Graavatun tarunot ja lorunot

Tämä ei ole mikään tavallinen kirja. Näin ainakin kirjan ulkoinen olemus viestii. Graavatun tarunot ja lorunot on massiivinen esine, suhteettoman suuri jopa sivumääräänsä nähden ja painoltaan laajan sanakirjan luokkaa. Ikään kuin kirja yrittäisi vakuuttaa lukijan omasta materiaalisuudestaan. Ehkä kyseessä on vastalause digitalisaatiolle, sotahuuto (ennenaikaisesti julistettua) ”kirjan kuolemaa” vastaan. Yhtä outo on kirjan nimi, jossa on sanaleikkiä sanaleikin perään. Sana ”graavatun” tuo näin suuren kirjan kannessa mieleen savukalan lisäksi raamatun – vai onko kyseessä kirous, vähän niin kuin ”halvatun”?

Vanhalaa ei ole helppo sijoittaa nykyrunouden kenttään.

Kyseessä on tuusulalaisen Lauri Vanhalan (s. 1953) magnum opus, eräänlainen kootut runot. Vanhala on aiemmin julkaissut novellikokoelman Outoja kertomuksia (2012), romaanin Myrkyllinen maailma (2013) ja runoteoksen Hallituksia ja valtoja vastaan (2017). Kirja jakautuu kahteen osaan: ”Tarunot” koostuu kertovista runoelmista, ”Lorunot” lyyrisistä runokokoelmista. Jokaista kokonaisuutta säestää kuvitus, joka on milloin tekijän tuntemien taiteilijoiden tai tekijän itsensä, milloin historian suurten taiteilijoiden (kuten Leonardo da Vinci, Claude Monet ja Paul Gauguin) työtä.

Euroopan ulkopuolelle viittaavaa runoutta

Vanhalan runoutta luonnehtii epäajanmukaisuus, eikä häntä ole helppoa sijoittaa suomalaisen nykyrunouden kenttään. Selvimmin tämä näkyy hänen ”tarunoissaan” eli kertovissa runoelmissa. Mukana on Kyyros II Suuren aikaan sijoittuva tarina persialaisesta rosvosta, Gilgamesh-eepoksen uudelleentulkinta sekä Elisabetin aikaisista merirosvoista kertova ”Mitattomat epigrammit”.  Runoelmia yhdistävät punaiset langat ovat matkanteko, antisankarihahmot ja itse valittu ulkopuolisuus.

Silmiinpistävää on Vanhalan kiinnostus Lähi-Idän kulttuureja kohtaan. Persialaisen runouden vaikutus näkyy erityisesti mieterunoelmassa ”Zephyr”, joka noudattaa AABA-riimikaavaa myöten persialaista nelisäettä:
”Ilon henkäyksiin illan satamaan, huolenne lipuvat jo lie;
siel’ helkkää runoilijan sarz ja siintää runonlaulun tie.
Ah… kuulkaa! Elon uusi sävel, vanhoin sanoin koskettaa
ja yön syli teitä kantaa, toisiin maailmoihin vie.”

Nelisäe tuntuu olevan Vanhalan runouden perusyksikkö, joka esiintyy niin kertovissa kuin lyyrisissäkin runoissa. Kaiken katoavaisuutta ja maallisen kunnian turhuutta pohtiva runoelma liittyy myös sisältönsä puolesta Omar Khaijamin lännessä popularisoimaan persialaiseen perinteeseen. Olisi helppoa sivuuttaa persialaisaiheet eksotisoivana orientalismina – ja ajoittain siihen ehkä sorrutaankin, varsinkin kyltymättömistä persialaisnaisista kertovissa panojutuissa – mutta Vanhalan paneutuneisuus Lähi-Idän historiaan ja kulttuureihin kertoo myös aidosta ja syvästä kiinnostuksesta. Gilgamesh-eepokseen perustuva ”Minne kuljet Gilgamesh” on itse asiassa niin täynnä vierasperäistä sanastoa ja alaviitteitä, että ajoittain tuntuu, kuin lukisi käännöstä eikä itsenäistä runoelmaa.

Silmiinpistävää on Vanhalan kiinnostus Lähi-Idän kulttuureja kohtaan.

Runot viittailevat muutenkin Euroopan ulkopuolelle, oli kyseessä sitten Ruandan kansanmurha, omistus iranilaiselle ihmisoikeusaktivistille tai Dom Hélder Câmaralle, ihmisoikeuksia Brasilian sotilasdiktatuurin aikana puolustaneelle arkkipiispalle omistettu runosarja. Ei-eurooppalaiset viitepisteet yhdessä nykyrunoudelle epätyypillisten muotojen ja aiheiden kanssa tuovat Vanhalan runouteen tiettyä vinoa näkökulmaa.

Keskeisenä teemana ulkopuolisuus

Lyyriset runot eli ”lorunot” sisältävät intiimpimpää ilmaisua. Vaikka runot on kirjoitettu viiden vuosikymmenen aikana, ne ovat tyyliltään ja sisällöltään niin yhtenäisiä, ettei tekstien välistä ajallista etäisyyttä huomaa muusta kuin vuosiluvuista. Jopa samaan sarjaan kuuluvien runojen välillä voi olla vuosikymmeniä. Valtaosa runoista on syntynyt kahden luovan purkauksen aikana: 1980-luvun taitteessa ja 2010-luvun alussa.

Lorunojen keskeinen teema on ulkopuolisuus. Puhuja kokee elämän teatterina, sosiaalisena pelinä, jossa ihmiset hyväksikäyttävät toisiaan. Myös yhteiskunta on julma, rahan ja vallan hallitsema paikka. Tällaisessa maailmassa herkän ihmisen on kätkettävä sisimpänsä, jotta ylipäätään voisi elää:
”Orvokkini kauhu pitäisi salata
sen julkea arkuus kätkeä piiloon
korvilta ja katseilta
selkä äänten kosketukselta”

Ulkopuolisuus on sekä vastentahtoista että itse valittu osa. Tämä on tyypillinen psykologinen defenssi: kun ihminen ei tunne kuuluvansa joukkoon, hän rakentaa minuutensa ulkopuolisuuden ympärille ja kieltäytyy maailmasta. Pitäkää tunkkinne. Vanhalan tapa tehdä ulkopuolisuudesta identiteetti tuo mieleen Olli Hyvärisen runouden. Molempien tuotannolle on tyypillistä myös tietynlainen yksityisajattelijan positio, josta käsin hylätään ”akatemiat”, taideinstituutiot ja ylipäätään kaikenlaiset yhteisöt. Ero yhteisöllisyyttä korostavaan nykyrunouteen on silmiinpistävä. Hyvärisen nasevaan kyynisyyteen verrattuna Vanhalan runous on kuitenkin enemmän vereslihalla, eikä se ole hylännyt kauneuden ja totuuden etsintää.

Mielisairaus vapauttaa puhujan totunnaisista arvoista ja sosiaalisista konventioista.

Minuus rakentuu runoissa kamppailun kautta, se on sekä kärsimyksen että ymmärryksen tyyssija: ”Minä on ymmärryksen synnytyspihti / toivottomuutensa toivo / ja tuskansa tiedon kohtu”. Itse asiassa vasta psyyken hajoaminen saa puhujan ”heräämään”, kuten sarjan ”Sairastunut terveeksi” alussa viitataan: ”nukkunut 03.04.1953 / herännyt 01.11.1978”. Kyseinen sarja onkin avain Vanhalan runojen maailmankatsomukseen. Mielen sairastuminen kuvataan eräänlaisena valaistumisena, joka saa näkemään ”normaaliuden skitsofrenian” lävitse. Sairaassa maailmassa sairastuminen on tervettä, terveys sairautta:
”sekoamalla näkee tarkemmin
että eläen kuolemisesta ei pääse pakenemalla
vaan kulkemalla rohkeasti läpi”

Mielisairaus vapauttaa puhujan totunnaisista arvoista ja sosiaalisista konventioista, ja hän alkaakin nähdä itsensä eräänlaisena kylähulluna. Samalla hän halveksuu ihmisten enemmistöä, joka ei ole oivaltanut samoja totuuksia. Puhujan käsitykset ”tasapäistetyistä”, sovinnaisessa todellisuudessa elävistä massoista tuovat vahvasti mieleen Friedrich Nietzschen Zarathustra-hahmon.

Vanhalan runojen maailmankatsomukselle on ominaista tietty perustava kaksinaisuus: uni-valve, harha-totuus, valo-pimeys. Tämänpuoleinen maailma nähdään lähes gnostilaisesti pahuuden, kärsimyksen ja harhan valtakuntana, jonka tuolla puolen on transsendentaalinen totuuden ja kauneuden maailma. Useassa runossa viitataan Shambhalaan, buddhalaisen taruston utooppiseen valtakuntaan, joka myös Shangri-Lana tunnetaan. Voisi puhua myös periromanttisesta ihanteen ja todellisuuden ristiriidasta.

Samalla tämä dualismi kuitenkin ylitetään, mistä todistavat lukuisat oksymoronit, kuten ”hyväpaha”, ”päiväyö” ja ”terveeksi sairastuminen”. Puhujan saavuttama totuus onkin tietoisuutta vastakohtien ykseydestä, dynaamisesta prosessista, jossa päivänvalo syntyy pimeydestä ja ”kaikki etsii vastaista omaansa”. Tässä ikuisessa liikkeessä minä tuntee olevansa itseään suurempien voimien riepoteltavana, eräänlaisena ukkosenjohtimena. Tyhjyys ja merkityksettömyys vaanivat alati päiväyön lasta, mutta hän tietää, että on parempi katsoa tyhjyyttä silmiin kuin paeta sitä: ”kuoleminen on elettävä läpi / niin ei tää syksy enää / tunnu kovin pahalta”. Viime kädessä ihminen voi vain heittäytyä kosmiseen tanssiin:
”on vain kiihkeä halu tanssia
outojen luurankojen kanssa
puutarhan tomuisilla pouilla
katse naulittuna hetkelliseen”

Rakastettu on opettaja

Kirjan päättävä sikermä ”Runokirjeitä” tuntuu olevan toinen Vanhalan runouden avainkohta. Sen runot kertovat rakastetusta, josta puhuja käyttää nimiä Marié, Mariamne ja Rebecca. Rakkaustarina on kuitenkin traaginen, sillä rakastavaiset saavat olla yhdessä vain lyhyen hetken. Marié kuvataan tähdenlentona, jonka ansiosta puhuja on saanut ”hipaista ikuisuutta”. Syytä rakastavaisten eroon ei kerrota suoraan, mutta puhujan mukaan Marié ”joutui elämällä kiusatuksi” ja ”uupui näköalattomuuteen / hyväpahan paradoksien pilvenhuuruihin”. Maailma siis tuli rakastavaisten väliin, kuin kaikkien tragedian sääntöjen mukaisesti.

Graavatun tarunot ja lorunot on melkoinen pala haukattavaksi kenelle tahansa lukijalle.

Eron raastavuudesta huolimatta puhuja kokee oppineensa jotain: ”voitin erehdykseni jatkaa pelkurina / elää kuollen / juosta huvini vuoksi karkuun / ja olla saamatta otetta Minusta”. Rakastettu nähdään siis opettajana, jonka avulla puhuja löytää totuuden maailmasta ja itsestään; hän on kuin Danten Beatrice, enkelimäinen self-help-hahmo. Samalla kuitenkin onnettomasti päättynyt rakkaus vahvistaa puhujan käsitystä maailman viheliäisyydestä ja yksinäisestä kohtalostaan: ”Minä on sinun jumalasi. Yksin olet sinä ihminen, yksin kaiken keskellä”. Isolla alkukirjaimella kirjoitettu Minä tuntuu tarkoittavan puhujalle jonkinlaista aitoa itseä, mutta minuuden pyhittäminen myös lujittaa minän ja maailman vastakkaisuutta.

Kaiken kaikkiaan Graavatun tarunot ja lorunot on melkoinen pala haukattavaksi kenelle tahansa lukijalle. Sen ylenpalttista runsautta kannattalee kuitenkin poikkeuksellisen yhtenäinen maailmankuva. Vanhalan omaelämäkerrallisuutta ja mietelmällisyyttä yhdistävä teos on hämmentävää mutta kielellisesti rikasta runoutta. Tekijä itsekin varoittaa tämän tästä, että hänen runonsa eivät päästä lukijaa helpolla. Kärsivälliselle runouden ystävälle ne kuitenkin tarjoavat todistusta elämänpituisesta etsinnästä.