Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maustan sinut, muistan

Satu Koskimies, 17.5.2004
Kari Vaijärvi: Kuu Luminen s., Cultura 2004

Kirjasto- ja lastenkulttuurimies Kari Vaijärvi teki kaksikymmentä vuotta sitten rohkean syrjäloikan ja julkaisi eroottissävyisen runokokoelman Rintavillaviini. Debyytin jälkeen häneltä on ilmestynyt toinen kokoelma. Sanaan villaviini Vaijärvi on ilmeisen mieltynyt, koska se uudessakin kirjassa eri versioina vilahtaa. Mutta ilmaantuu muutakin eroottisen runokuvaston rekvisiittaa: naurava pakara, kiduttavat kynnet, nivuksen salainen merkki, pimeä kainalo.

Pienestä kirjasesta voi lukea tarinan. Ei hätää, vaikka se on jo tuhansissa runoteoksissa kerrottu; runoilijalla on pakkonsa ja oikeutensa sanoa, jos tunne vaatii ilmitulon.

Mun on tarinani satu rakkauden, lauletaan iskelmässä. Näinhän se menee. Pakahduttava odotus. Kohtaamisen huimaava onni. Intohimo, joka imaisee kokijan tai kokijat aistillisuuden nieluun. Ja sen jälkeen? Ero, ja menetyksen työstö. Jos tarina tästä kaikesta runoksi – hyväksi runoksi – asti kääntyy, ollaan pitkällä.

Kuu Luminen on siis luettavissa odotuksesta eroon, mutta lukija haluaa myös palata irtolöytöihinsä, jos on niitä tehnyt, ja kohdata puhutelleen runon itsenäisenä. Hyvän runon tulee tämä kestää.

Ikävä on pitkä sana

Mietin pitkään, miksi viihtymättömyyteni tiettyjen runojen parissa kasvoi. Huomasin alitajuisen viikatteen haluavan töihin: tuossa on läpäisemätön käsiteverkko tai liikaa sanoja. Ja turhauttavinta: tuossa heittäytyy runoilija tuntemaan kaiken lukijan puolesta.

Liikaa sanoja? Eikö rakkaudesta sitten saisi puhua kaikilla kielillä, eikö malja saisi vuotaa yli? Eroottisessa runossa vaara kasvaa. Aktia kuvittava tai tunteen varassa tasapainoileva lyyrinen jännite on kriittinen tila. Jos se pysyy, parhaassa tapauksessa voisi kuvitella lukijan lähes pidättävän hengitystään, kun runon sisin kiinnittyy hänen tajuntaansa. Sanoista kasvaa kuva, uskottava kuva, jonka vasta runon harhan paradoksi tekee todeksi.

Sellaistakin latausta kokoelmassa on. Sitten taas – riuska editointi olisi poistanut monet turhat tukisanat. Esimerkki: “Olen ainoa joka todella tiedän…” – miksi todella? Tai: “Kuulen vain hiljaa…” – miksi vain?

Vaijärvi liittää kirjaseen irtosaatteen, jossa hän viittaa Matti Rossin ja Seamus Heaneyn antamaan innoitukseen. Kaunista mutta tarpeetonta – eikö kaikilla kirjoittajilla ole kuninkaansa ja kuningattarensa, runon laahuksen pituudelta? Kunnianteon ajaksi ja paikaksi sopisi paremmin jokin toinen yhteys. Kuu Luminen haluaa kuitenkin selvästi olla itsenäinen runoteos, vaikka se Rossin hengessä tarjoaakin leikkejä kahdelle.

Kun tarinassa tullaan tilinteon ja muistamisen vaiheeseen eli aikaan jolloin kaikki on ohitse, muuten lähes homogeenisen eroottisautuaalliseen kokoelmaan heittyy jo pieniä tervetulleita mausteryöppyjä: “Ruumis hengittää, odottaa. / Olen eläkkeellä.”

Satoja sivuja olet ollut luonani

Loppupuolen yksinäisyysteemaan viritetyistä runoista löysin muutenkin kokoelman eheimmät runot.

– – – – – – – – – – –
Yksinäisyys on huvikenttä,
karuselli joka ei pyöri.
Lapsuudesta jäänyt tapa:
salainen viesti tyynyn alla,
peiton alla,
jossakin markka hampaasta.
Katson miten sana syntyy,
tunne nousee ja kukoistaa.
Tullessani kuu uhosi,
aurinko kuin lakastunut herne,
oudon keltainen.

Monessa kohdin runo helähtelee syvältä soiden, ja onnistuessaan se puhaltaa säkeet aimo roihuun. Nautinnon palosta tämä kokoelma on syntynyt, “kun muistaa silmän luonnin, / jalan painanteet, villit nikamat / läheisyyden, äänen / tervetuloa intohimon ikävä”.

Runo joka jättää jälkeensä äkillisen valokaaren, lyhyen tähdenlennon kaltaisen, ei ole turha. Kokoelmaa ja sen kirjoittajaa kannattaa kiittää rohkeudesta, ryhtymisestä runonteon riskialttiiseen leikkiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto