Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmiskanava virtaa vuolaasti

Venla Rossi, 19.4.2010
Kari Raineranta: Ihmiskanava s., Idiootti 2010

”Sinä olet sosiaalitoimisto, lähi-idän jatkuva rauhanprosessi”, alkaa iskevästi Kari Rainerannan esikoiskokoelma Ihmiskanava, tai tarkemmin sen ensimmäinen osio joka on saanut nimekseen ”Muusa”. Kyse ei ole romanttisen rakkauden kohteesta, vaan runoilijoiden ikuisesta innoittajasta, jostakin mystisestä ja kaikessa läsnä olevasta voimasta.

Tämän myyttisen hahmon nimissä lukijaa pommitetaankin heti runsailla teemoittaisilla listoilla, jotka ulottuvat politiikasta biologiaan ja seksistä nostalgiaan. Osion päättävän runon viimeinen säe toteaakin: ”kun otat kädestä/ minusta tulee pelkkää sisältöä”, ja siltä todella tuntuu. Kuitenkin kokoelman alku on runsaudestaan huolimatta hallittu ja kiinnostava. Se myös kommunikoi teoksen nimen kanssa: runon puhujasta tulee Muusan avulla pelkkä ihmiskanava, jota pitkin sisältö pääsee virtaamaan sen kummemmin kahlitsematta.

Seuraavan osaston nimi taas on, hauskasti, ”Kokoa itsesi”. Nimestä huolimatta sekä siinä että teoksen muissakin osioissa teemat hajoavat aivan yhtä laajalle, eikä ratkaisu enää tunnu täysin harkitulta.

Runojen puhujien äänet tuntuvat erilaiselta niin osioiden välillä kuin niiden sisälläkin, mutta roolirunoista ei silti ole kyse. Puhetapojen vaihtelevuuteen kiinnitetäänkin huomiota esimerkiksi kustantajan esittelyssä: ”sen sijaan, että alistaisi erilaiset aiheet yhdelle äänelle, Raineranta omaksuu äänen aiheen mukaan”. Näitä ääniä olisi kuitenkin pitänyt kehittää vielä pidemmälle, jotta ne todella muodostaisivat kontrasteja ja voisivat käydä dialogia keskenään.

Runoista löytyy hyviä havaintoja maailmasta, mutta ajoittain puhujan ääni tuntuu turhan tutulta. Esimerkiksi yhteiskunnasta kertovalta runolta odottaisi jotain uutta näkemystä, piiloon jäänyttä kipua. Ihmiskanava toistelee osin samoja asioita joita lehdistäkin on voinut viime aikoina lukea. Runossa ”Talouden käyttöohje” tullaan siihen lopputulokseen, että ”jumala joka nyt vaikutti kaikkialla — oli pelkkää ilmaa”. Nuorisosta puhuttaessa taas ollaan sen kaikista kuluneimman ilmauksen, vitun, varassa.

Oikein, nurin, oikein

Kokoelmassa leikitellään tekstin asettelulla. Yksi osio rakentuu siten, että joka toinen runo on sivulla ylösalaisin. Lukemisesta tulee näin toki aktiivisempaa, mutta perusteltua syytä ratkaisulle on vaikea löytää. Ylösalaisia runoja voi lähestyä toki karnevalistisen nurinkäännön ajatuksen kautta, mutta niiden sisältö on muita tekstejä ohuempi, joten paljoa analysoitavaa ei jää. Ne tuntuvat ajoittain jopa enemmän lauluilta, yksinkertaisuutensa ja runsaan toiston takia.

Vaikka kokoelmaa vaivaa hajanaisuuden lisäksi epätasaisuus, ei ole syytä kiistää sen ansioita. Välillä runo osuu kohdalleen, ei selittele liikaa ja luo uutta, omintakeista kieltä. Esimerkiksi: ”sinussolmukkeiden tiimalasit käyvät vierasta aikaa vastaan/ ketunkuraan vajoavan leikkimökin seinillä”.

Kari Raineranta on esikoiskirjailijuudestaan huolimatta runon kentillä jo konkari, jolla on palkintokaapissaan muun muassa Poetry Slamin Suomen mestaruus. Siksi hieman ihmetyttää, että runoista ei juuri löydy rytmiä tai puheenomaisuutta. Ei kai kokenutta lavaesiintyjää vaivaa paperikammo?

Kokoelmassa tunnutaan olevan hyvin vakavissaan. Puhujan tai puhujien välittämä tunnelma on enimmäkseen ankea. Se on sääli, sillä Ihmiskanavan vahvuudet ovat niissä hetkissä kun se saa lukijansa hymähtämään tai naurahtamaan. ”Jeesus istuu aamulla bussipysäkillä poliisiasemaa vastapäätä ja näyttää/ joulupukilta ilman muoria” on yhtaikaa surullinen ja hauska kuva, ja siksi onnistunut.

Outouden ansiot

Esikoiskokoelmista puhuttaessa korostetaan usein, kliseisestikin, tekijän omaa ääntä. Koska Raineranta pyrkii moniäänisyyteen, ei häntä voi pelkistää tiettyihin adjektiiveihin tai helposti rinnastaa muihin kirjoittajiin. Jonkinlaista selkeyttämistä teos-muotoinen kirjoittaminen kuitenkin kaipaisi.

Ihmiskanava on vahvimmillaan hauskojen kuvien lisäksi siellä, missä annetaan tilaa outoudelle tai maltetaan jättää runoon tilaa tulkinnalle. Myös vanhempaan kirjoitusperinteeseen viittaaminen tuo välillä hyvää rytmiä runoihin: ”jos mun tuttuni tulisi/ mutta sinä/ pyyhit huulesi huolellisesti, rasvaat/ reitesi kahteen kertaan iltaisin — jos mun tuttuni tulisi/ hehkumaan raajat avoimenaan kuvatonta/ katsoisin sydämeen asti/ mutta se et ole sinä”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto