Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmisyyden paino ja surrealistinen surrur

Jani Saxell, 8.2.2010
Kari Saviniemi: Ultra s., Daimon 2009

Keravalta tulee perinnetietoisia runoilijoita. Kuten radanvarsikaupungissa uraansa aloitelleen Ilpo Tiihosen myös hänen aikalaisensa Kari Saviniemen (s. 1946) uusimpia kokoelmia voi lukea pikakurssina 1900-luvun lyriikkaan.

Vain 44-sivuiseen kokoelmaan mahtuu kulttuurisia kymmenlukuja. Jo nimi Ultra viittaa 1920-luvun alussa ilmestyneeseen, suomenruotsalaiseen varhaisen modernismin äänenkannattajaan. Eurooppalaiset avantgardeismit puhkeavat groteskiin kukkaansa myös kokoelman päätösrunoelmassa ”Mitä on surrealismi”, tähän tapaan: ”surrealismi on André Breton Soupault Aragon jne jne/ Ranskan modernit kuolleet lyyrikot täynnä mätää ahdistusta/ unen kiimaista logiikkaa”.

Suomalaista 1950-lukua ovat kirkkaat, kuulaat luontokuvat, joissa niissäkin välähtää eräs keskeinen vaikuttajahahmo: ”Pyryttää./ Sataa lunta haavikkoon./ Sataa lunta, lumeksii,/ kinostuu, uneksii.” Mieleen tulevat myös Eila Kivikk̉’aho ja Kirsi Kunnaksen aikuisten runot.

Saviniemi esikoinen Daffodil (Otava) ilmestyi Euroopan – ja maailman – hulluna vuonna 1968. Jatkoa seurasi kokoelmalla Sandariini (WSOY 1976). Näidenkin kymmenlukujen tuntoja on aistittavissa Ultran pitkien runojen puheenomaisuudessa ja toisaalta lyhyissä, vain muutaman säkeen pituisissa miniatyyreissä. Niissä on Risto Rasan ja Timo Pusan tyylistä hiljaisuuden estetiikkaa, arkisuutta ja luonnonläheisyyttä.

Saviniemi katkaisi yli kahden vuosikymmenen hiljaisuuden Levottomat vedet -kokoelmalla (1999). Jatkoa on seurannut hänen oman kustantamonsa Daimonin kautta: kokoelmat Pientä kokoa (2002), Romusielut (2005) ja Hevosen muisti (2007), kokeellinen kuvarunoteos Pilkkuja ja pisaroita (2006).

Mutta nyt täytyy oikaista mahdollinen väärinkäsitys – ja kertoa, miksi juuri minä olen väärä arvostelija tälle kokoelmalle.

Sätkäkonesavukkeista maailmankaikkeuden mittailuun

Saviniemen runoissa ei ole kyse lainavalossa paistattelusta. Kulttuuriviittaukset, kuten Ultran dialogi ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvien kanssa tai Romusielujen ja Hevosen muistin tuhkaa ja timantteja – tai Eurooppa vuonna -tunnelmat, tuovat tulkintaan mukaan yhden lisätason. Runot aukeavat ilmankin.

Ja Saviniemi kuulostaa eniten Saviniemeltä. Harva nykyrunoilijoistamme uskaltaa olla yhtä häpeämättömän romanttinen – ja silti ilkikurinen. Paitsi ehkä Tiihonen.

Ultrassa maalaillaan maininkien syntymäairoja ja pyöritetään eroottista kaleidoskooppia, reisien Linnanmäkeä. Kun hehkutus uhkaa mennä patetian puolelle, Saviniemi useimmiten pelastaa tilanteen kolhon huumorintajunsa avulla.

Esimerkiksi pitkä runo ”Kerava, kaukana kaikesta” on asetelmaltaan periromanttinen: runoilija valvoo kerrostaloasunnossaan, havainnoi alkusyksyistä luontoa, potee harmaan pikkukaupungin spleenia ja keinovaloa. Muistoissaan hän palaa nuoruutensa Budapestiin, suudelmiin ranskalaisen kihlatun kanssa Tonavan sillalla.

Kun mukana on ”mustan rommin nyansseja” ja pimeiden rantojen jokiyskää, hienoinen mahtipontisuus taittuu rupisen raikkaaksi, karun koskettavaksi tilinteoksi. Budapestiläisbaarissa kuunnellaan örty ärgyä, mukana häärii puolalaisia rahanvaihtajia ja haudankaivaja nimeltä Kauko Humalajoki.

Onomatopoeettinen irrottelu ja detaljien taju antavat omaa svengiä ja potkua sellaisiinkin runoihin, jotka muuten sortuisivat herkistelyyn. Hiljaisuuksien puhe ja avaruuden jyminä sydämessä saavat vastaparikseen vanhan LP-levyn: ”Levy pyörii, krunks, krunks, neula rasahtaa aina samassa/ kohdassa, krunks./ Se joka raapii on sinun sisälläsi./ Se ei pääse ulos. /se jokin.”

Sätkäkonesavukkeista ampaistaan maailmankaikkeuden mittailuun, uskonnolliseen etsintään ja skepsikseen. Yleislyyrisesti alkava runo kääntyy nyrjähtäneeksi lämmöksi: ”Sataa vettä, räntää,/ syksyä sataa./ Kaupunki ääntelee kuin/ puussa aterioiva vuohi.”

Hypetyksen vertaisverkkojen ulkopuolella

Sitten kysymyksiin, mitä Saviniemi teki 1980-90-luvuilla – ja miksi minun ei pitäisi häntä arvostella. Hän toimi Kymenlaaksossa läänintaiteilijana, sai valmiiksi gradunsa suomalaisten kirjailijoiden natsiyhteyksistä, kirjoitti esseitä ja kritiikkejä ja opetti luovaa kirjoittamista. Olin 1990-luvulla hänen vetämässään, edelleen toimivassa Leino-ryhmässä.

Mutta jos en arvostelisi, ei sekään olisi reilua – jos sana ”reilu” edes sopii 2000-luvun kirjalliseen huomiotalouteen. Yhtäältä esikoisilla on edessään kohtuuttoman kova kynnys. Toisaalta nuoren runouden keskinäisen hypetyksen vertaisverkkojen ulkopuoliset, keski-ikäiset tai vanhemmat tippuvat suurten kustantamojen listoilta. Jotkut turhautuvat ja vaikenevat, jotkut rähäköityvät pien- tai omakustantanteiden vireässä undergroundissa entisestään. Mieleen tulevat Jyrki Pellinen ja Hannu Helin.

Saviniemen uudet kokoelmat ovat jääneet kukin parin-kolmen lehtikritiikin varaan. Se on aika vähän pitkän ja monipuolisen elämäntyön jälkeen. Varsinkin, kun kokoelmissa on ainesta.

Hevosen muisti vei tanka- ja haikuvaikutteisen, aforismimaisen pelkistyksen äärimmilleen. Ultra on kulkevampaa kamaa. Sen kansien väliin mahtuu tyylien kirjoa ja moniäänisyyttä.

Intiimistä universaaliin kurottavat pikkurunotkin ovat toki kauniita, kuten tämä: ”Äidiltäni sain pehmeät hampaat/ ja isältäni pehmeän sydämen./ /Sinulta sain tämän hiekan simpukkaani.”

Silti runoilija tuntuu pääsevän kunnolla omaääniseen vimmaan pitkissä runoissaan ja kokoelman loppupuolella. Kun näkyradio on kunnolla auki, mystinen verkkokeinu kiikkuu ja ”surrealistinen surrur” kajahtaa.

Goebbels ja Koskenniemi

”Kari Saviniemen esikoisrunot enteilivät uutta romanttisuuden aaltoa. Elettiin vuotta 1968. Nyt tiedämme, miten sille runouden aallolle kävi, kun vallankumousromantiikan aalto tuli päälle”, Jouni Tossavainen kirjoitti Romusielut-kokoelman arvostelussa (Kiiltomato 24.11.2005). Kritiikki poiki 136 viestin pituisen keskustelun. Osattiin sitä ennen Facebookiakin.

Jos tarkoituksena oli liittää Saviniemikin kyseiseen vallankumouksellisuuteen, viittaus menee mielestäni harhaan. Runoilijan varhaiskokoelmissa palaa individualistinen elämännälkä ja melankolian hiillos. Silloisia joukko-oppeja irvitään, kuten Sandariinin sikermässä ”Käytännön filosofiaa pienille punamuurahaisille”.

Uudella vuosituhannella joukko-opit ovat toiset ja planeettamme ekologisesta ja sosiaalisesta kantokyvystä huolehtiva Saviniemi kulkee jälleen vastavirtaan. Romusielujen sikermä ”Dichtung und Wahrheit” on Joseph Goebbelsin ja V. A. Koskenniemen yhteisesiintymisineen ajankohtainen tänä keväänä, kun kulttuurihistoriamme on häikiöläisen hymistelyn kohteena.

Päivänä, jona kirjoitan tätä kritiikkiä, Auschwitzin vapauttamisesta kuluneeksi 65 vuotta. Internetin keskustelupalstat ovat täynnä romanipakolaisia ja Tony Halmetta.

Historian syklisyys, puhe diktatuureja vastaan ja hauraan ihmisyyden puolesta ovat vahvasti läsnä Saviniemen 2000-luvun kokoelmissa. Samoin yhteisen eurooppalaisen identiteettimme nurja puoli: ”Sinebrychoffin hajut tulevat radan takaa,/ naapuriin rakennetaan/ Kakola-Birkenauta”.

Yhtä rajuin ja raadollisin vedoin hahmotellaan suomalaisuuden psykopatologiaa ja osattomien nurkkaan ajautumista muun muassa itsemurhaa kuvaavassa ”Valtimotangossa”. Sosiaalinen todellisuus puskee surrealismin syövereihinkin: ”surrealismi on yhteiskunnassa eläviä luurankoja/ hirtetyn kädessä törröttävä veitsi/ pakkopaitaan puetun naurunhohotuksia yössä”.

Silti tummasävyinen eksistentialismi, ihmisyyden painon mittailu vaakakupin metallilla ja ajan rajallisuus menevät tällä kertaa aikalaiskokemusten ohi. Keskeistä on myös vapaudenkaipuu, onomatopoeettista lintumieheilyä ja kaikkeuskokemuksia unohtamatta.

”Sydän lähtee aukosta lentoon, visertää, tsirt,/ laskeutuu pannuhuoneeseen,/ tsirt tsirt, irtoaa.”

Daimonilla on selvää panostusta myös ulkoasuun, kirjoihin esineinä. Silti olisi kenties kannattanut jättää kovat kannet pois ja julkaista laajempi runoteos. 44 ilmavaa sivua on turhan vähän kokoelmaksi. Varsinkin, kun kolmi- ja nelisäkeiset runotkin on taitettu kukin omalle sivulleen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto