Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Päiväkirjaa ja runoja

Väinö Kirstinä, 4.12.2002
Lauri Otonkoski: Olo s., WSOY 2002

Voin kirjoittaa paperin yksityiseen valkoiseen tilaan mitä tahansa. Jos en halua näyttää tekstiäni kenellekään, siihen ei ole pakkoa. Myöhemmin voin päättää, haluaisinko julkaista tekstiäni. Vapaa kirjoittelu pitää ranteen ja mielen notkeana.

Ohjeenani on päiväkirjassa oikku ja vapaus. Olen yhtä irrallaan valvonnasta kuin jos pelaisin tietokoneellani shakkia. Kukaan ei ole kiinnostunut pelini tasosta ja tuloksesta, saati sen strategiasta. Logiikkaani ei kukaan perää. Päiväkirjani voi sisältää hassuttelua ja hulluttelua, jota ei ole tarkoitettu kenenkään silmille. Kritiikistä ei tarvitse piitata.

Päiväkirjaa naputellessa karsintaa ei tarvita, vaan teksti voi olla automaattikirjoituksen kaltaista mielteiden virtaa. Yksityisistä huolistaankin voi vaivatta ja ujostelematta kertoa paperille. Moni hirmuinen asia, jota ei voi julkisesti sanoa, voidaan uskoa päiväkirjalle.

Päiväkirjamuoto tarjoaa mahdollisuuden laajaan tyylien vaihteluun. Kukaan ei kysele, miten tarkasti pysyn yhden kirjallisuudenlajin vakiintuneissa tyylipiirteissä. Voi esiintyä rinnakkain lyhyitä, yhden tunneliikahduksen sisältäviä runoja, tiukkaan kireäksi viritettyjä aforismeja, toisaalta väljää pakisemista ja polveilevaa, ajassa ja paikassa siirtyvää kertoilua siitä, mitä juuri on tapahtunut tai mieleen palautunut. Lyyrinen ja kertova ote voivat vaihdella. Eikä missään ole säädetty, että päiväkirjan täytyy kertoa vain kirjoittamispäivästä. Se voi sisältää muistojen pohdintaa. Jos päiväkirja on itsetuntemuksen koulu, niin lapsuuden tapahtumien erittely on aina ajankohtaista ja hyödyllistä.

Päiväkirjassa voi esiintyä samantapaisia osatekijöitä kuin runossa, jossa niin ikään tarkastelutapa on subjektiivista ja puhuja yksin. Muistoja kirjaa myös runo. Voisiko päiväkirja olla runollinen tai runokokoelma päiväkirjan muotoinen?

Lauri Otonkoski kertoo runokokoelmassaan Olo ensi riveillä, että koska parturi on suljettuna, aikaa jää yli. Seuraa päätelmä: ’kun aikaa kerran jää yli, voisihan saman tien kirjoittaa rivit täyteen’. Kuitenkin rivit jäävät vajaiksi, siispä syntyy runoja.

Kokoelman nimi Olo on hyvin löydetty. Lyhempi ja puhuvampi kirjan titteli tuskin voisi olla. Se määrittelee hyvin pitkälle teoksen sisältöä, jossa kirjataan vaihtuvia mielialoja, tuntoja. Sana ’olo’ merkitsee lisäksi fyysistäkin olotilaa, ja merkitseehän se myös olemista, joka on hyvin eksistentialistinen, runokirjan aiheeksi sopiva. Kirjan nimi sisältää teeman, jota kehitellään.

Ajan ja paikan merkit

Ensimmäinen runo on päivätty 11.12. Se on syntynyt tarkalleen kaksi kuukautta syyskuun 11. päivän terrorihyökkäyksen jälkeen. Siinä kerrotaan historiallisista, todellisista tapahtumista, siitä, miten kristittyjen jumala ahdistaa Afganistanissa muslimien jumalaa. ’Viisikymmentäseitsemän päivää on nyt kolmiyhteinen jumala/ jakamatonta serkkuaan pommittanut, täsmällisesti.’ Sodan ja ristiriidan läsnäolo leimaa runon alkusivuja. Seuraavassa runossa ’13.12.’ todetaan, ettei laulajille ainakaan aamulla pidä mennä kertomaan kesken hampaiden harjausta ja kurlausta ’Kandaharin pommituksista tai merijalkaväen arveluttavasta hankkeesta/ hyökätä Tora Boran vuoriston luolastoihin’. Laulajat ovat herkkiä. Voimme päätellä taustalla jymisevän historian tapahtumista, mitä ajankohtaa teoksen ensi lehdillä eletään: on vuoden 2001 joulukuu.

Myös teoksen sisällysluettelosta ajan kuluminen näkyy selkeästi. Osastojen nimet ovat ’joulukuu’, ’tammikuu’, ’helmikuu’ ja ’maaliskuu-huhtikuu’. Nettoaika, josta läsnäolevana kerrotaan, on noin viisi kuukautta. Kokoelma kattaa talven 2001-2002 joulukuun alkupuolelta huhtikuun lopulle. Runon nimen paikalla on teoksessa päivämäärä, esimerkiksi ’11.12.’

Tapahtumapaikkana on yleensä Helsinki, vaikkapa Hakaniemi, Senaatintori tai koti. Päiväkirjamerkinnässä 19.helmikuuta ennakoidaan pitkää purjehdusmatkaa: ’Vielä ennen pääsiäistä purjehdin Atlantin yli. Olen kuullut,/ ettei Bermudan ja Azorien välillä ole kareja,/ rakkautta eikä alkoholia, ja eikö jo se riitä syyksi/ sonnustautua matkaan.’

Kokoelman viimeinen, viidentoista runon sikermä on valmistunut maalis- huhtikuulla, 9.3.-14.4.2002. Päiväys on merkitty kokoelman viimeisen runon perään. Uuden tapahtumapaikan voi lukea sisällysluettelosta runojen nimistä: ’Bermudalta’, ’Kuunari’, ’Atlantti’. Joulukuussa suunniteltu ja ennakoitu purjehdusmatka siis toteutuu teoksen viimeisessä runosarjassa.

Jaksojen vaihtuvat tyylit

Joulukuusta kertovassa laajahkossa 20 sivun mittaisessa sarjassa päiväkirjamerkinnät ovat pitkiä, monipolvisia, pakisevia, vapaasti kertoilevia, fabuloivia, ironisia, satiirisiakin. Teoksen seuraavassa osastossa ’tammikuu’ ne ovat toisenlaisia, päivittäiset merkinnät eli runot ovat lyhempiä: esimerkiksi vain yhden rivin mittainen on runo ’23.1.’ Se toteaa lakonisesti: ’Veroilmoitus on ikkuna josta näkee systeemiin.’ Veroilmoitus tehdään tavallisesti juuri tammikuun lopulla. En muista aikaisemmin lukeneeni tästä puuhasta runoa. Aihehan on hyvä.

Helmikuu on kireiden pakkasten aikaa, ja runotkin näyttävät äärimmilleen kireiksi viritetyiltä. Osasto ’helmikuu’ sisältää kauttaaltaan samantyyppisiä runoja; ne välimerkittömiä. Niille on ominaista tiukka ja raju leikkaus: siirrytään varoittamatta asiasta toiseen. Proosassa tätä sanottaisiin huonoksi sidoksisuudeksi. Lyriikassa kuitenkin voi olla toisenlaisen odotukset ja vaatimukset, joita teksti asettaa tulkitsijalleen. Lyriikan lukija pakotetaan hidastamaan vauhtia ja tutkimaan merkityksiä tarkasti.

Helmikuun runoissa on kaksi vasemman reunan marginaalia, niin että ulkoisesti ne näyttävät ilmavilta. Lauseissa käytetään eräänlaista saranatekniikkaa, jossa on vaikeata aina erottaa lauseiden rajaa: ’//asemalla maailma on paikka tai sana Kalliolla/ on hirveän paksut sormet rumemmat kuin/ tai mitä se minulle kuuluu/ on kuuron syntymäpäivä.’ Välimerkeittä virtaavat lauseet ja rivinylitys saavat aikaan monimielisiä vaikutelmia, viittauksenomaista ilmaisua, jota asiatekstissä tarkasti vältettäisiin. Tekstin voi lukea niin, että ’sana on Kalliolla’, se on langennut huonoon maaperään kuin Jeesuksen vertauskertomuksessa, tai toisaalta, että presidentti Kalliolla on hirveän paksut sormet. Runo merkitsee kaikkea sitä, mitä se voi merkitä.

Sana Kalliolla on yhdenlainen sarana, jonka varassa tekstin tulkinta kääntyy eri suuntiin. Se panee merkityksen huojumaan. Jos sana on langennut kalliolle, voi kai sanoa, että on kuurojen syntymäpäivä. Samaan kohtaan sisältyy myös alluusio aforismikokoelman nimeen Maailma on sana. Yleensäkin koko teos vaatii tarkkaa lukemista ja antaa joka lukukerralla lisää. Se ei tyhjene kertasilmäilyllä kuin iltalehti.

Tulee mieleen Claes Anderssonin kasku siitä, että hän ylioppilaskirjoitusten harjoituksissa laati kaunokirjalliseen tyyliin aineen. Opettaja merkitsi sen perään: ’Älä ärsytä eläimiä.’ Hän tarkoitti tällä ilmeisesti ylioppilastutkinnon sensoreita. Todellakaan Olo-kokoelman tyyli ei sovi yksiymmärteisyyteen tähtäävän asiakirjoituksen tyylin malliksi.

Viimeisen sikermän ’maaliskuu-huhtikuu’ aloittaa runo Bermudalta. Alkuun on merkitty paikan koordinaatit, kuten 32º27,7 N ja 64º34,1 W. Tyylin kannalta palataan samantapaiseen avoimeen päiväkirjamaiseen tyyliin kuin alkurunoissa; kertautuu myös alkurunon ajatus parturiin menosta. Kuvaan asettuu hyvin realistisena minä, kertoja: ’Minulla on pyöreät silmälasti, nimeni on Lauri Otonkoski./ En tunne juuri nyt mainittavampaa ahdistusta.’ Hän tuntuu lujittaneen otettaan raskaan talven jälkeen; kokoelman lopun runot ovat yksinkertaisia, melkein japanilaisen keskitettyjä, yhden aihelman sisältäviä, kuten ’Kuunari’: ’kaksi mastoa, kuusi purjetta, kaksikymmentä ihmistä ja illan ultimaatumi:/ kaksikymmentä aurinkoa laskee yhteiseen mereen.’

Kuka on A.?

Teoksen alkupuolella puhutaan analyysistä, joka on jäänyt kesken. Kyseessä ilmeisesti on psykoanalyysi tai siihen verrattava sanankäyttötilanne. Kuuntelija on salaperäinen henkilö, joka ilmaantuu näkyviin kuudesti (sivuilla 7, 8, 15, 18, 24 ja 49). Sen jälkeen hän katoaa jälkeä jättämättä. Hänen nimekseen ilmoitetaan pelkästään A. Itse nimitin häntä kirjaa lukiessani Analyytikoksi.

A:sta sanotaan joulukuun 11. päivänä: ’A. ei ole nimi/ eikä kaunokirjallinen pähkinä/ vaan ammatti.’ Hän kuuntelee hurjimmatkin tarinat vaiteliaana: ’Tämä on tosijuttu, jonka A. kuunteli, kuten valeetkin, kuin asumaton hauta.’ Joulukuun 14. päivänä, juhlapyhien edellä, hänestä sanotaan: ’Tämä on aika vaikeaa, kun ei voi juoda. A. ei koskaan/ käskenyt lopettamaan. Niinpä lopetin analyysin. Ja juomisen. Siitäs sait.’

Kuitenkin A. on jälleen 16.2. läsnä, kuuntelemassa. Vitsi, jonka mukaan masennus on väärä kieli väärässä paikassa ’kuin suorittaisi konttikielen approbaturin’ saa mykän kuuntelijan havahtumaan. ’Tässä kohden A. murahtaa ja on siis vastoin luuloani hengissä.’ A. tulee viimeisen kerran puheeksi helmikuun 1. päivänä, kun runon puhuja on tulossa pihaportin kautta kotiin oman katon alle ’iloisena kuin hauki koukussa’. Hän sanoo: ’tästä ei voi kertoa A:lle kun ei tästä voi itsellekään kertoa/ A. tarkoittaa/ kaikkia ihmisiä ja minua myös/ ja kun alan kertoa ja kuunnella olen yhtä aikaa kaikki ihmiset’.

Hän, tämä kuuntelija, tämä A. voi siis olla myös tämän runokirjan lukija, joka ottaa vastaan lyyristä puhetta yksin. Lukija on vaiti kuin hauta, eikä kirjailija häneltä juuri mitään palautetta kuule.

Tietoinen ote

Otonkosken Olo on taidokkaasti rakennettu kokoelma. Sen keskeinen rakenneperiaate on kronologia, aikajärjestys. Proosanomaista tämä päiväkirja ei kauttaaltaan ole vaan siinä esiintyy lyriikalle ominaista tihentämistä ja monimielisyyttä. Takakannen mukaan ’Olo on kokoelma Lauri Otonkosken runoutta.’ Runous on monimerkityksinen sana, joka ainakin Rafael Koskimiehen terminologiassa tarkoittaa kaikkea kaunokirjallisuutta, epiikka ja draama mukaan lukien.

Kokoelma Olo liikkuu mielenkiintoisella tavalla eri kirjallisuudenlajien rajamailla ja välissä. Sen voi sanoa todistavan Otonkosken laajasta kirjallisuudenkäsityksestä. Mukaan mahtuu monenlaista aivan konkreettista, faktuaalista ainesta, Otonkoski itsekin lähikuvassa pyöreine silmälaseineen itse runoissa ja teoksen takaliepeessä Irmeli Jungin valokuvassa. Lyriikan minäkohtaisuus, se seikka, että lyyrikko voi olla samalla runonsa aihe, osoittautuu jälleen todeksi, vaikka Otonkoski antaa tälle seikalle ironistakin sävyä.

Temaattiset kertautumiset luovat kokoelmaan tehoa. Toisto on ominaista lyriikalle. Esimerkiksi joku konkreettinen asia kuten lumi tai pojan kuolema voi toistuessaan kasvaa symboliksi ja saada uusia sävyjä.

Otonkosken tekniikastaan tietoinen, vähän ironinen ote näkyy. Hän kirjoittaa 13.12. ’Jos rupeaisinkin nyt iloiseksi.’ Tämän jälkeen hän fabuloi hilpeän tarinan hietamönkijästä, joka hyppää maanalaisesta kolostaan puoli metriä.

Motiivien kertautumiset, kuten A:n henkilöhahmo tai pojan kuolema sitovat kokoelmaa yhteen. Mikään aihelma ei palaa toistona, vaan muuntuu. Suurena teemana näyttää olevan mielentyyneyden ja selkeyden tavoittaminen. Kokonaisuutena Olo on taiten rakennettu, hyvin runsassisältöinen selviytymisen tarina, jossa päähenkilö, runon puhuja, tekee syvän matkan menneisyyteensä ja omaan mieleensä.

Kaunokirjallisuudesta puheen ollen ei ole tarpeellista katsoa, että tämän kertomuksen päähenkilö on yksi yhteen teoksen kirjoittaja Lauri Otonkoski pyöreine silmälaseineen. Sitä minä en esimerkiksi tiedä, onko kirjailija, musiikkikriitikko, muusikko Lauri Otonkoski todellisuudessa koskaan tehnyt matkaa Bermudalle, vai onko tässä pelkkä kirjallinen fiktio. Sen asian selvittäminen, onko matka tarua vai totta, mielestäni kaventaisi tämän kirjan tulkintaa. Pidän ainakin toistaiseksi parempana, etten tätä asiaa tiedä. Tämä arvostelu ei siis ole elämäkerrallista kritiikkiä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto