Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mitä yleisö vaatii

Satu Taskinen, 1.6.2009
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max s., Teos 2009

Leena Parkkisen esikoisromaanin Sinun jälkeesi, Max loppupuolella eräs sivuhenkilöistä tokaisee: ”Sitähän varten kirjoja kirjoitetaan. Että niistä oppisi asioita, joiden kanssa ei normaalisti halua olla missään tekemisissä.”

Parkkinen lunastaa tämän virkkeen hienosti. Hänen esikoisromaaninsa on täysosuma niin taiteellisesti, psykologisesti, tarinallisesti kuin myös yhteiskuntakriittisesti. Lause sopii myös avaamaan koko romaanin teeman, joka on erilaisuus. Mitä on erilaisuus, kuka sen määrittää ja mitä mahdollisuuksia maailmassa on ihmisellä, jota tarkastellaan ensisijaisesti sen perusteella, että hän on erilainen kuin muut?

”Kummajaisten” vauhdikas elämä

Sinun jälkeesi, Max kertoo Isaacista ja Maxista, jotka syntyvät viime vuosisadan alussa siamilaisina kaksosina Saksassa. Romaani kuvaa heidän seikkailuntäyteistä lapsuuttaan maalla tädin kasvatteina ja sen jälkeen esiintyvinä taiteilijoina monien eri maiden sirkuksissa. Välillä he päätyvät myös pohjoiseen Suomeen.

Maxin ja Isaacin elämä on kaikkea muuta kuin tylsä ja kauttaaltaan ankea. Varsinkaan siihen aikaan, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat, ei moni tavallinen tallaaja matkustellut ympäri maailmaa, syönyt Ekbergillä leivoksia ja saanut nimeään tiikerinkesyttäjältä. Veljesten onneksi sirkuksen tunnelma on jo lähtökohdissaan suvaitsevainen; eläähän se ihmisen uteliaisuudesta kaikkea erikoista kohtaan.

Surullista sen sijaan on, että Maxin ja Isaacin mahdollisuudet tulla toimeen maailmassa pyörivät ainoastaan heidän ulkomuotonsa erilaisuuden tuoman markkina-arvon ympärillä ja toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varassa. Milloin he ovat ihmeenä lääkärille, milloin mallina taiteilijalle. Usein he ovat vain tiellä.

Ympäri mennään, yhteen tullaan

Parkkinen on haastattelussa sanonut halunneensa kirjoittaa vanhanaikaisen romaanin, jossa on monta eri sisäkkäistä tarinaa. Yksi niistä kertoo omissa tarinoissaan elävästä Iriksestä.

Karamellinkevyillä ja lyijynpainavilla lausunnoillaan Iris määrittelee itsensä naiseksi, joka ”vihaa luontoa”, ”pettyy mielellään ihmisiin” ja jolta ”joskus saattaa vierähtää kokonainen aamupäivä” ennen kuin hän taas tulee ajatelleeksi omaa traagista kohtaloaan. Nykykielellä sanottaisiin, että Iris kärsii dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Aiemmin sitä nimitettiin hysteriaksi. Tällaiseen naiseen minäkertoja Isaac sitten rakastuu, eikä aivan vähän.

On muitakin tarinoita. On kaikenlaista epämuodostumaa, geenihäiriötä, lihavaa, laihaa, pientä ja suurta ihmistä. Monet heistä kelpaavat sirkukseen. Kaikki eivät edes sinne.

Sinun jälkeesi, Max ei kirjailijan toiveista huolimatta kuitenkaan kaiken kaikkiaan tunnu erityisen vanhanaikaiselta romaanilta. Paikoista ja asioista esitetään romaanissa kyllä historiallisesti varmasti päteviä tietoja eikä nykyään sirkukseen mennä katsomaan parrakkaita naisia. Historiallisuus ei siitä huolimatta saa romaanissa kovin merkittävää osaa eikä tarina uppoa aikaansa säröttä. Etenkin kieli saa Parkkisen romaanin tuntumaan hyvinkin nykyaikaiselta. Tämä ei ole moite. Parkkisen valinta korostaa teeman monimuotoisuutta ja käyttää hyväkseen romaanin keinoja kertoa.

Runsas ja tosipohjainen henkilökavalkadi on romaanissa hyvä asia. Se saa aikaiseksi efektin, että kun vähitellen melkein jokainen on ”kummajainen”, alkavat muutkin ominaisuudet kuin ulkomuoto painaa vaakakupissa entistä enemmän. Loppujen lopuksi kaikki ihmiset ovat jossain määrin itse sepittämissä elämäntarinoissaan seikkailevia taiteilijoita. Heillä on pelkoja, suruja ja toiveita. Heillä on heikkouksia ja vahvuuksia. Ihmisyydessään he kaikki ovat hyvinkin samankaltaisia. Kaikki tarvitsevat rakkautta.

Mutta tässä tullaankin takaisin siihen pisteeseen, joka erottaa erilaiset samanlaisista. Erilaisten hyväksyminen ja rakastaminen tuntuu jostain ihmeen syystä vaativan jonkinlaisen erityisen ponnistuksen. Isaacin ja Maxin vanhemmat eivät siihen pysty. Niin rikasta kuin veljesten elämä onkin, siitä puuttuu kaikenlainen pysyvyys. Ei ole suunnitelmia eikä säännöllistä läheisyyttä. Siksi elämä on siksi äärimmäisen raskasta. Parkkisen kerronnassa haava tuntuu.

Hirveän ihanan outo

Erilaisuutta on eri aikoina kestetty paremmin ja huonommin. Sinä aikana, johon tämän romaanin tapahtumat sijoittuvat, alkoi Saksassa nousta kansallissosialistinen aate ja sen mukana vääränlaiseksi koetun ihmisyyden systemaattinen poistaminen.

Nykyään yritämme puhua erilaisuudesta sivistyneesti. Keskustelemme integraation ja assimilaation erosta, kielenkäytöstä ja gender mainstreamista. Ihmisten määrän jatkuvasti kasvaessa kyky tulla toimeen toisten kanssa on tunnistettu tärkeämmäksi kuin oppi, jonka mukaan se joka lyö kovimmin, aina voittaa.

Toisaalta kaikenlainen poliittisesti korrekti normivertailu on läsnä arjessa ehkä enemmän kuin koskaan. Usein se liittyy terveydenhuoltoon. Sairauksia ja epämuodostumia seulotaan lapsivesitutkimuksissa. Lääketiede osaa varoittaa ylettömästä alkoholin käytöstä raskauden aikana. Laki kieltää lähisukulaisten lisääntymisen keskenään.

Mutta on myös pakkomielteisempää ja vaikeammin perusteltua rukkaamista ja tutkimusta. Kun hyvin toimivia vartaloita muotoillaan uusiksi tai kun lääkärit riitelevät siitä, oliko se nyt ulkomainen vai kotimainen kala, jota raskaana olevan naisen ei missään tapauksessa tulisi syödä.

Niinpä ei ole mitenkään kaukaa haettua kertoa ihmisen rakentaman yhteiskunnan niin kiehtovista kuin myös vastenmielisistä piirteistä sirkuksen kuvin. Tuolistamme on tullut katsomo, josta median välityksellä ja turvallisen välimatkan päästä ihastelemme tai kauhistelemme ja joka tapauksessa arvostelemme maailmassa esiintyvää kaikenlaista taitoihin tai ulkonäköön perustuvaa erilaisuutta. ”Oudot” ja ”uudet” viehättävät ja pelottavat, vetävät puoleensa ja uhkaavat edelleen.

Ihmisellä on vanhat aivot

Tärkein kysymys ehkä lopulta on, kenen tai minkä annamme määrätä ihmisyyden laadusta. Kuka saa päättää, miten jokaisen yksittäisen ihmisen ainutlaatuisuuteen pitää suhtautua? Entä kuka määrää ihmisen identiteetin? Näitä kysymyksiä Parkkinen pohtii Isaacin kautta erittäin monitasoisesti. Yksinkertaisia vastauksia ei ole, ei varsinkaan Isaacille, joka jakaa veljensä kanssa niin elämän kuin myös kuoleman.

Onneksi Parkkinen on jaksanut tehdä työnsä huolellisesti ja varmasti voimia säästämättä. Romaani on niin laaja, että julkaisemiseen olisi riittänyt aineistosta puolet. Silloin kuitenkin moni syvennys ja viittaus olisi jäänyt tekemättä.

Erilaisuuden ja identiteetin tutkimista kannattaa jatkaa ainakin kahden muun kaunokirjallisen teoksen parissa. Ensimmäinen niistä on niin ikään kotimainen ja tänä keväänä ilmestynyt Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia. Toinen on vuonna 2003 Pulitzerilla palkittu Jeffrey Eugenidesin Middlesex.

Sitä rikkaampi ja terveempi elämä varmasti on, mitä enemmän kestämme ja jopa haluamme ympärillemme erilaisuutta. Geeniperimän kannalta tämä on jo kauan ollut todistettu tosi. Olen kuullut tiedeihmisten väittävän, että aivoissamme on edelleen matelijoilta peritty osa. Sen tehtävä on joka kerran kohdatessamme tuntemattoman ihmisen suunnilleen puolessatoista sekunnissa päättää, onko kyse vihollisesta vai ystävästä. Loppuosa meistä sitten yrittää hillitä itseään, käyttää järkeään ja valinnan vapauttaan suhteessa tuohon meistä erilaiseen olentoon.

Matelija-aivoinen, muutokseen pyrkivä ja sitä samaan aikaan vastustava ihminen tulee hölmöilemään erilaisuuden kanssa varmasti vielä pitkään. Jotkin asiat muuttuvat kuitenkin nopeammin. Sillä vaikka Helsinki edelleen ”tuoksuu mereltä ja paahtoleivältä” ja ”nimittää toiveikkaasti katujaan bulevardeiksi”, EU:n myötä nykyään jopa tuosta pohjoisesta pikkukaupungista voi kuvitella saavansa kelvollista kahvia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto