Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kakofoniaa kartanon liepeillä

Tiina Raevaara, 16.9.2009
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri s., Otava 2009

Kristina Carlson (s. 1949) julkaisi esikoisteoksensa, runokokoelman Hämärän valo jo vuonna 1986, ja nyt ilmestynyt romaani Herra Darwinin puutarhuri on hänen kolmas teoksensa aikuisille. Kakkonen, romaani Maan ääreen sai Finlandia-palkinnon tasan kymmenen vuotta sitten. On hyvin mahdollista, että Herra Darwinin puutarhuri yltää ainakin ehdokkuuteen saakka. Se on kerronnaltaan ja toisaalta myös asetelmaltaan melko poikkeuksellinen suomalaisen nykyproosan joukossa.

Herra Darwinin puutarhuri ilmestyy osuvasti Darwinin juhlavuonna. Nyt, vuonna 2009, on kulunut tasan 200 vuotta Charles Darwinin syntymästä sekä 150 vuotta hänen tärkeimmän kirjansa, evoluutioteorian esitelleen Lajien synnyn ilmestymisestä. Tämä yhteys ei jää pelkäksi pinnaksi, sillä Kristina Carlsonin romaani kuvaa tieteen ja uskonnon, hyväksymisen ja tuomitsemisen, sattuman ja johdatuksen sekä ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden välisiä suhteita.

Epäluulojen sijaiskärsijänä

Palkitun Maan ääreen -romaaninsa tapahtumat Carlson oli sijoittanut lähinnä 1870-luvun Siperiaan. Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu sinne, minne nimikin viittaa: Englannin Kentiin, pieneen Downen kylään, jonka reunamilla Charles Darwinilla on kartano, Down House. Jälleen eletään 1870-lukua, Darwin itse on jo kuuluisuus, ja kiireisenä miehenä hän ei romaanissakaan vilahda kuin nimenä ja edustamanaan aatteena.

Darwinin puutarhuri Thomas Davies sen sijaan on paikalla, ja häneen kyläläiset heijastavat Darwinia ja uutta tiedeuskoa kohtaan tuntemaansa epäluuloa. Herrainpelko ja englantilainen säätyoppi istuvat syvässä, eikä Darwinia itseään kukaan uskalla suoraan kritisoida. Davies ottaa vastaan uutta aikakautta vastaan kohdistetut lyönnit ja on turhankin helppo maali: vaimo kuoli vuosia sitten ja mies on yksin kahden viallisen lapsensa kanssa. Poika ei pysy pystyssä ja tytär on vähintäänkin yksinkertainen.

Sitä se jumalattomuus teettää, kyläläiset ajattelevat ja ovat näkevinään Daviesin puivan nyrkkiä taivaalle, tappavan lapsensa tai vähintään itsensä, odottavat hänen sortuvan paineen alla ja vailla uskon turvaa. Eivät kaikki: kylässä riittää ymmärtäjiäkin, ajan uudenlaisesta sivistyksestä kiinni saaneita, sallivia säälijöitä. Eikä Davies edes ole pikkukylän ainoa paheksunnan kohde, sillä aina riittää huorin tehneitä vaimoja, kierteleviä huijareita, pahoinpitelyitä. Ei tunnu jumaluskokaan säästävän koettelemuksilta.

Miten puutarhuri sitten selviää vaimon kuolemasta, lasten sairastelusta, kyläläisten kyräilystä? Thomas Davies työntää lapionsa multaan, istuttaa sipulit ja kylvää viljan, näkee kuinka syksyn jälkeen tulee talvi ja lopulta kevät, vie lapsensa tekemään lumienkeleitä ja kirmaamaan kukkuloille. Huomaa surun vähitellen hellittävän, pojankin oppivan juoksemaan ja ennen kaikkea luonnon elävän, hengittävän, pärjäävän. ”Aurinko kiipeää korkeammalle ja haihduttaa yön viileyden ojista ja kyntövaoista”, Davies selviää ja solmii rauhan, jos ei Jumalan, niin ainakin luonnon kanssa.

Linnut ja kyläläiset kuorossa

Herra Darwinin puutarhurin tyyli lähentelee monessa suhteessa proosarunoa. Kertojana toimii koko kylä, sen ihmiset ja eläimet, lähinnä linnut. ”Naakat kellotapulissa raakkuvat / harmaa aamu! harmaa päivä! harmaa kylä! harmaat ihmiset! mies jolkottaa! kuin koira! kuin koira! iso koira! painavat tassut! pitkä kuono!” Ihmisten pohdinnat kuuluvat eläintenkin suusta: ”Varpuset rautatammipensaassa tirskuvat / pi-pienten on ta-taivas ja ma-maa pi-pienet sa-saavat nä-nähdä Ju-Jumalan jo-joka on su-suurilta sa-salattu”.

Kyläläiset itse kommentoivat tapahtumia niin kuin lintuparvetkin: kuorona. ”Me haisemme märältä koiralta, sade kasteli ja on kylmä mutta veisuu lämmittää, virsi nousee kattoon ja katon yläpuolella asuu Jumala, amen. / Me näimme Thomas Daviesin mäellä, hän on töissä herra Darwinin puutarhassa, / jumalankieltäjä ja mielipuoli, seisoi yksinään pellolla ja vesi piiskasi naamaa”.

Välillä tarinaa vievät parvien ja kuorojen sijaan eteenpäin yksittäiset ihmiset. Kulloinenkin soololaulaja on esitelty tekstissä: ”Minä Sarah Hamilton kaadoin äidille teetä…”, ”Minä Eileen Faine tiesin myös…”. Käytäntö on informatiivinen, mutta toisinaan hieman ärsyttävä. Joka tapauksessa kirjailija antaa kakofonian vallita ja fokalisaation virrata ihmisestä ja parvesta toiseen ihailtavan vapaasti. Kristina Carlsonin romaani on kerronnaltaan villi ja tarinaltaan kaunis.

Olisi mukava tietää lisää Carlsonin työtavasta. Kypsytteleekö hän aihetta pitkään vai syntyykö se yhdellä valaistumisen hetkellä? Kirjoittaako hän hitaasti, fragmentaarisesti vai nopeasti yhdessä ryöpsähdyksessä? Syntyykö hiottu vaikutelma tekstiin pitkän työn seurauksena vai syntyy tyyli nopeasti ja varmasti, osana äkillistä inspiraatiota?

Itse romaanin perusteella kaikki vaihtoehdot kuulostavat uskottavilta. Herra Darwinin puutarhuri on äärimmäisen eheä, sen kerronnan tyyli ja tunnetilat eivät petä hetkeksikään. On kuin kirjailija olisi pidättänyt henkeä kirjoittaessaan – se ei kai onnistu kovin pitkään. Toisaalta kirja on kokonaisuudessaan melko pelkistetty, huolella hiottu. Sellainen vaatii aikaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto