Levottomat vedet

Lyyrikkona pitkään vaienneen Kari Saviniemen kolmas kokoelma ei piittaa kirjallisuuden valtavirroista. Saviniemi työstää runonsa edelleen lyriikan perusteemoista, kuten rakkaudesta, erotiikasta, luonto ja kaupunkikuvastosta, kirjoittamisesta ja sen alituisesta kumppanista, kaipuusta.

Runoilijanuransa 1960luvun lopulla aloittanut Saviniemi on vanhemmiten alkanut kantaa huolta maailman ja yhteiskunnan tilasta. Keskiöön on noussut myös eksistentiaalinen pohdinta ihmisen osasta ja osattomuudesta, joka liittyy kokoelmaa alusta loppuun kannattelevaan vesitematiikkaankin. ”Elämä on kuin vedestä nostettu/ pisara, lepattava/ fragmentti,/ pane se takaisin,/ sellainen on kuolema.

Ilmaisultaan Saviniemen runoja on luonnehdittu klassiseksi modernismiksi. Vaikutteita 1950-luvun modernistirunoilijoilta onkin selvästi nähtävissä. Tarkat luontohavainnot, filosofiset äänenpainot, tietty melankolia ja perussuru. Kuolemakuvasto hallitsee useampaa runoa. ”Kuunvalo/ on vain sirppi/ jota aika hioo/ sydäntä vasten.”

Suurten kysymysten kanssa ihminen on yksin. Kuten kokoelman hienoimpiin kuuluvassa, yhdestä pitkästä virkkeestä koostuvassa ”Maailma jättää vastaamatta”-runossa. Toisaalta Saviniemi osaa pikkurunoissaan tiivistää oleellisen muutamaan säkeeseen. ”Syksyn lehtiä,/ kiväärin rätinää,/ hiljaisuutta.”

Tietenkin voi kysyä, mitä uutta runouden perusteemoja kierrättävä ja modernistisen hiottua ilmaisua viljelevä kokoelma tarjoaa. Mutta Saviniemen rekisteri on laaja. Mukaan mahtuu arjen rosoja, hajuja ja makuja. Runot eivät elä 50lukulaisessa puoliumpiossa, vaan Saarikosken tapaan tiiviissä dialogissa ympäröivän todellisuuden kanssa. ”Meille on annettu kärsimys ylenpalttista onnea vastaan./ Meille on annettu voileipäkeksit ja televisio/ ikävää vastaan./ Muita perheenjäseniä ovat sohva, pöytä ja kaksi nojatuolia sekä kirjahylly.”

Vakavien teemojen ohella myös ilkikurisuudella ja itseironiallakin on kokoelmassa sijansa. Taajaan esiintyvissä rakkausrunoissa kaipuun kohde voi vertautua antiikin myyttien runottareen tai tuusulalaiseen muuntajaan. Herkän eroottisen runon ´minä´ puolestaan paljastuu lopussa ylös Himalajaa möyriväksi jättiläismuntjakiksi.

Kokonaisuutena Saviniemen kokoelmaa lehteilee mielenkiinnolla, vesisymboliikka ja muut toistuvat metaforat vaativat täysin avautuakseen toisenkin lukukerran. Perusaineksista saa edelleen aikaan toimivan cocktailin, runouden todelliset uudistajat löytynevät muualta.