Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yhteiskunnallinen muutos alkaa yksilöistä

Alli Kantola, 30.5.2015
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi 382 s., Otava 2015

Luen yhtä soittoa Laura Honkasalon saatavissa olevat kirjat[1] ja niiden arvostelut ja ihan pieni toivomus tämänkin kirjan alkusivuilla nousee vielä: tiivistä, että päästään pian tapahtumiin! Pysähtyvälle lukijalle kirja nimittäin antaa paljon ajateltavaa.

Honkasalo on sisäisten tuntojen kuvaaja. Hän pohtii muutosta, joka nousee ihmisen perustunnoista ja tarpeista. Niiden tunnistaminen edellyttää kykyä palautua lapsenomaisuuteen. Jos ei mieli taivu vanhan pois heittämiseen ja uuden vastaanottamiseen, nousee torjunta: omat viat heitetään toisten kannettavaksi. Perheriitojen ja eron kuvauksessa Honkasalo näkee paljon vaivaa. Aikuisten itsekkyys ja lasten heitteillejättö korventavat kirjailijaa.

Poskisuudelmia ja heliseviä rannekoruja

Perillä kello kuusi kirjan keskeisin henkilö, Vuokko on varakkaan perheen taitava kotiäiti. Osaavasti hän hoitaa kotia, miestään ja lapsiaan. Silti hän kokee olevansa murrosikäisille tyttärilleen kuin laskiämpäri, jonne kaikki kiukku ja häijyys sekä miehen uupumus ja turhautuneisuus kannetaan. Miestä harmittaa, kun vaimolle ei riitä kotiapulainen, puutarhuri ja nykyajan mukavuudet. Miksei se ymmärrä olla tyytyväinen? Hänhän antaa vaimolle tilaa elää itsenäisesti.

Onko naisen keholla ja mielellä oikeus elää loppuun asti antavana ja saavana?

Vuokon suunnittelemat ruoat ja juomat saavat kehuja ja tuovat ystäviä. Seurassa kilisevät korut ja nautitaan vaateostoksista. Vuokko täyttää edustusvaimon tehtävät, mutta jokin hänen sisimmässään hiertää. Mies ahdistuu, kun vaimo pyrkii lähestymään miehen perinteistä elämäntapaa. Miehen yksityisyyteen vaimolla ei pitäisi olla asiaa. Mutta työlleen antautuva rakennusfirman johtaja ei havaitse uusia tuulia. Aika on muuttumassa. Ja vaimokin on lähdössä.

Kuka pitää yllä yhteiskuntaa?

Vuokon rakastajaksi hankkiutuu reilusti Vuokkoa nuorempi arkkitehti, joka näkee Vuokon erilaisena kuin muut: Vuokko rakastaa ralliajoja ja innostuu tauluista, jotka mies maksaa. Rakastajan silmissä Vuokko näyttää ihan amerikkalaistähti Elizabeth Taylorilta.

Vaikuttava on Vuokon ja isoäidin kotiapulaisen tapaaminen kadulla. Kasvot uurteiden peitossa tämä nainen halaa Vuokkoa ja katsoo häntä yhtä sinisin silmin kuin ennenkin: Rakas lapsi, sinusta on tullut hieno nainen. Vuokon ja vanhan kotiapulaisen elämänymmärryksen vertailu pysähdyttää lukijan. Siinä kadulla Vuokko muistaa isoäidin, jolla oli sydäntä lapsille, ja tämä nainen tässä, tämä Malin, joka häntä nyt halaa, vaikutti hänen lapsuutensa lämpöön ja hellyyteen. Hän ruokki, petasi ja pesi korvantaukset. Tämä yksinäinen nainen kannatteli perheenjäseniä, koko sukua. Körttipukua muistuttavassa leningissä vanha nainen nytkin kulkee toisten asioita hoitamassa. Keppiinsä nojaten hän on lähtenyt vinttikamaristaan järjestelemään veljenpoikansa perheen asioita. Kohtaus tulee ja menee nopeasti, mutta kertoo kirjan ydinsanoman.

Jotain vanhan isoäidin kotiapulaisen elämänmallista on siirtynyt Vuokkoon. Hän on ohjastanut omaa perhettään sanavalmiina ja ymmärtävänä. Mutta omat itkunsa hän jää itkemään yksin.

Muutoksen aika koittaa vasta, kun lapset ovat itsenäisiä ja vahvoja. Vasta silloin Vuokko ajattelee itseään. Vasta nyt hän on kypsä intohimolle, jonka kohde ei ole aviomies.

Kun voimat alkavat heiketä

Onko naisen keholla ja mielellä oikeus elää loppuun asti antavana ja saavana? Vuokko on sitä mieltä, että on. Antautuminen Martin kanssa rakasteluun on aistivoimainen kuvaus. Hän elää kehonsa ohjaamana kaiken sen ihanuuden, minkä hänen aviomiehensä oli nuorten tyttöjen kanssa pelehtiessään hukannut.

Kirjan rakentuu kahteen aikatasoon. Prologi viipyy hetken vuoden 1996 tapahtumissa. Vuokon mies on kuollut ja tyttäret siivoavat lapsuuden kotiaan. Sen jälkeen kirja etenee vaihdellen tapahtumia vuosina 1966 ja 1996.

”Heikkous ei ole heikkoutta, vaan voimien unohtamista”, sanoo Petri Tamminen. Vuokko kuuntelee itseään ja saa voimansa takaisin. Mutta onko rakastuminen kuitenkin vain hetken ratkaisu? Pian ilta saavuttaa myös uuden rakkauden. Hänen rintansa kuihtuvat, käsivarret ja kasvot rypistyvät. Onnistuisiko vanhuuden kohtaaminen paremmin uudessa liitossa itseään nuoremman kanssa kuin vanhassa parisuhteessa, sitä jää lukija miettimään.

Aunen arkkityyppinen uni

Toinen kirjan keskushenkilö on Aune, joka on lapsena menettänyt lähetyssaarnaajavanhempansa. Aune on antautunut työlleen johtaja Blomqvistin sihteerinä. Firma menestyy niin kauan kun Aune on sihteerinä. Kun hänet vanhoilla päivillään keplotellaan valheellisesti ulos työstä, johtajan ja firman kohtalo on surkea.

Ihmisen eri ikäkausien tarkassa kuvauksessa näkyy Honkasalon herkkyys seurata erilaisuuden syntymistä ja merkitystä kehittymisellemme.

Aune ei antaudu elämän heiteltäväksi. Vanha kääritään siististi rullalle, ja ikääntyvän Aunen elämän ensimmäinen rakkaus saa tilaa hänen elämässään. Nuori siskontytär on ollut yksi Aunen uuteen maailmaan kuljettaja. Jotain olennaista sisältyy Aunen lauseeseen: ”Te nuoret olette niin radikaaleja, mutta ette vanhuuden suhteen kuitenkaan”.

Mielenkiintoinen on Ainon arkkityyppinen uni, joka kuvaa hänen sisäistä muutostaan:

”Hän kulki polkua, tuli pappilalle. Puutarhassa kaikki kukki samaan aikaan, tiikerinliljat, heliotroopit ja karjalanruusut. Ovi oli auki, kuistilla saappaat ja kori, oksasakset. Hän meni sisään, he istuivat salissa teellä ja silloin hän näki: he olivat kaikki vanhoja, oli kulunut 30 vuotta, hän oli ollut metsän vankina, eikä hän ollut vanhentunut lainkaan. Hän oli sama, vanhemmat kuin vahapaperia, läpikuultavaa, valo poltti heidät tuhkaksi … Uni jätti jälkeensä merkillisen olon. Vapauden tunteen.” (s. 287)

Ihmisen eri ikäkausien tarkassa kuvauksessa näkyy Honkasalon herkkyys seurata erilaisuuden syntymistä ja merkitystä kehittymisellemme. Eri ikävaiheiden kuvauksissa hän osoittaa niitä ydinasioita, joita tarvitsemme selvitäksemme elämän vaatimuksista. Etäisyys asioihin pakottaa näkemään sen, mitä itse emme ole nähneet, mutta mitä varten me olemme toinen toisillemme. On armoa saada elää koko ikämme ymmärtääksemme puhtaan ajattelun, rakkauden.


[1] Laura Honkasalon aiemmat kirjat: Metsästä tuli syöjätär WSOY 2000, Siskoni, enkeliluinen tyttö WSOY 2001. Sinun lapsesi eivät ole sinun Gummerus 2001, novellikokoelma Lumen saartama kahvila, Gummerus 2002, Tyttökerho 2005 Gummerus, Eropaperit Otava 2010, Kotikutoista, esseitä itse tekemien tavaroiden ihanuudesta, Kirjapaja 2012 Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014) ja nyt arvioitava Perillä kello kuusi, Otava, 2015.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto