Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Eletty ja koettu ajatus

Markku Kaskela, 26.10.2009
Lauri Otonkoski: Harmi! s., WSOY 2009

Harmi! on Lauri Otonkosken yhdestoista runokokoelma. En muista lukeneeni niistä aivan kaikkia, mutta esimerkiksi kokoelma Olo ja etenkin sen aloittava osio joulukuu piirtyi mieleen häkellyttävän onnistuneena runoutena. Tunnustan palaavani silloin tällöin edelleenkin ”joulukuun” sivuille, nappaavani kirjan hyllystä ja osallistuvani täysin sen tipattomuudessa räytyvän päähenkilön tunnelmiin ja havaintoihin. Eikä tuo löytöjen malja tunnu, kumma kyllä, ehtyvän lainkaan.

Niinpä olen Olon jälkeen tarttunut Otonkosken myöhempiin uutuuksiin varsin kiinnostuneena, eikä tämä viimeisin tuo siihen poikkeusta.

Toki Otonkoski uudistuu kirja kirjalta, mutta milloinkaan hän ei tee sitä sen itsensä takia. Ja miksipä tekisi, Otonkosken runoilijanlaatu on pitempää sorttia. Hän ei ehdoin tahdoin kikkaile, ei hakeudu provosoivan rankaksi eikä ole erityisen dada (mikä on nykypäivänä vain virvoittavaa). Sanalla sanoen, Otonkosken runoissa maistuu alati eletty ja koettu ajatus, ja semmoisen löytyminen on lukijalle aina pelkästään ilo.

”Pysäkkiin nojatessa näkee. / Ihmiset kulkee kirjeinä / asiaa täynnä osoitteisiin./ – / Minusta ei juurikaan pidetä, täällä. / Harmi! / Menee sata kiloa / hyvää ihmistä hukkaan.”

Pulpahdus vedessä, häiriö

Harmissa! hämmästyttää, että kokoelman osioita on todellakin ainoastaan kaksi: Avoimien ovien päivä ja Suljettu osasto. Sisään mennään dantelaisella ryhdikkyydellä Mariankadun puolelta, ja sama dantemaisuus säilyy selatessa kokoelman holvista toiseen. Suljetun osaston eräässä viimeisistä runoista Otonkoski lausuu ”Pitkäksi venähtäneet ihmiset ovat aina kapeita, / ja kun he kulkevat laakson lävitse, / tiedämme että ilta on oleva sininen.”

Kuvasto, tapa sanoa, runon yksittäisen kuvan suhde kokoelman edellisiin, se miten kuva heittää tekstiä, kirjan juonta eteenpäin. Karkeasti sanoen, Otonkoski ei naputa lukijaa sormella otsaan, mutta ei hän kaukanakaan ole.

Kokoelmaa lukiessa tulee mieleen ajatus airoista, on molemmat tarvittavat ja tässä keskellä vene: kokoelma, lukeminen, lukija, soutaminen. (Tai huopaaminen, jos lukija kokee sen elämässään nämä runot luettuaan tarpeelliseksi.) Enkä usko Otonkosken kalamiehenä, vesillä mieluusti liikkuvana kovinkaan vierastavan tällaista tulkintaa.

Sillä onhan esim. jo kannen kuva itsekin kuin pulpahdus vedessä, häiriö, mutta millainen häiriö? (Kannesta muuten pointsit tekijöille, on näemmä luettu mihin runoihin tämäkin kansi tulee. Tosin liepeet puuttuvat jälleen kerran, mutta nehän katosivat runokirjoista järjestään säästösyistä jo vuosia sitten. Runon ystävänä elän kuitenkin yhä vain toivossa paluusta fiksuun, mielekkääseen!)

Tyyli, kaiken kuningas

Kokoelman loppuun Suljetun osaston jälkeen Otonkoski on liittänyt Juhlapuheen kaikelle eli oodin hiekanjyville, jonka kirjailija kirjoitti alunperin avaussanoiksi Paavo Heinisen 70-vuotisjuhlakonserttiin.

Epäilen, ettei Suomessa olisi runon ystävää, jolle Otonkosken muusikkous olisi vieras. Etenkin kun juuri muusikkous on mielestäni Otonkoskelle ensiarvoisen tärkeä voimavara; harva meikäläinen kirjailija kirjoittaa näin ”sointuvaa” tekstiä. ”Niin sielläkin, / kukin kantaa ainoaa mahdollisuuttaan, / lepää kuin vaisto tai materiaan koodattu odotus, / niin kuin aina / kun hetken salaisuus hiipii ohi./ – / Miten äkkiä, miten yksinkertaista! / Kuin Itse Asiain vaimea vesper! / Kuin hiekan puhe, jota ymmärtää vain ihollaan!”

Tämä vain, koska runon eräs kantavista voimista on ehdottomasti rytmi ja onnistunut, toimiva rytmi on taasen yhtä kuin tyyli, kaiken kuningas. Ja vielä, mitä luonnollisempi tuo tyyli on, sen vaivattomammin lukija tuntee kirjailijan rivit omakseen. Otonkoskella tämä on selkäytimessä musiikin kautta. Matkalla nuotit vain ovat vaihtuneet sanoiksi, ajatuksiksi, väittämiksikin jopa ja Harmi! on tästä jälleen kerran erinomainen esimerkki.

Vielä pikkukiitos kustantajalle. Runokokoelmat ovat aina kustantamoille ikään kuin kauden taidepaukku, nimikkeistön lisä siinä määrin kuin kunkin kustantamon taloudellinen tila tämmöisen ruhtinaallisuuden suo. Tänä syksynä Harmin! julkaissut WSOY esittäytyi kiitettävän monella runouutuudella. Toivoa vain sopii, ettei tulevina aikoina kauppojen lyriikkahyllyjen äärellä (onko niitä vielä? näenkö unta?) huudahdella Otonkosken kokoelman nimeä ainakaan uutuuksien niukkuuden tähden.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto