Kosmonautti

Katri Lipsonin (s. 1965) Kosmonautti on tänä vuonna lukemistani esikoisromaaneista kiinnostavin. Vaikka teemaa on yleisinhimillinen ja ikiaikainen, Lipsonin kerronta on monin tavoin hyvin omaperäistä. Ilmaisu on onnistuneella tavalla vanhahtavaa, kieli on kaunista ja vivahteikasta, tapahtumapaikka on suomalaiselle romaanille poikkeuksellinen, ja myös romaanin rakenne on varsin mielenkiintoinen. Lipson jättää kaikilla osa-alueilla tilaa mielikuvitukselle.

Kosmonautti sijoittuu 80-luvun Murmanskiin. Lipson onnistuu aika riskaapelissa valinnassa; Kosmonautti ei tunnu millään tavoin keinotekoiselta tai ulkoapäin nähdyltä. Ankeus, ränsistyneisyys ja köyhyys paistavat kaikesta. Romaanin koko olemus huokuu surullisuutta, mikä osaltaan värittää valittua ympäristöä murretuin värein. Kaalisopan, teen ja vodkan tuoksu leijuu todentuntuisena. Neuvostoyhteiskunta kitisee jo liitoksissaan mutta hallitsee silti elämää.

Lipson ottaa riskin myös romaaninsa rakenteessa. Päähenkilön, koulupoika Sergein, Serjožan, tarinan pääpiirteet kerrotaan jo romaanin ensimmäisessä neljänneksessä. Riskinotto onnistuu, kun jännite säilyy loppuun saakka ja sekä tarina että sen henkilöt saavat uusia näkökulmia ja täydentyvät onnistuneesti. Vaikka Serjoža välillä haipuu taustalle, hän ei unohdu. Lipsonin ratkaisut palvelevat romaanin kokonaisuutta.

Kosmonautti kertoo ikiaikaista lapsuuden ja varhaisnuoruuden tarinaa. Lapsi ottaa elämänsä ainekset omasta elinpiiristään, vaikka se olisikin niukka ja ankea. Kun ei juurikaan ole ulkoisia virikkeitä saatikka elämysparatiiseja, lapsi saa haaveillensa ainekset pakkasen ja kaamoksen tähtitaivaalta. Serjoža haluaa taivaalle, kosmonautiksi, katsomaan, miltä maa näyttää avaruudesta katsottuna. Haave ei tunnu kohtuuttomalta ja saa hohteensa suoraan avaruudesta. Haave ylittää kaiken muun, vaikka ihastus musiikinopettajaan onkin ajatuksissa tärkeällä sijalla.

Serjožan utuisen kuvan rinnalla monipuolisemmaksi nousee röyhkeä Saša, joka polkee jalkoihinsa kaiken eikä kunnioita ketään tai mitään. Hän käyttää hyväkseen niin ihmisiä kuin järjestelmääkin. Lipson käyttää sivuja Sašan toimien kuvaamiseen monin verroin varsinaiseen päähenkilöön verrattuna. Saša nousee monen asian vertauskuvaksi, vaikka hänen toimiensa motiiviksi voikin tulkita huonon omantunnon ja kalvavan epäilyn suhteessa Serjožan kohtaloon.

Lipson kuvaa myötätuntoisesti Kosmonautin aikuisia naisia, Serjožan äitiä ja musiikinopettaja Svetlanaa, jotka molemmat saavat kokea Sašan julmuuden. Heidän kauttaan nousee esiin naisten alistettu asema ja yhteisön alistuva ja nöyrryyttävä suhtautuminen etenkin yksineläviin naisiin. Serjožan isän on vienyt viina ja pakkanen. Svetlanan elinpiiri pienessä vuokrahuoneessa monien silmäparien valvonnassa on epäinhimillinen. Myös koulun johto ja toiset opettajat suhtautuvat Svetlanaan alistuvasti ja pilkallisesti. Naisia ei puolusta kukaan, eikä heillä itsellään ole voimia ajaa omia asioitaan.

Rakkauskin tuntuu helposti hyytyvän pakkaseen. Opettajan ja nuoren oppilaan rakkaus on jo lähtökohtaisesti mahdotonta. Utuisen haaveen tasolle se jäisikin, ellei Saša löisi sitäkin lokaan. Äidin rakkaus poikaansa sen sijaan saa vakuuttavan kuvauksen.

Kosmonautti on surullinen romaani. Itse tarina on surullinen, kun haaveet eivät voi toteutua ja kun henkilöillekään ei käy hyvin. Surullisesti myös rakkaus poljetaan jalkoihin. Surullista on elämän kaikkinainen ankeus, ankaruus ja tylyys. Surullisia ovat myös ihmissuhteet, joita erityisesti itsekäs ja röyhkeä Saša tärvelee. Serjožan kuvauksessa surullisuus tuo kerrontaan haikeita, kuulaita ja herkkiä sävyjä.

Katri Lipson jättää tarinan monin tavoin aukkoiseksi. Ratkaisu on onnistunut ja kiehtoo mielikuvitusta.