Satu rakkaudesta

Kuinka kirjoittaa rakkaudesta? Useimmat maailmankirjallisuuden suurimmista
rakkausromaaneista kirjoittavat jostain aivan muusta, ja rakkaus huutaa rivien välistä. Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi. Katri Tapola käy kolmannella romaanillaan Satu rakkaudesta kuitenkin suoraan asiaan.

Tapola jatkaa samoilla linjoilla kuin Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon voittaneessa romaanissaan Kalpeat tytöt (1988). Tarinoilla muokataan minän illuusiota, sanoilla rajataan minä tarinaan ja maailman ulkopuolelle. Tarina on vain leikki ja satu, jonka avulla voi synnyttää itsensä uudelleen tai luoda vaikka vierelleen miehen, joka tekee sen sinun puolestasi. Tapolalle sadun kertominen ja se, mistä kerrotaan, ovat yhtä.

Sadun prinsessa, Mira, uskoo, että jokaiseen hetkeen on olemassa sopiva mies. Muuten häntä itseään ei olisi olemassa. Maailma kertaa hänelle vain menetettyjä rakkaussuhteita ja ennakoi uusia. Miran askelia ohjaa kohtalo. Kun hän löytää kadulta kuluneen muistikirjan täynnä muistiinpanoja avaruudesta, tähdistä ja planeetoista, hän alkaa jäljittää kirjan omistajaa ajatuksen voimalla, kunnes vihdoin saapuu Ariel, tähtitieteilijä. Tarina on se sama ja vanha, jo alusta asti se ennakoi omaa loppuansa. Kerronta toistaa taitavasti tätä lopun odotusta limittämällä satuun minämuotoisia jaksoja, jotka kiirehtivät tarinaa eteenpäin, kertovat pimeydestä, joka edessäpäin odottaa samaan aikaan, kun Miran askeleet vasta suuntaavat kohti katukiveyksellä makaavaa muistikirjaa.

Tarina ei olekaan tärkeä. Ei myöskään se ole tärkeää, kuka prinssi on. Vain tyhjä sielu jaksaa puhua, rakkaus on yötä ja unta, kaipuu pimeyttä, joka odottaa. Mies on soturi ja saalistaja, saunanlämmittäjä ja remonttireiska. Oikeastaan miehet ovat Miralle vain kuvia verkkokalvolla, ne huuhtoutuvat pois ensimmäisten kyynelten mukana. Prinssit ovat peilejä, jotka hetkeksi kokoavat niistä heijastuvan linnanneidon ehjäksi. Kaikessa lapsellisuudessaan Miran henkilöhahmo on mielenkiintoinen ja aito; itsekäs mutta epävarma, toiveikas haaveilija, joka on muistojensa jähmettämä.

Rakkauden soundtrack

Tapola käyttää antaumuksella kaikkia satuihin ja rakkauteen perinteisesti liitettyjä symboleja: prinsessaa, prinssiä, linnaa, tornia, kultaista avainta. Hauskana yksityiskohtana on rakkauden moderni kuvasto, tarinan taustalla soiva rakkauden soundtrack: Marianne Faithfullia, Laura Branigania, Kate Bushia. Tekstiin lomassa soivat rakkauslaulut vahvistavat tunnelmaa. Kun Miran usko kohtaloon horjuu, hän laittaa soimaan Kate Bushin Wutherin Heightsin. Cathy palaa nummien yli Heathcliffin luo ja Mira ei enää epäile, ei häpeä haaveiluaan.

Sadun kertoja tuo itseänsä läpi ja lähelle, välillä puhutellaan lukijaa ja tehdään selväksi, että tämä on se, jolle satua kerrotaan, jonka katseen alla Mira elää ja jonka huomio täyttää Miran tyhjyyden. Tapola kääntää taitavasti Miran ja Arielin rakkaustarinan Miran ja lukijan väliseksi suhteeksi, jossa Mira paljastaa lukijan katseelle kaiken itsestään ja saa samalla luvan elää ja olla. Mira kertoo satua luodakseen itsensä. Samalla satua kerrotaan Mirasta, jotta lukija voisi herättää tämän henkiin niin, että häntä varten kirjoitetut sanat kävisivät toteen.

Tämän kerronnallisen vahvuutensa romaani kuitenkin hukkaa loppua kohden. Lukija kahlaa väsyneenä symboliikassa, unissa, sielunsirpaleissa, itsetarkoituksellisen ja merkityksista raskaaksi naamioidun tekstin lopulta niin keveässä tyhjyydessä, että kaikki tuntuu tarkoittavan vain ilmeistä, tuttua ja moneen kertaan sanottua. Mirasta haluaa eroon niin kuin liian takertuvasta rakastajasta, myötätunnon ja ymmärryksen anelut aiheuttavat enää vain ärtymystä. Sikäli taitavaa teksti on, että kylmäksi se ei jätä. Satu rakkaudesta kaikkine päättömyyksineen on melkeinpä fyysinen ihmissuhdesotku tekstin, henkilöhahmojen ja lukijan välillä.

Rakkaus pelkistyy teoksessa sanoiksi, mutta sanoista puuttuu tällä kertaa voima, vaikka ne Tapolalle ominaisesti kauniita ja runollisia ovatkin. Tapolan sadussa jokainen sana on imenyt itsensä raskaaksi rakkaudesta, mistään muusta ei puhuta, rivien väleissä ei ole tyhjää, eikä maailmassa tai ihmisessä muuta kuin rakkauden kaipuu. Rakkaus ei kuitenkaan jaksa elää sanoista,jotka on kyllästetty vain sillä itsellään. Tapolalle sielun tyhjyys on ainoa syy kertoa satu rakkaudesta. Ehkä se siksi hiipuu siihen tyhjyyteen, josta se ponnistaa. Tunteista ei voi puhua ilman, että ne samalla myös elää.Tämä tarina ei elä, se vain puhuu.