Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muistot, nuo raskaimmat kivet islantilaiskirjailijoiden saagoissa

Jari Olavi Hiltunen, 19.2.2020
Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja 300 s., Aviador 2019 Kääntäjä(t): Tapio Koivukari
photo

Gerður Kristný: Surmavirsi 90 s., Enostone 2019 Tapio Koivukari

Turun Kirjamessujen kansainväliseen vieraslistaan kuului kaksi nimekästä islantilaiskirjailijaa, joilta ilmestyi molemmilta suomennokset vuonna 2019. Gerður Kristnýn Surmavirsi (Enostone) on nykyaikaan sijoittuva runoelma. Teos pohjautuu rikosuutiseen, jossa nainen surmataan raa’asti Reykjavikissa. Jón Kalman Stefánssonin runollinen romaani Kaloilla ei ole jalkoja (Aviador) on puolestaan islantilaisiin kalastajayhteisöihin sijoittuva sukutarina, jonka aika-akseli ulottuu 1920-luvulta nykyaikaan.

Gerður Kristný Guðjónsdóttir (s. 1970) on julkaissut 22 kirjaa: runokokoelmia, novelleja, romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä ja elämäkerran. Naiskirjailijalle on sadellut kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 2005 Kristný sai Islannin journalismipalkinnon elämäkerrastaan Myndin af pabba. Vuonna 2010 hän voitti Islannin kirjallisuuspalkinnon muinaiseen pohjoismaiseen myyttiin perustuvasta runokirjastaan ​​Blóðhófnir, joka on julkaistu suomeksi nimellä Verikavio (Savukeidas 2013, suom. Tapio Koivukari).

Fiktiivinen Reykjavik on täynnä varjokortteleita, joissa pimeyden työt tapahtuvat ilman häiriöitä.

Verikavio perustui pääosin Edda-runoon Skírnismál, joka kertoi hedelmällisyyden jumalan Freyrin yrityksestä hakea morsiamekseen runoilijan nimikaima, hiisineito Gerður Gymisdóttir kaukaisesta kodistaan. Blóðhófnir sai ehdokkuuden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon vuonna 2011. Muita kirjailijan saamia palkintoja ovat olleet Islannin lastenvalintapalkinto 2003, Halldór Laxness -kirjallisuuspalkinto vuonna 2004 ja Länsipohjoismainen lastenkirjallisuuspalkinto vuonna 2010.

Kristný asuu Reykjavíkissa. Hän valmistui opiskeltuaan ranskaa ja vertailevaa kirjallisuustiedettä Islannin yliopistosta vuonna 1992.

Muinaisrunon uudelleen avaus on esillä myös Surmavirressä. Kirjailija kertoo eeppisen runoelman kautta surullisen tositarinan lähimenneisyyden Reykjavíkista. Teemoiltaan Surmavirsi on kuin kreikkalaisen tragedian toisinto. Karmea, todellisuuteen perustuva tapahtumasarja esitetään lyhyissä, tankamaisissa runoissa.

Islanti on bruttokansantuotteeltaan maailman rikkaimpia valtioita. Kristný valottaa islantilaisten karumpaa puolta ilman omantunnontuskia. Fiktiivinen Reykjavik on täynnä varjokortteleita, joissa pimeyden työt tapahtuvat ilman häiriöitä.

Tammikuussa 1988 tapahtui kummia Reykjavíkin laitakaupungilla eräässä kerrostaloasunnossa. Huumediileri Bragi Ólafsson oli ryypännyt neljä päivää nuoren morsiamensa Gréta Birgisdóttirin kanssa. Heidän välilleen syntynyt riita kärjistyi käsikähmäksi. Humalainen Bragi kuristi Grétan hengettömäksi köydellä. Kun nainen oli vaiennut iäksi, mies kävi nukkumaan. Kun poliisit löysivät heidät ja lukivat murhasyytteen, Bragi puhui vahingosta.

”Pimeänsirkus
oli tullut
kaupunkiin
syöksi yllesi
tiiviin teltan”
(s. 22)

Bragi oli nelikymppinen, Gréta 26-vuotias. Joitakin aikoja aikaisemmin Bragi oli pelastanut Grétan raiskaajien kynsistä. Mies oli noussut tytön silmissä ritarilliseksi sankariksi. Rikollistaustastaan huolimatta Bragi kelpasi siksi Grétalle asuinkumppaniksi.

Murhasta kului kymmenisen vuotta. Samaan asuntoon saapui kuuluisa tutkiva journalisti ja feministikirjoittaja Gerður Kristný haastattelemaan Bragia aikakauslehtiartikkelia varten. Neljä vuotta haastattelun jälkeen myös Bragi koki kohtalonsa samassa asunnossa: psyykkisesti sairas huumeiden käyttäjä surmasi hänet. Surmavirressä hänet haudataan Grétan lähelle.

Silloin vieras vetää
esiin puukkoja
Yksi kerrallaan
ne osuvat
nyrkkeilijää rintaan
avaavat ihon
leikkaavat suonia
ja jänteitä
Virta värjäytyy
haaveenpunaiseksi
(s. 77)

Blóðhófnir (Verikavio) oli tyyliltään moderni, näkökulmaltaan feministinen ja ikivanhan saagan kiintoisa toisinto. Keskusaiheena oli naisen kannalta onneton kihlaus. Taskueepos oli kirjoitettu minimalistisina tankarunoina. Kristný onnistui tiivistämään niukkaan ilmaisuun erittäin uhkaavia, verisiä, herkkiä ja meditatiivisia tilanteita.

Drápa eli Surmavirsi on monessa mielessä jatkoa tälle teokselle. Teos alkaa voimakkailla ympäristökuvilla, joiden myötä myös aika tarkentuu. Runoilija puhuu kiintoisasti talvesta sotatermein, joilla korostetaan talvisen viiman kielteisyyttä elämän kannalta:

Talvi ei ota
koskaan vankeja
Se taluttaa ihmiset
nurkan taakse
luotituiskuun
(s. 17)

Kristný onnistui tiivistämään niukkaan ilmaisuun erittäin uhkaavia, verisiä, herkkiä ja meditatiivisia tilanteita.

Toisinaan Kristný tuo esiin islantilaisia yksityiskohtia puhumalla hiuksille leijailevasta myrkyllisestä tuhkasta, joka saa naishenkilön pakenemaan kadulta tuntemattoman nyrkkeilijämiehen hoteisiin. Mies on vasta astunut ulos kehästä, tappelun tuoksinasta, hänen nenänsä on edelleen turvoksissa. Eikö niistä pitäisi toisen tajuta, kuinka vaarallisen huonetoverin on löytänyt?

Selkäsi takana
nyrkkeilijä
puristi kättään
ruoskan kahvaan
Pimeänsirkuksen
tirehtööri
oli tullut
sinua kurittamaan
silmät mustina kraatereina
(s. 38)

Surmavirren puolivälissä kuvaan astuu toinen henkilö, yhtä saaliinhimoinen kuin nyrkkeilijä. Onko tämä henkilö paholainen, Kristus vai jokin muu? – Kyseinen runohenkilö löytää tytön kuolleena nyrkkeilijän luota, katsoo tämän elottomiin silmiin ja huomaa kuoleman tulleen. Kuolleen tytön silmät ovat kuin sammuneet tähdet, pohjattomat mustat aukot, joihin mies yrittää sukeltaa, eikä löydä kuin pelkkää tyhjää. Sitten henkilö näkee surmamiehen nukkuvan väärämielisen syvää unta, unia näkemättä.

Missä oli Jumala, kun tyttö raa’asti surmattiin? Istui taivaassa ja katseli sieltä kuusilmien avulla alas, tekemättä mitään. Tytön löytänyt henkilö ottaa kuolleen mukaansa ja sinkoaa itsensä ylös kohti äärettömyyttä:

Vien sinut
yksisilmäiselle jumalalle
sille joka loi
ihmisen omaksi kuvakseen
ja kiemurtelee nyt katumuksesta
 
Hän pitää omistaan huolen
toimittaa sinut
kauniiseen hautaan
 
sirottelee vitilunta yli
 
Nimesi
kirjoitetaan
kultakirjaimin
matalaan kiveen
(s. 70–71)

Kristnýn Islanti on täynnä karuja maisemia. Kotikaupunki (ilmeisesti Reykjavik) on synkkä kuin lyijy. Kaamosaikana ainoa valo löytyy avaruudesta, ellei taivas mene pilveen tai täyty tulivuorien tuhkasta.

Tavoite on osoittaa, kuinka naisiin kohdistuva väkivalta valtaa koko tietoisuuden.

Surmavirren keskiaikainen, goottilainen tunnelma on voimakas. Gerður Kristnýn minimalismi osoittaa monitasoisuutensa. Puhe pimeänsirkuksesta on goottilainen ​​elementti, samoin paholaismaisen runohenkilön lakoninen luonnehdinta. Fiktiivisen paholaisen vierailu (kristillisen) yhteisön luona on monesti puettu juuri sirkuksen sisälle. Teoksen loppua kohti kuva surmapaikasta pimeänsirkuksena vahvistuu vahvistumistaan.

Pimeänsirkuksen esirippu
laskeutuu
Klovnit liikkuvat nyt ainoastaan
painajaisten välillä
(s. 78)

 

Kristnýn lyyrinen lähestymistapa kuoleman kehtoon ja makaaberiin tilanteeseen on vangitseva. Lakonisissa ja vähäisissä kielikuvissa on silti riittävästi sanoja. Itse Gréta esiintyy runoissa toisessa persoonassa. Kuvituksen persoonalliset hämähäkkiviivapiirrokset vahvistavat toiseuden kokemusta.

Gerður Kristný osaa kirjoittaa nautinnollista ja meditatiivista kauhukerrontaa. Tavoite on me too -henkinen: osoittaa, kuinka naisiin kohdistuva väkivalta valtaa koko tietoisuuden, muuttuen myyttiseksi, atavistiseksi läsnäoloksi ja tunkeutuen siten koko kokemukseemme.

Runoilija, joka kirjoittaa romaaneja

Suomenkielinen Wikipedia ei tunnista Jón Kalman Stefánssonia (s. 1963) pienen Islannin johtavaksi nykykirjailijaksi samalla tavoin kuin vaikkapa Arnaldur Indriðasonia, Einar Kárasonia, Einar Már Guðmundssonia, Hallgrímur Helgasonia tai Þórarinn Eldjárnia. Silti Stefánsson on maansa kansainvälisesti menestyneimpiä kirjoittajia. Hän on ollut ehdolla sekä Booker-palkinnon että Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, jälkimmäiseen jopa neljästi. Stefánssonin teoksia on käännetty pohjoismaisille kielille sekä englanniksi.

Kirjailijana Stefánsson on runoilija – joka kirjoittaa romaaneja. Kaloilla ei ole jalkoja on hänen ensimmäinen suomennoksensa. Romaani aloittaa 1920-luvulle sijoittuvan saagan itäislantilaisesta kalastajasuvusta. Teos saa jatkoa romaanissa Eitthvað á stærð við alheiminn (2015).

Kaloilla ei ole jalkoja on ilmeisesti autofiktiota. Nimeke viittaa ihmisen kyvyttömyyteen kävellä veden päällä, mitä muutamat romaanihenkilöt kokeilevatkin. Kalat, meren luonnolliset asukit, sitä vastoin eivät kävele maalla eivätkä meren päällä. Siksi jalat ovat niille hyödyttömät.

Teos alkaa elämän ja kuoleman pohdiskelulla:

Kuolema on Jumalan neuvottomuutta, kenties se syntyi kun Jumala epätoivoissaan valoi yhteen julmuuden ja kaipauksen, koska luomisen pasianssi ei tuntunut menevän läpi. Mutta jokaisessa kuolemassa asuu silti elämä –” (s. 5)

Päähenkilö on Ari, joka on kiinnostunut musiikista ja runoudesta. Puoliorvon Arin äiti on kuollut vuosia aiemmin ja isä juopottelee ahkerasti. Arin paras ystävä on hänen serkkunsa, joka toimii myös romaanin minäkertojana.

Kaloilla ei ole jalkoja on pesunkestävä rakkausromaani.

Ari ei ole kyennyt kommunikoimaan kunnolla vaimonsa kanssa. Pitkä avioliitto natisee, ja sitten yllättävä tapahtumasarja tuhoaa kaiken. Ari muuttaa ulkomaille, kotiin jäävät pettynyt vaimo ja isää ihmettelevät lapset. Kun Ari vuosien poissaolon jälkeen palaa Keflavíkiin, hän aikoo viimeinkin kohdata menneitä totuuksia.

Stefánssonin romaanissa on oikeastaan kolme ajankuvaa. Varhaisin aika on 1920-luku, jolloin seurataan Arin isovanhempia Odduria ja Margrétia Norðfjörðurissa Itä-Islannin rannikolla. Toinen ajankuva liittyy Arin nuoruuteen 1980-luvun Keflavíkissa, Reykjavikin lähellä. Viimeisin on nykyhetki, jolloin Ari on viisikymppinen ja palaa Tanskasta kotiseudulleen Keflavíkiin.

Kaloilla ei ole jalkoja on pesunkestävä rakkausromaani. Yksi päähenkilöistä on serkusten isoisä Oddur, kalastusaluksen päällikkö. Yhdessä ystävänsä Tryggvin kanssa Oddur uhmaa toistuvasti meren aaltoja ja väistää kuoleman kerta toisensa jälkeen. Oddur perustaa perheen Tryggvin sisaren Margrétin kanssa. Näiden avio-onni on romaanin teeman kannalta tärkeä. Romanttisen rakkauden vastapainona on Arin ja hänen vaimonsa Thóran kipeä avioero.

Vaikka Arin ja Thóran tiet erkaantuvat, sydämet säilyvät silti uskottuina, oikeastaan liian pitkään. Tanskasta palaava Ari joutuu kohtamaan päivittäin neljä kielteistä tunnetta: katumuksen, kaipauksen, itsehalveksunnan ja epätoivon. Jo yhdessä olisi riittävästi haastetta; neljässä on hermoromahduksen ainekset.

Ironiaa on siinäkin, että Ari huomaa lapsuudenystäviensä muuttuneen aikuisina yllättäviin rooleihin. Pelätystä räyhääjäpojasta on tullut vanhemmiten palkittu kiinteistönvälittäjä. Keflávikin entinen kauneuskuningatar ajelee viisikymppisenä taksia. Sitten Ari muistaa haaveilleensa nuorena, että elämä olisi kuin valoisa tähdenlento, joka halkaisisi pimeän ajan ja paikan. Vanhemmiten tällainen mielikuva on tupannut unohtumaan, kun on tullut niin paljon muuta miettimistä.

Aviokuvauksesta kertoja siirtyy maalailemaan kunnon sukukuvausta. Henkilömäärä kasvaa lopulta kymmeniin. Stefánsson laittaa esille kaikenlaista joukkoa taksikuskeja ja yritysoligarkkeja myöten.

Kuusituhatta amerikkalaista tuovat saarelle vaurautta, työpaikkoja, hampurilaiset, radioaseman, tanssipaikkoja.

Vuonojen Islanti on kasvuympäristönä rankka, primitiivinen ja monella tavalla kuolettava. Silti romaanikertoja serkkuineen viihtyy siellä, sillä kuka nyt kodistaan mihinkään lähtisi? Yksitoikkoinen kalateollisuustyö ei anna paljon virikkeitä islantilaisille. Kun amerikkalaiset sotilaat perustavat suuren varuskunnan vuonna 1951 Arin kotikaupunkiin Keflavíkiin, islantilaiset saavat heistä kaipaamaansa elinvoimaa. Kulttuurisen taistelun anglosaksit voittavat kuusi nolla. Kuusituhatta amerikkalaista tuovat saarelle vaurautta, työpaikkoja, hampurilaiset, radioaseman, tanssipaikkoja. Heitä kutsutaan Stefánssonin romaanissa aina jenkeiksi, poikkeuksetta. Jenkkien joukossa vilahtelee jopa aitoja astronautteja, mikä panee islantilaisten tajunnat sekaisin: on ihmisiä, jotka ovat oikeasti pystyneet kurkottamaan tähtiin.

Keflavík, Njarðvík ja Hafnir liittyivät yhteen 1994, jolloin syntyi Reykjanesbærin kunta. Uuden kunnan nykyinen asukasmäärä 14 000 on suurin piirtein sama kuin Ulvilassa, jossa itse asustelen. Stefánssonin Reykjanesbærissa on kolme pääilmansuuntaa: tuuli, meri ja ikuisuus.

Kuolema väijyy Keflavíkissa joka nurkan takana, on väijynyt aina. Islannin karu luonto näkyy juuri siellä hyvin: mustanvärinen laavakenttä kelpaa hädin tuskin asuttavaksi. Armoton tuuli puhaltaa missä tahtoo, toivoton pakkanen koettelee talojen nurkkia. Kaupunkia esitellessään kertoja toteaa katovuosien, kulkutautien ja tulivuorenpurkausten tappaneen islantilaiset kahteen kertaan lähes sukupuuttoon. Jos kalaa ei tule, muuta ruokaa ei löydy, koska karussa maassa ei kasva mitään.

Reykjanesbærissa on kolme pääilmansuuntaa: tuuli, meri ja ikuisuus.

Kalastajien pyytämät kalat käsitellään kalanjalostustehtaissa, joita Keflavíkissa on useita. Tärkeimmäksi romaanin kannalta nousee viisikymmentä ihmistä työllistävä Miljoona-Skúlin pakastekalatehdas, jossa Ari ja minäkertoja ovat pitkään töissä nuorina poikina.

2000-luvun alkuun mennessä tapahtuu kaikenlaista kummia. Islantilaiset kalastajat menettävät pyyntikiintiönsä, ja Nato siirtää sotilastukikohdan muualle. Fiktiivinen Keflavík menettää vähitellen nousukasmaiset asukkaansa; jäljelle jäävät tosissaan olevat. Aamuisin yksi ainoa kalastusalus lähtee merelle ja palaa iltaisin. Islannin pörssiromahdus on parin vuoden päässä. Siitä Stefanssónin tämä romaani vaikenee, seuraava ei. Kalastuskiintiöstä tulee paikallinen vitsi ja ruokalaji Keflavíkin hampurilaispaikkaan.

Lähtiessään kahdeksi vuodeksi Tanskaan Arin sydän on rikki. Hän on päättänyt paeta arkisia sotkujaan toiseen maahan ja kiintoisaan työhön. Arista tulee myöhemmin kustannustoimittaja tanskalaiseen kustantamoon. Hän toimittaa kustantajalleen itseä lähelle käyvän tietokirjan Kymmenen neuvoa sydänsurujen hoitoon. Teos nousee myyntimenestykseksi. Ja ei muuta kuin tekemään jatko-osia elämäntaitokirjaan.

Islannin ja Tanskan ristiriitainen suhde on yksi romaanin kantavia teemoja. Kun islantilaiset käyvät Tanskassa, he eivät koe olevansa ulkomailla, koska Tanska on Islannin entinen emämaa. Sama saattaa olla myös toisin päin.

Stefánssonin Islanti kärsii hapenpuutteesta. Arin on pakko muuttaa pois Islannista myös siksi, koska kokee tukehtuvansa pienessä yhteisössä. Se, joka rakastaa Islantia, joutuu toisinaan lähtemään muualle, että tajuaisi isänmaanrakkautensa. Hauska detalji: jos suomalainen liikkuu ruohonjuuritasolla, islantilainen liikkuu mättäiden tasolla. Juuri mättäät ovat Arille Islanti. Kun hän asuu Tanskassa, jossa ei ole mättäitä eikä vuoria, hän kokee koti-ikävää aina katsoessaan pihalle.

Välillä kertoja maalailee korkeita näköaloja lukijan eteen. Jumalallisesta näkökulmasta eli taivaalta katsottuna Islannin vuoret eivät ole uhkaavan näköisiä, vaan valtavia jääkukkia talvella ja violetteja yrttejä kesällä. Kun Ari lentää lentokoneessa vuorten ylitse, hänen viisikymppinen sydämensä hakkaa villisti.

Jón Kalman Stefánsson syntyi Reykjavikissä. Lapsuus kului siellä ja Keflavíkissa. Vuosina 1975–1982 Stefánsson asui Länsi-Islannissa, missä hän työskenteli erilaisissa töissä lukion päätyttyä. Vuosina 1986–1991 hän opiskeli kirjallisuutta Islannin yliopistossa, mutta ei koskaan valmistunut.

Ennen kirjailijanuraansa Stefánsson opetti lukioissa ja avusti islantilaista Morgunblaðið-sanomalehteä. Vuodet 1992–1995 menivät sekalaisissa töissä Kööpenhaminassa. Palattuaan Islantiin hän työskenteli kirjastonhoitajana Mosfellsbærin kunnan kirjastossa, ennen kuin jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.

Muistot ovat raskaita kiviä, joita islantilaiset romaanihenkilöt raahaavat perässään.

Stefánssonin tuotantoon kuuluu 12 romaania ja kolme runoteosta. Esikoisteos oli vuonna 1988 ilmestynyt runokokoelma Með byssuleyfi á eilífðina (”Aseenkantoluvalla ikuisuuteen”). Palkintojakin on ropissut. Kaloilla ei ole jalkoja sai 2017 ehdokkuuden Man Booker International Award -palkinnon saajaksi ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon.

Muistot ovat raskaita kiviä, joita islantilaiset romaanihenkilöt raahaavat perässään. Raskain kivistä vetää on kaipaus. Kuvastaako tätä islantilaiskirjailijan kappale, joka saattaa venyä jopa kolmesivuiseksi? Suomentajalle Stefánssonin monipolviset virkkeet ovat olleet todella työläitä kääntää sellaisenaan:

Kuolema on loppu, se vaientaa meidät, ottaa lyijykynän kädestämme kesken lauseen, sammuttaa tietokoneen, antaa auringon kadota, taivaan palaa, kuolema on itse tarkoituksettomuus, meidän ei suinkaan pidä antaa sille mitään alkua, niin ei saa tehdä.” (s. 5)

Romaanikirjailijana Stefánsson on parantumaton romantikko. Hän liioittelee kaikenlaisia tunteita, oli kyseessä sitten koti-ikävä, rakkaus tai islantilaisen valottoman yömaiseman herättämä pelko.

Kaloilla ei ole jalkoja sisältää lukuisia sisäiskertomuksia. Niitä lukiessa tulee väistämättä mieleen Tolkienin Silmarillion, jonka islantilaisvaikutteet ovat päässeet kirjallisuushistoriaan. Kun Stefánsson viljelee ahkerasti itselleen tuttuja paikannimiä runollisen romaanikerronnan höysteenä, sen matka Tolkienin fantastiaan ei ole pitkä – eikä muuhunkaan kirjallisuuteen. Stefánsson siteeraa islantilaisia klassikoita tämän tästä. Kirjallisuus on ollut Arille tärkeää lapsesta asti. Hän on paennut lapsena Tarzan-kirjojen ja Enid Blytonin kirjojen maailmaan menetettyään äitinsä ja joutuessaan sopeutumaan erikoiseen elämäntapaan Keflavíkissa.

Stefánsson käsittelee kiintoisasti myös vanhenemisen teemaa. Riisuminen tekee kipeää, ja siihen tunteeseen saa Arikin vanhemmiten totuttautua. Romaanin alkupuolella hänelle sattuu noloista noloin tilanne tullessaan Islantiin: hän viivyttelee puolihuolimattomasti lentoasemalla ja joutuu tullin pistotarkastukseen. Lapsuudesta tuttu mies tekee viran puolesta hänelle ruumiintarkastuksen. Kuka olikaan lähettänyt lentoasemalle nimettömän vihjeen tutkia juuri tämä mies?

Vielä Tanskassa asuessaan Ari on saanut isältään kirjeen ja paketin. Molemmat ovat herättäneet suuttumusta: miksi juuri nyt ja vielä tällaisia asioita? Ari on kuitenkin oikea henkilö tällaiseen viestintään. Hän on aina pitänyt kiinni menneestä kynsin ja hampain. Vaikka tuttu olisi kuollut, hänen numeronsa ei ole hävinnyt Arin puhelimesta. Eikä häviä, ainakaan Arin poistamana.

Kalastajat heräävät eloon, kun ovat merellä.

Arin isoisä Oddur Jónsson on romaanin sankarihahmo, varsinainen winner ja legendaaristen tarinoiden kohde. Hän saa jo nuorena kipparoitavakseen kalastusaluksen, jonka kanssa hän uhmaa vuodesta toiseen Atlantin aaltoja. Kalastajat heräävät eloon, kun ovat merellä. Oddur lähtee merelle jopa kuumeisena – ja velvoittaa samaan myös miehensä. Kylän postimestari opettaa hänet vanhemmiten uimaan. Siitä sisuuntuneena Oddur palkkaa laivaansa töihin ainoastaan uimataitoisia kalastajia. Myöhemmin Oddurin miehet saattavat nähdä kapteeninsa riisuvan hyytävällä pakkasilmalla vaatteet kannelle, heittäytyvän mereen ja uivan jääkylmässä vedessä pari kierrosta laivan ympäri. Sekös saa jutut liikkeelle Itävuonojen kylillä, jälleen.

Islantilaisten meri on miehiä varten, maa naisia. Meri tekee pojista miehiä, jotka oppivat olemaan uneksimatta. Tytöt taas kasvavat säilyttämään maata elämänsä miehiä varten. Miehet kohtaavat meren vaarat, toisinaan jopa kuoleman, ja palaavat sitten takaisin maan äärelle. Sitten miehet ja naiset tapaavat rannalla, perheet syntyvät ja elämä jatkuu.

Oddur löytää jo poikasena rakkauden parhaan ystävänsä Tryggvin siskon Margrétin kanssa. Vaikka tyttö lähetetään vuosiksi Kanadaan lastenhoitohommiin, nuori rakkaus ei viilene, päinvastoin. Kun tyttö aikuisena palaa kotiin, Oddur on häntä vastassa satamalaiturilla kädet nyrkissä. Kun nuorten viimein kohdatessa pojan henki salpautuu, Margrét panee sen merkille – ja tietää rakkautensa olevan valmis hedelmä poimittavaksi.

Oddurin ja Margrétin rakkaustarina alkaa kauniisti mutta ei jatku niin. Paljon sattuu kamaluuksia arjen keskelle. Lapsia syntyy ja kuolee, mielet ovat kovilla. Oddur yrittää huolehtia itsestään, ettei elanto merestä jää saamatta. Kaikki muu kaatuu Margrétille, siis aika paljon.

Meri tekee pojista miehiä, jotka oppivat olemaan uneksimatta.

Margrétin veli Tryggvi on romaanin näkijä, tietäjä ja runosielu. Hän on lukenut runoja pienestä asti ja tarttuu niihin kalastajanakin aina kun pystyy. Tryggvinkään mieli ei kestä järkkymättä islantilaisten kovaa arkea. Yhdessä romaanin hassuimmista kohtauksista Tryggvi lähtee Oddurin kanssa ajelemaan merelle huvikseen. Pitkän ajan kuluttua Oddur huomaa, ettei pitemmälle kannata ajella. Tähän Tryggvi vastaa: Missä petroli loppuu, siellä runous alkaa – ja hyppää mereen! Oddur saa hänet vaivoin pelastettua maihin.

Kirjallisuus on tärkeä myös Arille, pakokeino rankasta todellisuudesta. Ironisesti hän uppoutuu raskaaseen kirjallisuuteen, kun elämä lyö poskelle äidin kuoltua: Danten Jumalainen näytelmä saa pojan mielikuvituksen liikkeelle. Hän on saanut tanskankielisen käännöksen Tryggviltä joskus muinoin.

Rakkaus on Stefánssonille planeettoja paikallaan pitävä voima, joka toisaalla ohjaa maailmankaikkeuden laajentumista ja mustien aukkojen syntyä. Ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa rakkauteen ovat enemmän kuin rajalliset:

Se vie meiltä järjen, arvostelukyvyn, vie meiltä rehellisyyden, varovaisuuden, arvokkuuden, mutta suo meille lopulta, jos olemme onnekkaita, huikeaa iloa, sanoinkuvaamatonta intoa, jopa onnea. Sen läheisyydessä kaikista hetkistä tuntuu tulevan runoa, ujostelematonta sävellystä. Se on Jumalan vastaus kuolemalle, kun Herra ei onnistunutkaan pelastamaan ihmistä loppujen yöltä, mutta antoi tälle sen sijaan tämän erityisen valon, tämän liekin joka siitä pitäen on lämmittänyt ihmisen käsiä ja polttanut hänet poroksi, muuttanut hökkelit taivaanportaiksi, linnat viheliäisiksi raunioiksi, ilonpidon yksinäisyydeksi. Me kutsumme sitä rakkaudeksi, se on ainoa sana, joka tuli mieleen.” (s. 39)

Kun raskaat kuormat painavat islantilaiset romaanihenkilöt köyryyn, näillä on kaksi selviytymiskeinoa: vahva selkä ja kyyneleet. Ahtaalle joutunut Ari suuttuu äkkiarvaamatta vaimolleen Thóralle, pyyhkäisee pöydän puhtaaksi tavaroista, mikä saa perheenjäsenet kauhun valtaan. Sitten mies hyppää autoon sekavassa mielentilassa ja ajelee kauas hotelliin yöksi.

Kun inhottavat totuudet valkenevat, on useimmiten liian myöhäistä korjata mitään.

Arin ja minäkertojan nuoruudenkuvauksessa korostuu musiikki tämän tästä. Nuori Ari hommaa salaa vanhemmiltaan itselleen kunnon stereot ja kaiuttaa niillä serkkunsa kanssa niin, että talo tärisee! Arin mielimusaa on ennen muuta Beatles, jonka Revolver-albumi (1966) vie mennessään arjen ja unelmien tuolle puolen.

Stefánsson värikkäästä henkilökaartista kärsivät eniten hyväsydämiset ja lämpimät tyypit, jotka eivät arvaa ympärillään shakespearemaista juonittelua tai karvaita petoksia. Kun inhottavat totuudet valkenevat, on useimmiten liian myöhäistä korjata mitään. Kohtalon oikusta Ari saa tietää lapsuudenystävästään kauhean asian, joka aikoinaan toteuduttuaan sysäsi hänenkin planeettansa tyystin väärälle kiertoradalle.

Romaanihenkilöiden kellokkaaksi nousee Ásmundur-serkku, joka yllättää aina sekä Arin että lukijan. Ásmundur astuu näyttämölle pääsääntöisesti aina kun muiden tsemppi ja mahdollisuudet ovat lopussa – ja pelastaa tilanteen tavalla tai toisella. Oddurin tavoin Ásmundur on selviytyjä, joka sulautuu vaihteleviin ympäristöihin, ottaa muut hienosti huomioon ja oppii nopeasti kunkin ajan menestystarinan reseptin.

Stefánssonille toisto on tärkeä: hän saattaa toistaa lähes samaa lausetta useita kertoja muutaman sivun välein, muuttaen hieman sanajärjestystä tai kääntäen lopulta ajatuksen nurin niskoin. Kuvatessaan kalastajien ja kalan pakastajien karmeita työoloja kertoja on naturalisti irvokkaaseen liioitteluun saakka.

Islantilaisille taitaa olla vaikea kirjoittaa kunnon romaania ilman myyttisiä aineksia. Islantilainen kirjallisuus on rehevä kuin Amazon ja vanha kuin Vatnajökull. Kirjoita siinä sitten arkirealismia, joka tempaisisi mukaansa kolmesataatuhantisen kansan kirjoja tuntevan ja lukevan osan! Sekä Kristnýn että Stefánssonin potentiaalisista lukijoista valtaosa lienee jossakin saaren ulkopuolella, muissa maissa.

Islantilainen kirjallisuus on rehevä kuin Amazon ja vanha kuin Vatnajökull.

Stefánsson vastaa tähänkin haasteeseen romaaninsa sisällä. Oddurin lapset toivovat jonkun suvusta nousevan haastamaan islantilaisen kirjallisuuden uusia ja vanhoja tekijöitä. Toivo herää, kun Ari julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Pahaksi onneksi Ari kuitenkin sanoo myöhemmin lehdistölle, että hän aikoo jättää kirjailijantyön ja ryhtyä kustantajaksi. Sitä on sukulaisten vaikea sulattaa.

Islantilaisten huono itsetunto on korosteinen sekä Kristnýn että Stefánssonin teoksissa. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta henkilöt kokevat epäonnistuneensa tärkeissä elämänvaiheissaan, niin kuin heidän kovat kohtalonsa olisi etukäteen kirjoitettu pimeään avaruuteen.

Fiktiivisten islantilaisten suhde ulkomaalaisiin näyttäytyy arkana asiana. Eiväthän he pärjäisi mitenkään ilman meren yli tulevia turistilaumoja, jotka kantavat joka vuosi saarelle miljardikaupalla rahaa. Vaikka islantilaiset ovat kansana rikkaita kuin norjalaiset, viimeksi mainitut voivat nostaa päänsä pystyyn: mehän sentään pärjäämme omillamme.

Eri sukupolvien ristiriidat ovat tärkeä teema läpi Stefanssónin romaanin. Nuoret eivät kuuntele vanhempiaan riittävästi (eipä taida kuunnella muuallakaan!). Ulkomaiset vaikutteet vievät mukanaan ikivanhan kalastajakulttuurin keskellä varttuneet mielet.

Onko islantilaisilla varaa amerikkalaiseen unelmaan? Heidän oma, islantilainen unelmansa on huuhtoutunut mereen jo ammoisina aikoina.

Pitkään Islannissa asuneen Tapio Koivukarin suomennos alleviivaa islantilaisen kirjailijan tyyliä ja korostuksia. Haaveille ei ole sijaa vuonojen Islannissa. Rankka realismi selättää romanttiset unelmat. Stefanssónin henkilöissä on monta hiljaisempaa yksilöä, jotka eivät pysty jakamaan sisäisiä ahdistuksiaan kenellekään. Kaloilla ei ole jalkoja sopii tässä mielessä hyvin suomalaisten luettavaksi; juro kyvyttömyys mielenliikkeiden sanoittamiseen löytää täältä hyvin kaikupohjaa.

Koivukarin tottunutta otetta juuri islantilaisen kirjallisuuden kääntäjänä ei voi kuin ihailla. Pitkään omiakin kirjoja kirjoittaneen ja jopa Runeberg-palkintoon (Unissasaarnaaja; 2016) yltäneen raumalaisen kynäniekan kieli on niin sujuvaa, tiivistä, havainnollista ja sanastoltaan rikasta, että ansiot helposti panisi jälleen kerran alkutekstin piikkiin – elleivät ne olisi oikeasti suomentajan omia ansioita. Ovathan Kristnýn ja Stefánssonin tarinat ja kuvat kauniin koskettavia ja itsessään vangitsevia. Mutta Koivukarin kunnon suomen kielen kaikupohjaa islantilaiset nykysaagat jäisivät ainoastaan kaukaiseksi helinäksi jostakin Jäämeren keskeltä.

Arin lapsuudenmaisemissa korostuu Baulan vuori, enkelten näköalaparveke ja Länsi-Islannin maamerkki. Baulalla enkeli saattoivat katsella maan ylitse merelle asti, ”mitata ilon, naurun ja kuoleman ja viedä uutiset taivaaseen” (s. 26).

Onko islantilaisilla varaa amerikkalaiseen unelmaan? Heidän oma, islantilainen unelmansa on huuhtoutunut mereen jo ammoisina aikoina. Sekä Kristný että Stefánsson keskittyvät köyhään kansanosaan; islantilaiset uusrikkaat ja muut miljonäärit he ohittavat nopeasti. Molemmista kirjailijoista on kehittynyt islantilaisen ankeuden apostoleja, jotka kurottavat ajatuksensa vanhojen merenkävijöiden tavoin yötaivaalle, tähtien äärelle ja kuoleman toiselle puolen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto