Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Heräsin teihin, jotka tulitte minulle läheisiksi

Saara Kesävuori, 27.11.2003
Kari Aronpuro: Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811-1944 s., Pirkkalaiskirjailijat r.y. 2003

Annikki Virvatuli, Toivo Tarvas, Miina Häger, Theodolinda Hahnsson…-. Keitä he ovat? Kari Aronpuro kirjoittaa heistä sana-assemblaaseja kirjassa, joka ilmestyi juhlistamaan Pirkkalaiskirjailijat r.y.:n 60-vuotista olemassaoloa 27.11.2003. Kirjan toisten aineista värkännyt Aronpuro kertoo välttelevänsä fiktiota historian jatkuvuudesta. Aronpuron hypertekstistä on turha etsiä kirjallisuushistorian suuria pohjavirtauksia, systemaattista kokonaismuotoa, arvottavia hierarkioita tai sisäisiä postulaatteja. Siksi se onkin äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa.

Assemblaasi on tutumpi termi kuvataiteista kuin kirjallisuudesta. Se tarkoittaa kollaasin kolmiulotteista vastinetta, johon on yhdistetty erilaisia materiaaleja ja valmiita esineitä. Augustan tanssikengässä assemblaasit muodostuvat mm. Aronpuron valitsemien kirjailijoiden – yhteensä heitä on 15 – tekstikatkelmista, tekstejä ja kirjailijoita määrittävistä historiallisista fragmenteista, aikalaisarvioista, erilaisesta arkistomateriaalista ja valokuvista. ”Tekijä”, mikäli Aronpuroa on lupa sellaiseksi tämän kirjan yhteydessä väittää, asettuu Roland Barthes’n hengessä merkitsijäksi, joka kieltäytyy selittämästä, mitä teksti tahtoo sanoa. Hän ainoastaan toivoo, että hänen sommittelemansa sana-assemblaasit auttaisivat meitä muistamaan keitä me olemme, mistä me tulemme.

Lauantaiseuran Sapfo

Nimensä teksti on saanut Tampereen ensimmäisen runoilijan Augusta Lundahlin (1811-1892) safiaanikengästä, jota seppeleensitoja Lundahl on käyttänyt promootiotanssiaisissa vuonna 1840. Kengän sisäpohjassa on Johan Jakob Nervanderin kirjoittama runo. Nervander oli Augustan elämän lyhyt onni ja pitkä tragedia. Mamseli Augusta puolestaan on Aronpuron vanha tuttu, jota hän vuonna 1995 ilmestyneessä kokoelmassaan Saa tulla tituleeraa Lauantaiseuran Sapfoksi. Augustan tanssikenkä on kyseisen kokoelman tavoin esimerkki siitä, että Aronpuro ei haasta patriarkaalista kirjallisuusinstituutiota vaan ohittaa sekä sen että kirjallisuushistorian sukupuolittuneet polariteetit vaivattomasti, henkevästi ja älykkäästi.

Unesta merkeiksi herätetyt

Niin, mistä tulevat nuo alussa mainitsemani nimet, keitä ovat noilla nimillä kutsutut?

Hämeenkyrössä vuonna 1884 syntynyt Rauha Annikki Virvatuli-Kaik kirjoitti romaaneja, näytelmiä, raittiusvuorokeskusteluja ja novelleja. Tampereen Teatterin apulaisjohtajanakin toiminut Toivo Tarvas (1883-1937) kirjoitti Janne Kreivilän nimellä vallankumousromaanin Velisurmaajat. Hän oli naimisissa lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetun Aili Somersalon kanssa. Maalaislotta Miina Häger kirjoitti näytelmiä. Ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija Theodolinda Hahnsson (1838-1919) teki romaanien ja näytelmien lisäksi käännöstöitä sekä jakoi routavuosina puolisonsa, myöntyväisyyslinjalle asettuneen senaattori Yrjö-Koskisen yksinäisyyden ja syytösten katkeroittaman elämän.

Aronpuro kirjoittaa, että näille unohdetuille kirjailijoille on yhteistä se, että he ovat unissakävijän varmuudella panneet merkit edustamaan jotain miettimättä lainkaan mistä sellainen käytäntö on kummunnut.

Yksityisen ja yleisen pakahduttava liitto

Teoksessa Tekijän kuolema, Tekstin syntymä (1993) Roland Barthes kirjoittaa ”kolmannesta merkityksestä”. ”Kolmas merkitys” voidaan sijoittaa tekstiin, mutta sitä ei voida kuvata. Se ikään kuin sukeltautuu esiin tekstin merkkijärjestelmästä, mutta sitä ei kuitenkaan ole mahdollista palauttaa suoraan tekstiin. Ei voida nimetä sitä kohtaa, jossa ”kolmas merkitys” syntyy. Kyse on eräänlaisesta läpikulkevasta merkityksestä, joka määrittää kertomuksen ”toisin”, mutta jättää tuon ”toisin” avoimeksi.

Augustan tanssikenkä on monella tavoin Barthes’n tekstiteoreettisten pohdistelujen kautta avautuva kirja. Siinä toteutuu mm. Barthes’n käsitys merkitysten redusoimattomasta monikollisuudesta. Mukaanvalitut kirjailijat ja heidän tekstinsä ovat tämän monikollisuuden merkitsijöitä. Siirtymät, assosiaatiot ja tekstipinnan rikkovat leikkaukset pitävät huolta siitä, että merkitsijät tai merkityt eivät pysähdy, eikä heitä ole mahdollista pysäyttää subjekteiksi yhteen, rikkumattomaan kuvaan.

Augustan tanssikengässä toteutuu lisäksi se, mitä Juri Lotman kutsuu kahdentuneeksi kokemukseksi. Kahdentunut kokemus tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että esimerkiksi elokuva synnyttää katsojan aivoissa samoja tunteita kuin koettu elämä. Vaikka katsoja muistaa että kyseessä on mielikuva, hän on kuitenkin valmis itkemään tai nauramaan.

Työväen vaalipuhujanakin vuonna 1906 toimineen Kalle Puhdaskosken elämää käsittelevä osuus pudottaa katsojan ja lukijan syvälle kahdentuneeseen kokemukseen. Kun kirjaa lukiessani avasin eteeni aukeaman, jonka vasemman puolen täyttää kuva Tampereen Kyttälän kadulle huhtikuussa 1918 ammutusta pikkupojasta, ja oikealla puolella on kansikuva Puhdaskosken näytelmästä Äitiä odotellessa, tunnekuohu oli pakahduttaa minut. Paitsi syvältä riipaisevasta kahdentuneesta kokemuksesta kyse on Aronpuron tekemästä äärimmäisen moraalisesta kannanotosta, jossa yksityinen ja yleinen historia totisesti muuttuvat yhdeksi vereslihaksi.

Mahdollisuus muistaa, armo unohtaa

Augustan tanssikenkä päättyy kirjeeseen, jonka Aronpuro lähettää Jalmari Finnelle puhuttelulla ”Hyvä ystävä!”. Luen kirjeen tekstiksi, jossa käydään dialogia muistamisen ja unohtamisen, paikallisuuden ja universaalisuuden, historian ja historiattomuuden välillä. Ei ole sattuma, että dialogikumppanina on nimenomaan Finne, joka oli ällistyttävän ristiriitainen, mihinkään raameihin mahtumaton kirjailija ja uneksija.

Unohdus on armo, kirjoittaa Aronpuro, mutta toisaalta hän mainitsee, että meillä on kuitenkin edelleen tapana ajatella, että muistaminen on sidoksissa oikeudenmukaisuuteen, unohtaminen epäoikeudenmukaisuuteen.
Finnelle osoitettu kirje limittää teräviä viipaleita nykyisyydestä ja menneisyydestä, unesta ja heräämisestä. Tekstin älyllinen notkeus saa aikaan sen, että esimerkiksi lause Vuosia olen kantanut taskussa Julia Kristevan lausetta – Kansalliset kulttuuriarvot ovat edelleen tärkeitä, ne ovat ihmisen tärkein suojaverkko – ja siihen uskonut ei vaikuta ontosti kumisevalta julistukselta vaan vilpittömän runoilijan rakkaudella annetulta uskontunnustukselta.

Lisää tällaista kirjallisuushistoriaa!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto