Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

On siis pidettävä pintansa

Veli-Matti Huhta, 16.11.2000
Leif Salmén: Kävelyllä Lenininpuistossa s., Tammi 2000 Kääntäjä(t): Arto Häilä

Kirjallisuus elää yksityisen ja yleisen jännitteellä. Tähän viittaa jo Leif Salménin uuden kirjan nimikin, Kävelyllä Lenininpuistossa: maisema sijoittuu yleiseen ja yksityiseen historiaan, paikannimi luo assosiaatioita. Kirjoittajan materiaaliin kuuluvat niin lapsuuden muistot, Pascal ja Camus kuin miestensaunakin; kaari ulottuu savolaisista impressioista kansantaloudellisiin tilastotietoihin. Käveleminenhän on, kuten tiedämme, ajattelemista.

Puhe epäyhteiskunnallisesta kirjallisuudesta sisältää oudon ajatuksen, koska yhteiskunnassa kirjallisuus kuitenkin julkaistaan. Teoksessaan Neljäs tasavalta (1994) Salmén kertoi, miten Iiro
Viinasen toimet valtionvarainministerinä olivat niin lamauttavia, ettei kirjoittaja pystynyt leikkaamaan kynsiään. Tuoreessa kirjassa Salmén lamaantuu seuratessaan uutisia Kosovon pommituksista ja kertoo turhautumisestaan vaalijournalismissa. Yksityinen herkkyys joutuu
koville maailman tapahtumien edessä. En voi välttyä vaikutelmalta, että ”yksityisimmillään” – kuvatessaan onnellisia kesäpäiviä – Salménin teksti on myös irrallisimmillaan suhteessa teoksen
kokonaisuuteen.

Ensimmäisessä suomennetussa päiväkirjassaan Talvinen yksinpuhelu (1987) Salmén listasi kansalaisten suurimmiksi huolenaiheiksi katuväkivallan, aidsin, huumeet ja rattijuoppouden. Sävy paljasti, että kirjoittajan mielestä todelliset huolenaiheet olivat muualla. Mikä on muuttunut yli kymmenessä vuodessa? Ei mikään ja paljonkin. Nyt Salmén tekee kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikkiään koventuneessa poliittisessa ilmapiirissä – maailmassa, jonka todellisuutta ovat esimerkiksi Suomen EU-jäsenyys ja Kosovon pommitukset. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus näyttää koko ajan lisääntyneen.

Kirjoittaja on totuttuun tapaansa kriittinen, erittäin lukenut ja – näinä latteuksien ja ”heippa-kulttuurin” kultaisina päivinä – virkistävän ylimielinen. Hän suuntaa iskujaan sekä kotimaan että koko EU:n poliittista eliittiä kohtaan. Osansa saavat tietenkin Lipponen, Uosukainen ja Pekka Korpinen mutta yhtä hyvin kulttuurin edustajat Matti Klinge tai Joseph Brodsky.

Salménin sympatiat lienevät ”tavallisen kansan” puolella mutta eivät mielistelevästi tai ilman kriittisiä äänenpainoja. Savolaisen kapakan keskiolutta kittaava miesporukka kokee humalansa vapautukseksi ”olemassaolonsa elinkautistuomiosta”. Samalla tavalla itsepetokseen
syyllistyy Helsingin keskustan ”postmoderniksi” itseään luuleva nuoriso tai populismille altis, romahtava pikkuporvaristo.

Salmén on ennen kaikkea älyllinen etsijä. Tämä aiheuttaa muun muassa vaikean suhteen uskontoon. Hän kiittää itseään siitä, ettei langennut polvilleen Monrealen katedraalin Khristos Pantokratorin edessä, vaikka mieli teki; hän harmittelee sortumistaan kristilliseen
symbolikieleen pääsiäisen luonnon edessä. Hän ei hyväksy Brodskyn perisyntioppia eikä ihmisen roolia Jumalan ja historian passiivisena uhrina. Ehkä kyseessä on jonkinlainen ”traaginen optimismi”?

Traumaattisimmaksi kokemukseksi osoittautuu Kosovon sota. Salmén seuraa kauhistuneena uutisia, tilannetta, jossa ”kansainvälinen (epä)järjestys on romahtamaisimmillaan”. Taistelut olisivat kirjoittajan mukaan voineet kylvää uuden kylmän sodan siemenet. Ainoa
mahdollisuus on kirjoittaa ja saada siten edes jotain järjestystä kaaokseen.

Kirjan lopussa jätetään ”eräänlaisia jäähyväisiä”. Luottamus kieleen on mennyt. Ajankohtaisuus osoittautuu harhaksi ja Suomi 1800-luvun uneksi. Toivottavasti Salmén jaksaa vielä Suomea, se olisi isänmaalle onneksi. Toivottavasti hyvästit ovat vain ”eräänlaiset”. Mitä jää jäljelle hyvästien jälkeen? Valo jää, ja urhea lintu, joka ei sekään antanut periksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto