Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tanssii runojen kanssa

Anne Sämpi, 3.9.2012
Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut 70 s., Tammi 2012

Runokokoelma Kaikki metrit ja puut kulkee ihmisestä läpi. Kristiina Wallinin runoissa ruumis on väline, jolla kommunikoida. Tanssi on sanaton kieli, joka vapauttaa ihmisen maailman kahleista.

”tieto kulkee hidas impulssi (tai säihkyvä liike) / ruumiin läpi, kun olemme väsyneet sanoista / kun verbaalinen heijastuma hiipuu ja jäljelle jää vain jälki / meissä / se mikä on ajatonta”.

Wallinin neljäs runokokoelma tutkii ihmisen olemusta ja ihmistä ympäröiviä tiloja. Ihminen on Wallinin teoksessa sekä kielellinen että ruumiillinen olento. Sivistys ja luonnosta erkaantuminen ovat tehneet ihmisestä konemaisen ja tiettyihin rajoihin kangistuneen yksikön. Kieli on ihmisen tapa kommunikoida nykymaailmassa.

Kokoelma tutkii ihmisen olemusta ja ihmistä ympäröiviä tiloja.

Ruumiillinen puoli on kuitenkin kaiken pohjalla. Siihen liittyy luonnonläheisyys, tanssi ja hiljainen kommunikaatio, vaikeneminen. Wallinin runojen puhuja muistuttaa: ”Älä luule, että voit ohittaa sen, mitä sinuun kasvaa kun on hiljaista.”

Wallin on kirjoittanut aikaisemmissakin kokoelmissaan ruumiista, kielestä ja tiloista. Esimerkiksi kokoelmassa Jalankantama (2009) Wallin kirjoittaa ruumiin ja mielen yhteydestä ja minuudesta, joka rakentuu ajan myötä. Kokoelma sijoittuu kaupunkiin, jossa runon puhuja tuntee olevansa eksyksissä, hän kaipaa luontoa. Kaikki metrit ja puut ja Jalankantama koostuvat molemmat proosarunoista.

Hänen nimensä on tanssija

Runokokoelman  alussa katsotaan menneeseen, albumin vanhoja kuvia lapsuudesta. Menneisyys kuvataan nostalgisena: ”muistatko / miltä tuntui olla lapsi: istuimme pihakeinussa ja ruoho kasvoi paljaiden jalkapohjien alla”. Runon puhuja elää nyt maailmassa, jossa toisia ei enää kosketeta, kesäöinä ei pelata Afrikan tähteä ja linnut putoilevat maahan luut napsahtaen. Nykyhetki on saastunut, keinotekoinen.

Yllättäen runoihin ilmestyy tanssija. Tanssijalla on oma sanaton kielensä, hänen ruumiinsa on soittorasia, joka soi ja rakentaa maailman liikkeiden avulla. Runokokoelma antaa paljon etenkin tanssijalle tai tanssista kiinnostuneelle.

Tanssi on kuin runoutta, abstraktia ja kuvailevaa. Tanssi on myös muodonmuutos, se on alituisessa liikkeessä ja voi kasvaa mihin tahansa. ”Hän on erisuuntaisten liikkeiden samanaikaisuus, henkilökohtainen tila, poliittinen, / dokumentaarinen. Hänestä jää jälki.”

Runon puhuja tahtoisi itsekin kasvaa joka suuntaan, olla rajaton, ja melkein onnistuukin siinä kohdatessaan tanssijan: ”Melkein kuulin musiikin. Minäkin melkein tanssin, minäkin.”

Tanssiin liittyy esittäminen ja näyttämö. Tanssija elää ruumillaan, mutta esittää samalla jotain katsojalle. Elämä vertautuu runoissa näyttämöön, jossa henkilöhahmot rakentavat oman maailmansa. Joku on kuitenkin aina katsomossa, muiden katseilta ei voi piiloutua täysin.

Olen oma salaisuuteni

Wallinin kokoelmassa tutkitaan tiloja, yksityisiä ja julkisia. Yksityinen tila on ihmisen oma tila, johon liittyy muistoja ja salaisuuksia. Julkinen tila on kaikille avoin. Siellä ihminen on muiden katseltavana, mutta voi myös piilottaa jotain itsestään.

Runoissa ihminen vertautuu yksinäiseen ja avaraan huoneeseen. Toisinaan joku käy tuossa huoneessa, jättää jälkensä, kaikunsa seiniin. Vuosien mittaan ihminen kerää ympärilleen muistoja, laajentaa huonettaan ja kerää sinne tavaraa. Runon puhuja käsittää kuitenkin, ettei kaikkea voi suunnitella itse, voi vain laittaa asioita alulle ja odottaa, mitä niistä kasvaa:

”Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten / odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa / yli ja luopua näkemisestä.”

”Kuinka pitkä aika on yksityisestä tilasta julkiseen tilaan”, runon puhuja kysyy. Julkinen tila on yhteydessä muuhun maailmaan. Runon puhuja kokee julkiset tilat rajallisiksi ja keinotekoisiksi. Hän kaipaa jotain muuta, luontoa ja epäjärjestystä. Nykyhetki on kaavoihin kangistumista, ruumis on pakotettu väärään paikkaan. ”Vieläkään en usko ajan lineaariseen muotoon, / en kuutioiden muotoon, muodon järkähtämättömään päättäväisyyteen.”

Runon puhuja ei näe mitään tilaa pelkästään turvallisena tai vaarallisena. Missä vain voi hukkua, edes kotipihalla ei ole turvassa. Ihminen voi kadottaa itsensä missä vain, jos unohtaa katsoa ympärilleen. Itsensä voi kuitenkin löytää kaiken keskeltä, jos malttaa pysähtyä ja odottaa: ”Pitää löytää kivi, jonka päällä voi istua. Pitää houkutella / odottaminen ruumiiseen.”

Wallin kuljettaa lukijan syvälle runojen teemoihin, mutta kokonaisuutena kokoelma on hieman hajanainen. Kokoelma kurottaa moneen suuntaan, muistoihin, tiloihin, ruumiiseen, tanssiin, kuin se nimensä mukaisesti haluaisi tavoittaa kaikki metrit ja puut. Pieni karsinta tai teemojen rajaaminen olisi tehnyt kokoelmasta eheämmän. Runoissa on kuitenkin paljon oivalluksia, joita tämäkin lukija jäi mökkiretkellään pohtimaan, yksityisessä tilassa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto