Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puoluepukarit ja L. Onerva

Johanna Rossi, 27.9.2002
L. Onerva: Puoluepukarit ja Geisha s., TAI-teos 2002

L. Onervan juhlavuonna on julkaistu SKS:n Mirdjan lisäksi myös kirjailijattaren yhteiskunnallisia näkemyksiä kartoittava runokokoelma Puoluepukarit ja Geisha. Teoksen on toimittanut Annikki Yrjänäinen lausuntailtojensa vastaanoton innoittamana. Viimeksi osaan näistä Onervan satiirintäyteisistä pamfleteista on voinut tutustua peräti viitisenkymmentä vuotta sitten julkaistussa kokoelmassa Valitut Runot (1956). Nyt julkaistu TAI-teos on siis joltinenkin kulttuuriteko. Poliittisin perustein valitut runot ovat peräisin useammasta kokoelmasta vuonna 1908 julkaistusta Runoja -teoksesta aina Yöhön ja päivään (1933).

L. Onervaa voi näiden säkeiden perusteella luonnehtia keisarin uusien, olemattomien vaatteiden lahjomattomaksi paljastajaksi. Tuta saavat erityisesti periaatteensa maineesta tai mammonasta myyneet januskasvoiset virka- ja muut pomomiehet. Tasapuolisuuden nimissä myös naisten rooliodotusten mukaisesta teeskentelystä olisi Onervalta ollut olemassa ainakin yksi runo, joka olisi sopinut vastakappaleeksi tälle yhteiskunnallisen hyväksynnän koodistolle. Satiirin kohteena turhamaisuus, julkisuuden ja rahanhimon teema ei ole juurikaan vanhentunut sitten viime vuosisadan alkukymmenien. Myös tuolloin valta teki Onervan mukaan sen himoajasta säälittävän orjan.

Runoilijatar ivaa siis kaikin voimin niitä, joita rohkeuden, rehellisyyden ja oikeudentunnon puute vaivaa. Rivien välistä nousee ihanteeksi ihminen, joka ei tyydy yleisesti hyväksyttyjen normien kulissiin vaan erottaa sen takaa todellisen hyvyyden ja pahuuden. Teksti uhoaa tiukkaa idealismia, ja juuri tämä ominaisuus tekee kokoelmasta raikkaalla tavalla vetävän.

Yksi koskettavimmista ja ajankohtaisimmista runoista on ”Uskon rajat”, jossa uuden teknologian sokaisema maailma uskoo vielä naivisti ihmisen kaikkivoipaan nerouteen. Onerva peräänkuuluttaa runossaan sitä todellista neroa, joka ”kekseis sen, mit’ tekniikka ei keksi: mik’ ihmisen sais pedost’ ihmiseksi”. Kirjailijan edelleen ajankohtainen pasifismi nousee tässä runossa ehkä voimallisimmin esiin, joskin se kaikuu muuallakin kokoelmassa. Esimerkiksi armeijan rauhaa ylläpitävänä instituutiona Onerva kyseenalaistaa jo tuolloin ja on kantansa kanssa todennäköisesti erittäin yksin.

Rakkautta ja erotiikkaa käsittelevä jälkimmäinen osio koostuu ”Geisha”-runosarjasta, joka aikanaan sisältyi kokoelmaan Särjetyt jumalat (1910). Näissä säkeissä satiirin terä taittuu. Mielestäni Onerva ei ole runoilija, jonka pateettisia ja liioitteleviakin runoja voisi lukea ironian kehikon läpi. ”Geishassa” toistuu jo Mirdjasta tuttu vapaan rakkauden autuuden ja kivun teema. Korkealle nousevaa rakkauden laulua varjostaa yksinäinen ja pimeä puoli. Rakkaus on kaipuuta ja toisinaan ohimenevä, jopa myrkyllinen tapaaminen yössä. Mutta vaikka tuska on tummaa silti ”valon ja varjojen vaihtelu on kulkijan paratiisi”.

Lausuntailtojen perusteella koottu runokirja on periaatteessa kannatettava ajatus, mutta se ei tässä tapauksessa kehity luettuna aivan täysipainoiseksi kokoelmaksi. Yhdistelmä, jossa yhteiskunnallisia runoja seuraa lyhyt osio rakkaudesta on hieman epäyhtenäinen. Siitäkin huolimatta, että tarkoituksena on ehkä tuoda esiin Onervan kaksi toisistaan poikkeavaa runomaailmaa, nämä osiot eivät kohtaa. Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen merkitystä siinä mielessä, että se on jälleen uusi, paljon puhuva pala Onervan runoilijakuvaa muodostavasta mosaiikista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto