Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Huuda ja tule kuulluksi

Asta Piiroinen, 10.7.2004
Kirsti Härkönen: Kunniallisen naisen taakka s., Like 2004

Neitsyyskokeet ovat hyväksyttyjä, insesti tavallista, 75% naimisissa olevista naisista joutuu väkivallan uhriksi avioliitossa, feministit pitäytyvät aviomiehettöminä. Mitä voidaan pitää luonnollisena järjestyksenä, kysyy Kirsti Härkönen teoksessaan Kunniallisen naisen taakka. Hän vastaa itse: On huikeaa ironiaa, että luonnollisuus on aina kulttuurisesti määräytynyttä. Ihmisyys löytää oikeutuksia väkivallalle, kidutukselle, häpäisylle ja raiskauksille mitä moninaisimmista syistä.

Turkissa naisen raiskaamisen, häpäisemisen tai murhaamisen syyksi käy vankeus, kauneus, häpeän tunne, ideologia, asuinpaikka, kieli tai peräti oma tahto. Kuvaavaa on, että siellä missä naisen oikeudet ovat laajalti hukassa myös miehen osa on koetuksella. Kunniallisen naisen taakka on Härkösen teoksessa selkeästi myös kunniallisen miehen taakka, sillä kunnian nimissä uhrataan tarpeen tullen vaikka omat lapset tai omaiset. Pidätykset tai vangituksi tuleminen tekee myös miltei poikkeuksetta naisesta seksuaalisen väkivallan uhrin. Kiduttaminen on yleistä vaikka mikään lakiteksti tai oikeuslaitos ei anna siihen valtuuksia. Moninaiset väkivallantekojen syyt sekä yhtäläiset seuraukset – inhimillinen kärsimys ja ihmisoikeuksien loukkaukset – tuovat näytteille Turkin, joka ei onnistu tehtävässään oikeusvaltiona.

Luonnollinen väkivalta?

Härkönen hakee näköalakseen lavean tien ymmärtämiseen ja kaventaa perspektiivinsä yksittäisille poluille, joissa tuomio on sitäkin tiukempi. Teot puhuvat omaa kylmää kieltään. Kunniallisen naisen taakka palaa toistuvasti käsittelyssään niihin tapoihin joilla väkivalta ja kiduttaminen määritellään luonnollisiksi, oikeutetuiksi ja tarkoituksenmukaisiksi. Luonnollisuus näyttäytyy eri valossa eri tilanteissa. Inhimillisen julmuuden yleisyys osoittaa, että kiduttaminen ja seksuaalinen väkivalta ovat ihmislajin taipumuksia siinä missä huolenpito ja empatiakin.

Viimeaikojen uutisointi osoittaa räikeällä tavalla, että taipumuksilla on kyky puhjeta tietynlaisissa olosuhteissa, kuten sodassa ja vankilaoloissa, eristyksissä muusta maailmasta. Irakin vankien seksuaalinen kiduttaminen asetti kulttuurisesti määräytyneiden oikeutusten olemassaolon päälaelleen. Länsimaailma katsoi henkeään haukkoen naapurin näköisiä raiskaajia. Kuka siis kelpaa kiduttajaksi? Kenellä on oikeat ominaisuudet? Varmaa lienee, että syy ei ole yksinomaan maan tai maanosan, uskonnon tai ideologian. Kyseessä on ikiaikainen sortomekanismi, alistamisen ja tuhon ase, joka on tehokas ja aina käytettävissä oleva: toisen ihmisen mitätöiminen. Naisen raiskaaminen on paitsi julmin ja helpoin tapa riistää minuus, myös symbolinen teko. Alistaja hävittää ei-toivotun maaperän; neitseyden, puhtauden, synnyttäjän ja suvunjatkajan.

Kuvittele ihmiskunta

Härkönen kehottaa tämän tästä kuvittelemaan. Hän hokee kehotustaan perin usein, enkä totuuden nimessä aina tiedä mihin hän pyrkii; Istanbulin basaarien tuoksuja, katukissoja, aamiaista rantakapakassa, minihameisia naisia, jenginuoria, viiksiniekkoja miehiä, lihavia laulajattaria. Milloin mitäkin. Kenties Härkönen pyrkii luomaan tunnistettavia kuvia suurkaupungin tavanomaisuudesta ja arkipäivästä tai palauttaa mieliin kiiltokuvia tarunhohtoisesta eksotiikasta, jota moni lähtee Turkista etsimään. Kerronnallisesti keino ei ole parhain. Monin paikoin jankkaavaan kehotukseen väsyy, kuvaus olisi riittänyt, sillä hän kertaa näkemäänsä. Mutta Härkönen jatkaa kudelmaansa. Hän kehottaa kuvittelemaan suomalaisten neuvostovangeille pystyttämiä keskitysleirejä, venäläissotilaita ja Tshetseniaa, Vietnamissa silvottuja sukuelimiä ja al Qaida -miehiä unelmoimassa amerikkalaisäitien surusta. Kaiken katteeksi hän asettaa sinetin, rakkauden ihmiskuntaan, jota on mahdotonta kuvata ilman kielletyn tunteen lisäarvoa: Ihmiskunta on halveksuttava.

Nimettömät uhrit A:sta Ö:hön

Kunniallisen naisen taakka on synkkä kavalkadi, jonka katkaisee aika ajoin suomalaisen retkueen läpikäymät ja kirjoittajan itsensä kirjaamat tavanomaiset puuhat ja ajatukset. Härkönen jakaa kirjansa osioihin, joissa hän käsittelee aihepiiriä teemoittain. Otsikkojen mukaan perspektiivi etenee sodan ja väkivallan patologiasta häpeän ja kunnian kysymyksiin sekä kidutuksen juridiikan ja filosofian kautta aina uskonnollisiin näkemyksiin saakka.

Tapauskertomukset ovat äärimmäisen tuskallista luettavaa. On sanottava, että kuvauksina niitä vaivaa raportinomainen niukkuus, joka paitsi tainnuttaa hirvittävyydellään, myös turruttaa asiallisuudellaan. ”Myöhemmin C otettiin sellistä ja vietiin metsään. Poliisi riisui hänet alasti, sitoi hänet puuhun ja paineli, repi ja nuoli kaikkia hänen kehonosiaan. Jonkin ajan kuluttua C vietiin takaisin poliisilaitokselle, jossa häntä kidutettiin rajusti. Hänen hampaansa revittiin irti. Poliisit ripustivat hänet kattoon ja antoivat sähköshokkeja rintoihin ja sukuelimiin. […] Tämän kidutuksen jälkeen kolme poliisia vei hänet huoneeseen ja kaikki kolme raiskasivat hänet ensin genitaalisesti, sitten anaalisesti. […] Kun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi olevansa yltä päältä veressä.”

Uhri on C. Uhri on nuori kurdinainen. Uhri jää kuvauksessa kaukaiseksi. On selvää, että jos tuntisimme C:n henkilönä, inhimillisenä olentona ja sen lisäksi hänen kasvonpiirteensä, elämäntarinansa, ystävät, sukulaiset, elinpiirin ja tavat, olisi hänen tapauksensa inhimillisyydessään niin traaginen, että myötätunto tuskin riittäisi.

Etäännyttäminen ei ole hyväksi myötätunnolle. Kiduttajallekin on tärkeää pitää kidutettu määritelmässä, jossa hän edustaa ”toista”; vihollinen, väline, toisarvoinen, mitätön. Näin myös kidutetuille annetaan neuvo: vaikeroi, tuo itsesi ilmi, sure. Myötäelämisen tunteet vaativat samaistumista, toisen näkemistä ihmisenä, jollaisia itsekin olemme. Huuda ja tule kuulluksi on samalla vaatimus oikeudesta minuuteen. Siinä missä kyynisimmät meistä puhuvat halveksien lapsellisesta maailmantuskasta on toisten tehtävä muistuttaa, että jokainen kidutettu todella elää kaiken kokemansa koko lopun elämänsä kaikkine inhimillisine seurauksineen, joista ei puutu viheliäisyyttä tai surua, apatiaa, masennusta, kostonhimoa, työkyvyttömyyttä, hedelmättömyyttä, invalidisoitumista, traumaattisia oireita ja mielen järkkymistä. Itsemurhia, unettomuutta, rakkaudettomuutta, painajaisia.

Kylmät raportit

Tapauskertomuksissaan Härkönen ei täysin onnistu tuomaan ihmistä lähelle. Sen sijaan hän osoittaa kylmällä havainnoinnilla miten asiat hoidetaan, kuinka järjestelmä toimii, millaisia lainalaisuuksia se noudattaa ja miten kidutus tapahtuu. C:n kaltaisia ihmiskohtaloita on kirjassa lukemattomia – aakkoset loppuvat kesken ja alkaa uusi kierros. X tai Y tai K raiskataan, lyödään, mukiloidaan, nujerretaan, nitistetään ja usein murhataan. Heidän joukossaan on vanhuksia ja lapsia, viattomia neitsyitä ja järjestäytyneitä sissejä, perheenäitejä ja aktivisteja, joiden tarinat muodostavat yhteen nidottuna kiristävän rautalangan todellisuuden kuvana.

Härkönen esittelee aatehistoriaa, koraania ja kristinoppia. Hän pohtii syitä ja seurauksia. Hän luotaa syyllisiä puolelta ja toiselta, mutta ei osoita yhtä kohtaa tai kohdetta. Se on kirjoittajalle kunniaksi, sillä itse teoissaan syylliset ovat toki syyllisiä. Hirviöiden kasvoja ei kuvata eikä nimetä. Kirjoittajana Härkönen ei liiemmin harjoita tunteilua.

Hän vaeltaa Turkin kaduilla kuin kuka tahansa turisti ja kehottaa taas kuvittelemaan: Istanbulin moskeijoiden kupolit ja iltapäivärukousten äänimeret, pahamaineiset hotellipahat, prostituoidut ja tuhannen ja yhden yön sadut, haareminaiset ja orientalismin ihanuudet, joiden pauloihin on helppo jäädä. Päiväkirjamerkinnöissään ihmisoikeusaktivisti on perin suomalainen, ja havainnot turkkilaisesta elämästä ovat ulkopuolisen, tarkkailevan vierailijan niukkoja huomioita yksityiskohdista, joiden näkemisessä ja kokemisessa ero omaan saa huomattavan roolin.

Härkönen on perin suomalainen nainen myös kielenkäytössään, kirosanoissaan, tupakoinnissaan ja kapakassa istumisessaan. Hän kulkee kaduilla yksin ja juo oluensa ja rakinsa milloin itse niin haluaa. Hän on vuoroin uhmamielinen, vuoroin häpeissään tietämättömyydestään ja silloin tällöin ylpeä. On hetkiä jolloin hän tuntee olevansa sankari. Hänen päiväkirjamerkintänsä eivät juurikaan anna toivottua omakohtaista tai autenttista valoa turkkilaisesta elämästä. Kerronta ei kenties ole kaikkein taitavinta tai sofistikoituneinta, mutta se on tyyliltään ronskin sympaattinen, epäilemättä kirjoittajansa näköinen.

Historia ja nykyaika

Raportti seksuaalisesta väkivallasta Turkissa jää hieman hämmentäväksi kokemukseksi. Se onnistuu osoittamaan selkeästi todellisuuden, joka on valtava tehtäväkenttä. Härkönen käy läpi kunnioitettavassa määrin Turkin poliittista historiaa ottomaaniajasta Atatürkin aikaan ja modernisoijiin, unohtamatta Öcalania, PKK:ta ja vähemmistöjä sen enempää kuin naisten emansipaation edistysaskeleita tai epäonnistumisia.

Kaiken kaikkiaan käteen jää kuitenkin suunnaton ristiriitojen vyyhti, kutsuttakoon sitä sitten poliittiseksi todellisuudeksi. Valtio, jossa sen kansalaiset elävät, näyttää kirkastavan peilejään ilkeänoloisesti, mutta kulisseissaan se repii haavojaan auki. Jos ja kun maan poliittinen johto puolustaa valintojaan tai vähättelee väkivaltaa, on huoli oikeuksien laajenemisesta luonnollisesti monien jakama. Erityisen hälyttävänä on pidettävä myös sitä, että omat asiantuntijamme katsovat läpi sormien vakavia ihmisoikeuksien rikkomuksia, kuten Härkönen osoittaa. Amnestyn ja ihmisoikeusraporttien tilastot puhuvat omaa selkeätä kieltään.

Painavan syyllisyyden, syyllistämisen ja julmuuden vastapainoksi olisi säällistä saada ripaus toivoa. Lupauksia on kosolti lunastamatta. Jäin kaipaamaan myös kattavampaa osuutta ihmisoikeustyöstä, naisasialiikkeestä, uudistusten mittakaavoista, järjestöistä ja poliittisista puolueista. Turkki Euroopan yhteisön täysivaltaisena jäsenenä olisi monen mielestä toivottava ja tarpeellinen sillanrakentaja. Mutta onko Turkki valmis? Härkösen vastaus on kokonaisuudessaan kannanottona selkeä ei.

Kaikki kirjan naiset A:sta Ö:hön saattanevat olla samaa mieltä. Heidän nimettömistä kiduttajistaan emme tiedä sitäkään vähää. Kenties he toimivat isänmaan asialla. Kunnian asialla. Oman psykopatologiansa uhreina.

Analogiat avuksi

Kuvitellaan, kehottaa Härkönen. Kuvitellaan keskitysleirejä, lapualaisliikettä, presidentti Bushin oikeudentuntoa, Jumalan sanan tulkintaa, fasismin massapsykologiaa, omaa sisällissotaamme. Auttaahan se. Väkivallan luonnollistamista vastaan voidaan taistella. Naisten oikeuksien loukkaaminen sen enempää kuin siviilien raiskaukset tai pidätettyjen kiduttamiset eivät ole mitään luonnon välttämättömyyksiä. Härkönen allekirjoitti oman vetoomuksensa ja poistui näyttämöltä. Jäljelle jäi kohtuullisessa määrin painavia sanoja. Se että lähdemateriaalin suhde kerrottuun jää paikoin vajaaksi on näissä oloissa ymmärrettävää. Keskeneräisestä kirjasta muodostuu kuitenkin kyllin eheä ja tarpeellinen teos, joka lennättää näkökulmia kuin lentävää mattoa. Paikoin lennetään lujaa ja tarkastelu jää ulkokohtaiseksi ja hätäisesti mukaan otetuksi niin kuin maisemat viilettäisivät ohi nopeasti.

Poliittinen Turkki ei jää aukottomaksi ja perspektiivi islamin uskoon on tietoa hakevalle suunnaton työ. Suomalaisten tutkijoiden asiantuntemus toimii monin paikoin kaikupohjana ja näkökulmat löytyvät auttamatta ja miltei poikkeuksetta ulkoapäin. Mutta päämäärä on selvä ja tahto selkeä. Kunniallisen naisen taakka on sisällöltään ja pyrkimyksiltään laaja teos ja samalla erinomainen muistutus siitä, miten vähäisessä määrin edelleen tunnemme niinkin lähellä vaikuttavaa kulttuuria. Härkönen itse on oivallinen esimerkki uteliaasta tietäjästä ja hämmentyneestä tuntijasta suuren ja pienen edessä. Sellaisena näyttäytyy teos kokonaisuudessaankin. Hanke on kiitettävä. Kuvitellaan ne kippurakärkiset, turistin ostamat turkkilaiset tossut matkalaukussa, ja erään naisen toive kirjoittaa kirja siitä mikä on tärkeää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto