan käsittely on Fowlerin romaanissa nivottu osaksi laajempaa teemaa ihmisten ja eläinten suhteesta. Tarinan tasolla yhdistävinä lankoina toimivat vanhempien menneisuus eläintutkijoina ja perheen elämästä kadonneiden sisarusten mysteeri. Keskeisen eettisen ongelman voisi tiivistää kysymykseen: kuka saa tehdä mitä ja kenelle? Aiheet ovat siis todella painavia, mutta käsitelläänkö niitä syvällisesti?

Olimme ihan suunniltamme on helposti luettavaa, tarinavetoista nykyproosaa, jonka puhekieliset vivahteet Sari Karhulahti on välittänyt taitavasti suomenkielelle. Kirjailija Karen Joy Fowler ei harrasta runsasta kuvailua tai yllättäviä vertauksia. Tapahtumaympäristö on esitetty viitteellisesti ja dialogi on tehokasta, voisi sanoa tv-sarjamaista. Mukana on pientä metafiktiivistä irrottelua: kertoja kommentoi omia kertomisratkaisujaan kuten järjestyksen sekoittamista ja pois jättämisen perusteluja. Tällainen tuntuu olevan nykyproosassa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tarinoita kertovat ihmiseläimet

En erityisesti ihastunut Fowlerin romaaniin, mikä johtunee osaksi vääristä odotuksista. Se sai ilmestyessään varsin hyvät kritiikit ja huomioitiin useilla palkinnoilla sekä pääsyllä maineikkaan Man Booker Prizen lyhytlistalle. Ennakkotietojen perusteella toivoin ajatuksia herättävää lukukokemusta, jossa kriittisesti ihmisen ja ei-ihmisen välistä suhdetta. Sain käsiini varsin perinteisesti kirjoitetun romaanin keskiluokkaisen amerikkalaisperheen traumoista ja yliopistonuoren etsikkoajasta. Sivuhenkilöinä esitellään joukko päähenkilön elämään sattumien kautta kietoutuvia hahmoja, jotka tuovat tapahtumiin kevyenkoomista ”outoutta” ja – kuinkas muuten – tarjoavat yhä lisää tarinamateriaalia: on salaliittoteorioihin hassahtanut talonmies, vaikeuksien kautta läheiseksi kasvava ekstrovertti teatteriopiskelija ja tämän perässä tuskasteleva poikaystävä. Tarinallisuus kasvaa itseisarvoksi sen sijaan, että se toimisi keinona käsitellä aiheita.

Tarinallisuus kasvaa itseisarvoksi sen sijaan, että se toimisi keinona käsitellä aiheita.

En väitä, että Fowler olisi kirjoittanut täysin tyhjänpäiväisen kirjan. Harmittelen kuitenkin sitä, että romaanin kiinnostavimmat jaksot tuntuivat kasvavan suhteesta sekä avoimesti ilmoitettuihin että vihjailtuihin interteksteihin. Ongelma on samanlainen kuin muutama vuosi sitten ilmestyneessä Andrew O’Haganin humoristisessa romaanissa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Viittaukset aiempaan kirjallisuuteen, joissa ihmisen ja eläimen suhdetta on käsitelty omaperäisemmin, eivät auta tekstiä perustelemaan olemassaoloaan. Kun lukee Fowlerin valikoimia sitaatteja Kafkan Selonteosta akatemialle, tulee nimittäin muistaneeksi, että tästäkin aiheesta on fiktion keinoin kirjoitettu jotain oikeasti pysäyttävää.

Lisäksi teoksen tapa käsitellä eläinten kohteluun liittyviä eettisiä ongelmia maistuu hiukan kuluneelta ja konservatiiviselta. Esimerkiksi Rosemaryn lähipiiriin kuuluva suoran toiminnan eläinaktivisti kuvataan henkilönä, jolla on epäterveitä taipumuksia ehdottomuuteen ja muita emotionaalisia ongelmia. Asetelma, jossa oikeudenmukaisuutta etsivä eläinaktivisti muuttuu ihmisvihaajaksi, on mielestäni rasittavan tuttu ja ilmeinen. Toisaalta Fowlerin romaani ei ole tässä yksiääninen, sillä kertojan näkökulmasta kyseinen henkilö säilyttää osan viehätyksestään toimintaan kykenevänä henkilönä. Rosemaryn pohdintojen ja keskustelujen kautta tuodaan esille sekin ajatus, että eläinkoekeskuksiin kohdistuvat vahingonteot ovat pienempiä rikoksia kuin niissä suoritettavat kokeet.

Kokonaisuuden kiinnostavimpia jaksoja ovat kuvaukset Rosemaryn kokemuksista simpanssin seurassa. Niiden kautta esitetään esseistisiä kysymyksiä ihmismielen erityislaatuisuudesta, eläinten kohteluun liittyvästä syyllisyydestä ja erilaisten lajiälykkyyttä mittaavien testien luotettavuudesta. Olisin toivonut, että Fowler olisi rakentanut tekstinsä rohkeammin tällaisen materiaalin varaan. Lyhytkin maininta siitä, että eräs ”Abu Ghraibin kiduttajista tuli armeijan palvelukseen suoraan kanoja teurastamasta” (283), tekee sitä ympäröivän tarinaniskennän nopeasti aika joutavan oloiseksi.

Asetelma, jossa oikeudenmukaisuutta etsivä eläinaktivisti muuttuu ihmisvihaajaksi, on rasittavan tuttu.

Olimme ihan suunniltamme on kuitenkin enemmän kertomus päähenkilön eheytymisestä kuin eläinten oikeuksista tai ihmiseläinten rakentamista hierarkioista. Niinpä ongelma on juuri kansitekstissäkin mainitussa ”sympaattisuudessa”, joka jätti ainakin minulle epärehellisen jälkimaun. Hankalan ja ahdistavan eettisen ongelman sijaan tärkeämpää tuntuu olevan sujuvasti rakennettu juoni värikkäine sivuhahmoineen. Romaani voisi olla paljon enemmän.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto