Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sataprosenttinen kollaasi

Kari Aronpuro, 20.8.2004
Leevi Lehto: Päivä s., Kirja kerrallaan 2004

Leevi Lehdon tekstikollaasi koostuu STT:n koko uutistarjonnasta 20. elokuuta 2003. Aineisto on aakkostettu lauseen ensimmäisen sanan mukaiseen järjestykseen. Lauseella tässä yhteydessä tarkoitetaan pisteeseen päättyvää merkkijonoa, esim.: 20.10 Miesten 1500 m, pyörätuolikelaus. Päivän voi määritellä lisääväksi montaasiksi, jossa osasten välillä ei ole mitään tekijän tarkoittamaa yhtenäisyyttä tai yhteistä nimittäjää.

Leevi Lehtoa ja hänen tuotantoaan ei Kiiltomadossa tarvinne esitellä, linkki riittänee. Minulle hän on ollut ennen muuta John Ashberyn

Vuokaavion ja Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin yhteisen teoksen Mitä filosofia on? suomentaja.

Lisäävä montaasi

Päivän voi määritellä lisääväksi montaasiksi, jossa osasten välillä ei ole mitään tekijän tarkoittamaa yhtenäisyyttä tai yhteistä nimittäjää. Kirjan ”luvut” on otsikoitu A, B, C, …. Ä, Ö ja 0-9 (Numerot siirrettiin kirjastoaakkostuksessa jokin aika sitten alkuun.). Lehdon noudattama periaate ”ei yhtään omaa sanaa” tekee hänen proosastaan sataprosenttisen kollaasin. Tekstin lukemattomista subjekteista ainoa nimeltä mainittu on ainoastaan rajannut korpuksen, purkanut ja järjestänyt sen sitten koneella aakkosten, järjestyksen nolla-asteen mukaiseen järjestykseen. Lehdon proosateos kehkeytyy siis kahdesta strukturalistiselle toiminnalle tyypillisestä operaatiosta, osittamisesta ja järjestelystä. Lehto on ottanut tai paremmin rajannut todellisen objektin, purkanut sen ja rakentanut sen sitten uudelleen.

Kirjallisuuden muodot liittyvät likeisesti teknologisiin innovaatioihin. Saksalaisen kirjanpainajan Johann Gensfleisch zum Gutenbergin keinotekoisen kirjoittamisen taidon keksimisen vaikutukset romaanin ja lyriikan ”kehitykseen” tunnetaan.
Kirjoituskoneen
keksiminen antoi runoilijan käyttöön latojan välineitä. Manuaalisena suorituksena Lehdon Päivän aakkostustehtävä on käytännössä niin työläs toteuttaa, että ilman ”tieto”konetta kirja olisi jäänyt tekemättä. Näin uskallan väittää noin vuodet 1961-1994 kirjastoissa luettelokortteja paikalleen pujotelleena ja poistaneena. Se ei ollut mikään huvitus! Päivä tarjoaa näin lukijalleen kehityksen edistymiseen perustuvan nautinnon.

Hiljainen kirjallisuus

Suomenkielisessä kirjallisuudessa kollaasitekniikan viljely on jäänyt marginaaliin. Alussa, vuonna 1919, Henkipatto (Kössi Kaatra) loi montaasiromaanin Punaiset ja valkoiset: kuvaus Suomen luokkasodasta (ks. Rappauksia, Atena 2004, ss. 251-262). Sitten tuli 60-luvun kollaasibuumi, mm. Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet, Lahtelan Jumala pullossa, Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki, Rintalan Sotilaiden äänet. Huomattava kollaasiteos on myös Saarikosken Eino Leino -elämäkerta vuodelta 1974. Leevi Lehdon Päivä on nyt siis uusi lenkki tuohon eurooppalaisen mittapuun mukaan niukkaan jatkumoon. Hyvä suomalainen johdatus kollaasin historiaan ja teoriaan on Kari Rummukaisen lisensiaattityö Hiljainen kirjallisuus (Helsinki 1999).

Ihab Hassan erittelee teoksessaan The Dismemberment of Orpheus hiljaisuutta kirjallisuudessa. Hän pitää sitä enemmän metaforana kuin käsitteenä. Hiljaisuus merkitsee mm. vieraantumista järjestä, yhteiskunnasta ja historiasta. Hiljaisuus on myös subjektin vaikenemista, kertojan poissaoloa. Representaatio, esittäminen ja edustaminen koetaan hiljaisessa kirjallisuudessa nykytodellisuuden kannalta mahdottomaksi. ’Hiljaisen’ teoksen suhde yleisöön, spektaakkeliyhteiskunnan virtuooseja palvovaan jumaluuteen, on välinpitämätön. Pätkä Päivän graafista kauneutta luvusta Y: Yleisöä: 14 882. Yleisöä: 15 000. Yleisöä: 173. Yleisöä: 2 475. Yleisöä: 210. Yleisöä: 231. Yleisöä: 248. Yleisöä: 294. Yleisöä 3 402. Yleisöä: 3825. Yleisöä: 30 000. Yleisöä: 318. Yleisöä: 4 000. Yleisöä: 4 723. Yleisöä: 427. Yleisöä: 5 896. Yleisöä: 54 660. Yleisöä: 560. Yleisöä: 6 000. Yleisöä: 701. Ylemmän keskiasteen tutkinnon suorittaneiden ura päättyy työttömyyteen kaksi kertaa niin usein. Ylemmän

Halun koneellinen sommitelma

Luen Päivää Leevi Lehdon halun koneellisena sommitelmana. Kollaasille luonteenomaisesti se on monille lukutavoille avoin teos mutta toisaalta korpuksensa vuoksi rajallinen ja puuduttava semanttinen ketju. Se on rihmasto, jossa on runsaasti toinen toistaan seuraavia tasoja, talouden, politiikan, urheilun ym. uutisdiskurssia mutta vähän erilaisia tekoja, havaintotekoja, kognitiivisia tekoja, lingvistisiä tekoja. Se ei ole murteiden, puhetapojen, slangien ja jargonien kisat. Historiallista syvyyttä tekstiin tuovat lauseet, jotka viestivät pukeutuvan ihmisen ja vaatetäin yhteisestä 70 000 vuotta kestäneestä unionista. Täin (ja samalla myös unionin K. A.) todennäköinen ikä taas voitiin selvittää sen DNA-rakenteesta.

Aakkostuksen tuottama rinnastusten satunnaisuus synnyttää vähän merkitysten salamointia ja luettelojen heterotopia on usein puuduttavaa luettavaa: Palkitut: I Antti Piuhola, II Antti Katja-Rahko. Palkitut: I Hanna Mattila, II Elina Mäki. Palkitut: I Janne Kangasaho, II Juha Vartiomäki…

Alussa mainitsemassani Lehdon suomentamassa Deleuzen ja Guattarin kirjassa filosofipari määrittelee: ”Säilyvä esine eli taideteos on aistimusblokki, toisin sanoen tietty perseptien ja affektien sommitelma.” Ja he jatkavat: ”Taiteilija luo perseptien ja affektien kimpuista, mutta luomisen ainoa laki on että tuloksen, sommitelman on pysyttävä itse. Kaikkein vaikeinta on juuri tämä: saada se pysymään pystyssä aivan itse”. Ja vielä: ”Aivan itse pystyssä pysyminen ei välttämättä edellytä perustaa ja kärkeä tai huipentumaa tai merkitse suorana seisomista (sillä talotkin voivat olla juovuksissa ja rähmällään maassa), vaan tekoa, jonka nojalla luotu aistimussommitelma säilyy itsessään ja itsestään.” Päivän hohdottomuus D%G-lasein nähtynä johtunee sen korpuksesta, uutisdiskurssista. Toimittajathan käyttävät kieltä vain viestiäkseen eivätkä tuottaakseen sillä perseptejä, affekteja ja intensiteettejä.

Uutiskielessä merkityt alistuvat miltei poikkeuksetta mukisematta merkitsijädespoottien tyranniaan. Lause todennäköisesti kirjailijan haastattelusta luvusta H: Hohto on kaukana, kun kesken päivää joutuu tutkimaan kuukausia kotona lojunutta, koppakuoriaisten peittämää vainajaa.

Totaliteetin hirviö

Teen vääryyttä Lehdon tekstimassan totaliteetin hirviölle, rouva ja herra Karnevaalin kakaralle, edellyttäessäni siltä nietzscheläis-heideggerilaista Scheinia, loistetta, paistetta, hohtoa, kirkkautta, lumetta…Päivässä ei ole mitään tekotaiteellista, se on ankaraa antitaidetta, anonyymin massasubjektin mutinaa. Omalla tavallaan sekin ilmaisee sen, että jokin näyttää joltain…Mitä kirjoitus on? Poissaolon läsnäoloa, kuoleman kaltaista. Merkkijonon törmääminen toiseen merkkijonoon sattuman ulkoisuudessa synnyttää harvoin voimien käänteen, tapahtuman.
Sitaatti luvusta K: Kirjan paha on symboli kaikelle pahalle maailmassa. Kirjassa Mikko Matias Moisio -nimisen tunnetun kirjailijan luovuus on kateissa.

-Kirjeessä sanottiin, että ihminen voi saada täitä vain toiselta ihmiseltä, eivätkä täit selviä erossa ihmisestä kuin vuorokauden, Stoneking selvitti.

Lehdon teosta kuluttaessa todentuvat Deleuzen ja Guattarin väitteet heidän kapitalismi- ja skitsofreniatutkimuksensa toisen osan esipuheessa: ”Maailmasta on tullut kaaos, mutta kirja säilyy sen kuvana, lisäjuurikhaosmos juurikosmoksen sijasta. Outo mystifikaatio –
kirja joka on sitä totaalisempi mitä pirstaleisempi se on
(lihavointi K. A.). Kirja maailman kuvana, joka tapauksessa puhkikulunut idea.”

Avantgardeteko spektaakkelissa

Lehdon koneproosassa ei tunnu kuningas Midaksen kaiken kullaksi muuttavaa käden kosketusta, siinä kajahtaa viisaan Silenoksen läpitunkeva nauru – parasta on olla ei mitään. Markkinatalous ei kohtele taiteilijaa etuoikeutettuna luojana, se tekee hänestä loisen ja kuluttajan, työläisen ja tuottajan. Lehdon avantgardetekoa on katsottava situationisti Guy
Debordin
aurinkolasein. Hänen mukaansa me elämme spektaakkelin yhteiskunnassa, jossa elämän kaikista piirteistä irtaantuneet kuvat sulautuvat yhteiseen virtaan, jossa elämän aiempaa ykseyttä ei voida enää palauttaa. – Spktaakkeli ilmenee valtavana myönteisyytenä, joka on kiistatonta ja luoksepääsemätöntä. Ainoa, mitä se sanoo, on: ”Kaikki mikä ilmenee on hyvää, kaikki mikä on hyvää ilmenee.”

(sitaatit suom. Tommi Uschanov, Nuori Voima 2/04)

Leevi Lehdon Päivä lässähtää markkinayhteiskunnan arkeen ku kakkuri sulaan. Se ei heijasta, se ei ole kuva, se on spektaakkelin TOSI, EPÄTODEN MO(NU)MENTTI: IKÄVYSTYKÄÄ!

Kirjan ulkoasun on suunnitellut Taideteollisen korkeakoulun professori Tapio Vapaasalo. Päivän kaunista graafista pintaa taivaltaessanne muistakaa myös Friedrich Nietzschen sanat helmikuulta 1871: Uns hat die griechische Kunst gelehrt, dass es keine wahrhaft schöne Fläche ohne eine schreckliche Tiefe gibt; ei ole todella kauniita pintoja ilman kauheaa syvyyttä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto