Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Toisiaan hipaisevat todellisuudet

Kaisa Kaakinen, 11.1.2006
Katherine Mansfield: Kanarialintu s., Gummerus 2005 Kääntäjä(t): Marja Alopaeus

”Me olemme tavattoman simpukkamaisia, pikkuisia luontokappaleita, kurkistamme vartiokojusta, töllistelemme lasikopistamme sisäänkäynnin luona, olemme valjuja pikku palvelijoita, jotka eivät koskaan osaa varmasti edes sanoa, onko isäntä kotona vai poissa…”

Katherine Mansfieldin (1888–1923) novelleissa astutaan suoraan henkilöhahmon tajuntaan ja katsellaan sieltä avautuvaa inhimillistä näytelmää. Mansfieldin kertomukset ovat kuin lyhyitä vierailukäyntejä erilaisten ihmisten mieleen: ne tutustuttavat koko kirjoon yksilöllisiä kokemusmaailmoja ja niiden risteyskohtia. Mansfield hahmottelee suvereenin vähäeleisesti ihmisen sisäisen maailman ja sosiaalisten tilanteiden hienovireisimpiäkin heilahduksia. Keskittyminen mielen tapaan tulkita sinänsä arkisia tapahtumia avaa tyhjentymättömien vivahteiden pakenevan todellisuuden.

Uudessa-Seelannissa syntynyt Mansfield vietti kouluvuosiaan Englannissa, edistyksellisessä tyttöjen sisäoppilaitoksessa eikä myöhemmin enää halunnut asettua takaisin eristyneeseen kotimaahansa. Hän saavutti jo eläessään mainetta kirjailijana ja liikkui ajan eurooppalaisissa taiteilijapiireissä, mutta kerrotaan, ettei hän siitä huolimatta koskaan päässyt jonkinlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta. Vilkkaan sosiaalisen elämän keskelläkin koettu erillisyys kaikuu kieltämättä myös Mansfieldin kertomuksissa.

Ilmavaa niukkuutta

Gummeruksen vastikään julkaisema kokoelma sisältää aiemmin suomentamattomia novelleja, jotka kattavat koko Mansfieldin tuotannon sen alkuajoilta aina vuoteen 1922 saakka. Kanarialinun novellit tarjoavat monipuolisen kuvan Mansfieldin sävykirjosta, joka ulottuu satiirisista tilannekuvauksista yksinäisyyttä, sairautta ja kuolemaa tutkiviin kertomuksiin. Useimmiten Mansfield kuitenkin sekoittaa värinsä, ja hänen novelleissaan viehättää juuri keveyden, eleganssin, purevuuden ja surumielisyyden alituinen rinnakkaisuus. Huumoria sipaistaan myös sinänsä traagisiin tilanteisiin, ja hilpeydenkin takaa häämöttää tummempia varjoja.

Mansfieldin tyyli on niukkaa, tarkkaa, kirkasta ja silti määrittelemättömän utuista. Hetket, sanat ja tunnelmat piirtyvät selkeinä välähdyksinä, mutta niissä on jotakin keskeneräistä ja irrallista. Englanninkielistä lyhytproosaa uudistanutta Mansfieldiä voi pitää novellistiikan James Joycena tai T. S. Eliotina – ehkä Mansfieldille omimman kirjallisuudenlajin marginaalinen asema on johtanut siihen, ettei Mansfieldin mainetta voi lähimainkaan verrata näiden kahden englanninkielisen modernismin jättiläisen saamaan tunnustukseen. Se ei sinänsä yllätä, sillä Mansfieldin tekstit eivät manifestoi omaa merkitystään.

Mansfieldiä lukiessa ei voi olla ajattelematta myöskään Virginia Woolfia, jonka on sanottu pitäneen Mansfieldiä varteenotettavana kilpailijana. Molemmat jakoivat kiinnostuksen tajunnan liikahdusten ilmaisemiseen kirjallisuuden keinoin, mutta Woolf ehkä onnistui kehittämään omaa tyyliään pitemmälle kuin Mansfield, joka menehtyi 35-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin. Mansfield itse katsoi, että oli ehtinyt ottaa vasta ensimmäiset askeleet kirjailijana.

Yhdessäolon lausumaton logiikka

Nyt suomeksi julkaistuissa kertomuksissa Mansfield tutkii eritoten ihmisten erillisyyttä ja kommunikaation ohuutta. Kokoelman kertomusten lukija huomaa, miten yhteisymmärryskin usein rakentuu väärinkäsityksille kahden ihmisen katsoessa haluamaansa suuntaan, toistensa ohi. Rakkaussuhteiden kuvaaminen tarjoaa Mansfieldille oivallisen mahdollisuuden tarkastella tätä helposti säröytyvää rinnakkaineloa.

Novellissa ”Luonteeton mies” aviomies on seurannut sairasta vaimoaan parantolamatkalle. Vaimon terveydentilan vaihtelut tahdittavat näiden kahden yksisointuista joskin pinnalta seesteistä arkea. Poissaolevuuteen pakenevan miehen lausumaton ahdistus liitetään toistuvaan eleeseen, miehen tapaan pyöritellä sinettisormusta pikkusormessaan. Novellin lopussa vaimo ojentaa kätensä kieritelläkseen samaa sormusta, ja mies kiistää ounastelut siitä, että vaimon seura kauhistuttaisi häntä. Kertomus on hyvä esimerkki Mansfieldin taidosta hahmottaa harkitun viitteellisin yksityiskohdin psykologisen todellisuuden moniselitteisyys.

Keskeneräinen novelli ”Aviomiehen kertomus” puolestaan valottaa kiinnostavasti kahden erilleen kasvaneen ja silti yhdessä elävän ihmisen suhdetta. Novellin alussa mies tarkkailee vaimonsa hämmennystä; tämä on alkanut huomata, että etäisyys puolisoiden välillä kasvaa kasvamistaan. Mies tietää tarkkaan, mitä vaimo on vailla, mutta häntä puistattaa toisen haavoittuvuus ja aulius kuunnella miehensä jokaista tarvetta. Silti mies toteaa, että kahden itsepintaisesti yhdessä pysyvän ihmisen sitoo toisiinsa jokin vastakaiku, jota he herättävät toistensa kätketyssä minässä.

Kertomuksessa ”Kuherruskuukausi” kaksi rakastavaista yllättyy ravintolaan saapuneen vanhan miehen horjuvaa lauluesitystä. Vaikka mies ja nainen tulkitsevat tilanteen hyvin eri tavoin, molemmat päätyvät kuin sattumalta vahvistamaan sopimuksen yhteisen onnensa ainutlaatuisuudesta. Tässä halutussa väärinkäsityksessä on jotakin suloista ja katkeraa, ja novellissa ”Myrkky” tämä pahaenteinen maku tuntuu arvaamatonta rakastettuaan palvovan miehen huulilla.

Häkkiin sulkeutuneet linnut

Mansfield käyttää usein tajunnanvirtatekniikkaa, mutta säilyttää ajoittain myös rippeitä perinteisemmistä juonirakenteista. Kertomuksessa ”Kevätkuvia” hän kokeilee myös nopeita leikkauksia kuvauksiin, jotka eivät liity suoraan toisiinsa. Novellissa ”Luottamuksellisesti” luetaan vain toisen keskustelijan sanoja, mikä sopii oivallisesti Mansfieldin käsittelemään tematiikkaan. Lukija ei voi olla täysin varma siitä, onko toisen ihmisen sanat jätetty pois vai vaikeneeko hän todella. ”Luottamuksellisuus” paljastuu monologin puhujan kokemukseksi, ja tilanteen toisen osapuolen näkemystä asiasta voi vain arvailla.

Erityisen pysäyttävää toisen ihmisen kokemuksen ohittaminen on novellissa ”Pikkutyttö”, jonka kuvaus pienen tytön pelokkuudesta rehvakkaasti käyttäytyvän isän seurassa tavoittaa hienosti lapsuuden kokemusmaailman herkkyyden. Lapsi kuulostelee töykeäsanaisen isän jokaista elettä, jotka kaikki painavat paljon enemmän kuin aikuinen koskaan tajuaa. Samalla novelli näyttää tytön suunnattoman halun rakastaa isäänsä, mutta tyttö epäonnistuu surkeasti yrityksissään ilmaista kiintymystä. Lopulta hän saa tilaisuuden turvautua isäänsä tämän herätettyä tyttärensä rajusta painajaisunesta. Mansfieldille ominaiseen tapaan kertomus ei kuitenkaan sulkeudu, sillä tytön ja isän kohtaamiseen jää väliaikaisuuden leima.

Kommunikaation vajavaisuus saa myös lohdullisia sävyjä kokoelman niminovellissa ”Kanarialintu”. Iäkäs yksin elävä nainen kertoo siinä lemmikistään, jonka läsnäolo valaisi omistajansa aution arjen. Naisen luona käyvä siivooja ihmettelee, miksei tämä hanki linnun tilalle kunnon foxterrieriä, ja lausuu kuin yleisesti tunnettuna totuutena, ettei kanarialinnusta voi olla mitään iloa. Linnun sulokkaassa laulussa nainen kuitenkin kuulee surun, joka ”kuuluu meihin kuin hengitys”. Novellin lukija on edesmenneen kanarialinnun asemassa: hän seuraa jutustelua, jolle ei odoteta vastausta mutta jolle vaitonainenkin kuulija on kultaa kalliimpi. Naisen kertojanääni on jännittävällä tavalla sekä tämän illuusion tyynnyttämä että tietoinen lohdun riittämättömyydestä.

Kokoelmassa erilaisten kokemisen tapojen törmäämisen teema on esillä myös eri kansallisuuksien kohtaamisen lävitse. Saksalaisten moukkamaisuuden sävyttämälle itsetyytyväisyydelle piruileva novelli ”Saksalaiset aterialla” ei ole kaikkein omalaatuisinta satiiria, mutta sisältää sekin tunnistettavia kuvia ihmisen kyvyttömyydestä nähdä asioita muusta kuin oman napansa näkökulmasta. Tämä kertomus on peräisin Mansfieldin ensimmäisestä kokoelmasta, joka julkaistiin vuonna 1911 nimellä In a German Pension. Mansfield työstää siinä saksalaisesta porvaristosta tekemiään havaintoja, joita hän oli kerännyt oleskellessaan baijerilaisessa kylpyläkaupungissa. Myös ranskalaisesta kirjailijanalusta kertovassa novellissa ”Je ne parle pas français” Mansfield osaa ammentaa komiikkaa henkilöidensä surkuhupaisasta itsetehostuksesta.

Marja Alopaeus on löytänyt hienosti Mansfieldin kepeän ja unenomaisen, välillä ilkikurisen, välillä piilotetun melankolisen tyylin. Suomennoksessa on mehukkaita sanavalintoja ja hallittu rytmi. Huomasin, että ainakin yhdessä tapauksessa alkutekstin monikielisyyttä oli karsittu, mitä olisi voinut harkita uudelleen. Novellin ”Aviomiehen kertomus” alkukielisessä versiossa ranskankieliset sanat korostavat miehen monologin hieman tärkeilevää sävyä. Jäin lisäksi kaipaamaan luetteloa nyt suomennettujen novellien alkuperäisistä nimistä sekä siitä, minkä nimisissä kokoelmissa ne on aikanaan julkaistu. Tällaiset asiat unohtuvat turhan usein suomalaisilta kustantajilta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto