Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rubinšteinin korttipakka saa lopullisen muotonsa esityksenä

Aarne Toivonen, 21.5.2016
Lev Rubinštein: Sankarin ilmestyminen 350 s., Poesia 2015 Kääntäjä(t): Tomi Huttunen

Venäläinen runoilija Lev Rubinštein (s. 1947) on luonut omaperäisen korttipakkatekstien muodon, jota hän on kehittänyt yli 30 vuoden ajan. Tomi Huttunen on kääntänyt kokoelmaan Sankarin ilmestyminen 9 korttipakkatekstiä. Niistä kolme on neuvostoajoilta 1970- ja -80-luvulta. Perestroikan ja postmodernismin vuosilta 90-luvun alusta on käännetty neljä tekstiä. Viimeiset kaksi on kirjoitettu 2000-luvun puolivälin jälkeen. Parin vuosikymmenen ajan Rubinštein on kirjoittanut enimmäkseen lyhyitä esseitä, näistä on kokoelman lopussa muutama näyte.

Korttipakkateksti: keveää, selkeää ja humoristista

Rubinšteinin korttipakat (hän kutsuu niitä teksteiksi) noudattavat vanhanaikaisen manuaalisen kirjastokortiston logistiikkaa järjestysnumeroin säädettyine etenemisreitteineen. Käännöskokoelman tekstit ovat useimmin noin 110 kortin mittaisia; pisin kokonaisuus on 119 korttia ja lyhin 42. Yksittäisen kortin sisältö on yleensä hyvin lyhyt ja napakka, teksti keveää ja rakenteet selkeitä. Huumori ja kevyt ironia ovat koko ajan läsnä.

Rubinštein käyttää arjen kieltä ja tapahtumia sekä nopeita leikkauksia tilanteesta toiseen: ”63. Saša Smirnovilla oli tapana piereskellä sisällä. – 64. Sitä ei kuullut, mutta haisi pahalta. – 65. Hän ei tunnustanut syyllisyyttään. – 66. Opettelin ajamaan polkupyörällä.” (Äiti äänsi, 1987)

Merkittävää korttipakkojen toteutuksessa ja tulkinnan muotoutumisessa on ääneen lukeminen.

Tehokkaimpia ja taitavimpia tehokeinoja on toistojen avulla luodut rytmimuutokset. Usein toistuva piirre on myös arkiseen kieleen upotettu vanhahtava ja kirjallinen, sitaattimainen sisältö sekä rytmin venytys: ”16. ja satutettuani käteni karviaispensaaseen – 17. ja satutettuani käteni karviaispensaaseen minä itkin – 18. itkin lohduttomasti – 19. itkin, itkin lohduttomasti” (Vakiokirjoitus, 1994). – Sama kerivä ja kortista toiseen jatkuva liike toistuu monessa kokoelman tekstissä.

Tekstit syttyvät auditiivisena esityksenä

Merkittävää korttipakkojen toteutuksessa ja tulkinnan muotoutumisessa on ääneen lukeminen. Tämä antaa painetuille teksteille kiehtovan notaatiomaisen vivahteen. Yksittäisen tekstin lukee hyvin nopeasti, mutta dialoginen ääneen lukeminen venyttää kestot, antaa yksittäisille korteille tilaa ja saa rakenteen ja korttien väliset suhteet monisäikeisemmäksi. Tässä mielessä teksti on itse asiassa esityksellisen muistiinpano.

Ennen kaikkea teksteistä syntyy esitys. Huttunen puhuu dialogisuudesta ja lukijan korostetusta roolista. Ajatus on helppo työstää pidemmälle esityksellisyyden ja happeningin suuntaan. Yhtenä muunnelmana tästä on näyttämön ja Rubinšteinin liittäminen toisiinsa: kokoelman ajallisesti myöhäisin teksti Sukuluettelo (2008 tai 2009) on tilaus näyttämöteoksen osaksi.

Rubinštein on alusta pitäen kiinnittänyt huomiota esitysrytmiin. Pitkään pelkät korttien selailusta syntyvät tauot riittivät. 90-luvulta lähtien pakoissa on määritelty pidemmät tauot yksittäisten korttien väliin. Ääneen luettuna teksteihin kasvaa laaja resonanssi, ja parhaimmillaan Rubinšteinin teksti on taukojen sähköistämä esitys.

Rubinštein onkin mestari yhdistämään tekstin, tauot ja niistä syntyvät tilan. Äiti äänsi -tekstin aloittavat kortit rakentuvat aapisen syntaksille: ”1. Äiti äänsi, päänsä käänsi. – 2. Isä osti telkkarin. – 3. Tuuli. – 4. Zojaa pisti ampiainen. – 5. Saša Smirnov katkaisi jalkansa. – 6. Borja Nikitin löi päänsä kiveen.”

Poliittista ironiaa tiheänä pakettina

Varhainen korttipakkateksti Uutuuskomedioiden luettelo (1976) on rytmiharjoitelma, jossa korttien ensimmäinen sana on toiminnan suuntaa ja tehoa määrittävä verbi. Pontevana ja intoa puhkuvana aloituksena ovat alkaa ja aloittaa (2. –15.). Liike hidastuu ja hajoaa, kun kortista 20. lähtien verbeiksi valikoituvat mm. loisia, eksyä, pysähtyä, sivuuttaa ja purkaa. Kortista 62. moottori nytkähtää taas käyntiin, kun korttiin 69. asti aloitussanat ovat äkkiä ja yhtäkkiä. Loppukäänteenä kortissa 107. aloitetaan koko prosessi uusin voimin. Viimeisessä kortissa kehotetaan olemaan ”murehtimatta huomista: sillä on koomillinen luonne”.

Neuvostoliiton hajoamisesta alkoi venäläisen kirjallisuuden postmodernismi.

Ryhtyminen ja tavoitteet levähtävät jo ensi metreillä; sinne tänne huojuminen päättyy alkupisteeseen palaamiseen, prosessin mekaaniseen toistamiseen. Venäläisen kirjallisuuden perinteikkäät pienen ihmisen tai tehottoman ja itsetarkoituksellisen koneiston topokset liittänevät uutuuskomediat poliittisen ironian jatkumoon.

Tässä tekstissä Rubinštein käyttää runsaasti kontrasteja: yksittäiset kortit sisältävät erimitallisia käsitepareja. Esimerkkinä ”alkaa luokitella asiaintiloja niiden lohduttomuuden asteen perusteella” (11.) rinnastaa ”luokittelun” ja ”lohduttomuuden asteen”. Verbit määrittelevät yhtä liikettä ja korttien sisäiset kontrastit toista. Kokonaisuus onkin ahdettu ja tiheä myöhempiin teksteihin verrattuna.

”Minä” ilmestyy ja tarinallistaa tekstit

Neuvostoliiton hajoamisesta alkoi venäläisen kirjallisuuden postmodernismi. Yksi sen isoista projekteista oli tekijyyden purkaminen ja uudelleen määrittäminen. Huttusen johdanto on suppea, mutta tekijyyden purkutalkoiden, konseptualismin ja yleisen ajankuvan taustoitukseksi kannattaa lukea esseitä Huttusen ja Tintti Klapurin toimittamasta kokoelmasta Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (BTJ Finland Oy 2012).

Kun venäläinen kirjallisuus pohti 90-luvun kirjailijan roolia, statusta ja moraalia, Rubinšteinin pakkoihin ilmestyy korostetusti ja alleviivaten minä-sankari. Kirjallisuuden kysymyksiä -tekstin (1992) seitsemän ensimmäistä korttia alkavat sanoin ”minä kirjoitan”. Olen tässä (1994) ja Tässä olen minä (1995) nostavat uuden kirjallisen subjektilöydöksen otsikoihin. Tiuhaan toistuva ”minä” tuo teksteihin aiemmasta poikkeavaa komiikkaa, mutta myös tarinallistaa (kon)tekstit.

Tähän periodiin sijoittuvat Rubinšteinin taidokkaimmat korttipakat. Tomi Huttunen on analysoinut Kenen aika? -esseekokoelmassa tekstin Tässä olen minä. Se on hänen mukaansa korttipakkatekstien huipentuma marssittaessaan esiin valokuvamaisen ihmisasetelman, hävittäessään sen ja lopulta kadottaessaan vielä kertojan kuvasta.

Sama taituruus näkyy toisessa saman ajan tekstissä Olen tässä (1994).

”Tavallinen nelinkertainen toisto”

Nelitaitteinen Olen tässä liittyy tekijän Saksassa viettämään vuoteen. Se operoi poikkeuksellisen näkyvästi sentimentaalisella kielellä. Jutustelevan johdannon (1.–37.) ”tässä olen” -fraasin toisto rakentaa latautuneen tilanteen, jossa sinnikäs vakuuttelu osoittaa kaikkien elementtien olevan kuohunnan tilassa. Kortissa 27. mainitaan ”tavallinen nelinkertainen toisto”, tekstin henkilöiden, tapahtumien ja rakenteen avain.

Rubinšteinin tekstien muoto on numeraalista järjestämistä.

Toisessa taitteessa (38.–61.) esitellään neljä eri-ikäistä ja taustaista henkilöä, jotka lähtevät klo 14.30 liikkeelle. Tämä liike on toistuvaa eroamista ja kasvavaa välimatkaa liikkujan ja kertojan välillä. Seuraava taite (62.–78./79.) etsii sanoja, harhailee, heittäytyy teatraaliseksi (74.), mutta ajautuu lopulta eroamisen hetkeen: ”76. Tai kuvittele, että olet odottanut tätä hetkeä koko ikäsi. – 77. Ja nyt vapisten avaat salatun oven. – 78. Ts. se on kuin ”hyvästi iäksi” tiukkaan spiraaliin kiedottuna.”  Lainauksiin asetetut sanat ovat kuin puškiniaaniset Tatjanan jäähyväiset Oneginille.

Loppuvyörytys (80.–96.) rakentuu tekniikalle, joka oli jo Vakiokirjoitus-tekstissä. Uusi kortti toistaa edellisen loppusanoja ja lisää loppuun uutta materiaalia. Toistot yhdistyvät koristeelliseen kieleen, kun romantiikan ja symbolismin komerosta kaivetaan konseptualistisia ready-made-objekteja (Reinin kukkulat, linnat, viinitarhat, haljennut malja, pölyinen täytetty orava, lasipallo, rypistynyt paperi, väsyneen liekin väpättävät jäänteet).

Olen tässä päättyy ”tavalliseen nelinkertaiseen toistoon”. Ne ovat suppilon pohja, jonne koko spiraaliin kiedottu teksti on alusta lähtien valunut. Viimeisten korttien teho on perkussiivinen; ”älä unohda minua”, Vergissmeinnicht, ja lopullinen ero naulaa tekstin kiinni.

”91. väsyneen liekin jäänteet väpättävät, mutta asiain/kulkua ei voi muuttaa — 92. ei voi muuttaa, poistumme tahoillemme — 93. poistumme tahoillemme, älä unohda minua. — 94. Poistumme tahoillemme, älä unohda minua. — 95. Poistumme tahoillemme, älä unohda minua. — 96. Poistumme tahoillemme, älä unohda minua.”

Rappukäytävän toistava (musiikillinen) muoto

Korttien numeroinnilla on aina oma viilentävä vaikutuksensa. Kun Rubinšteinin maailma on nyrjähtäneimmillään ja tapahtumat ja asiat limittyvät toisiinsa, jokaisen kortin sinnikäs numerojärjestys pitää lukijan tietoisena tarkasta ja harkitusta muodosta. Korostaisin kuitenkin, että tämä liittyy enemmän kirjoitettuun kuin ääneen luettuun.

Rubinšteinin tekstien muoto on numeraalista järjestämistä. Selkeimpänä tämä on nähtävissä moskovalaiseen porraskäytävään tilatussa tekstissä Olemisen portaat (2006). Teksti koostuu suoran arkikielisen kommenttiraitapuheen (esim. 21. Mihin esitykseen sulla on lippu? Ehditkö tehdä hommat siihen mennessä?) ja sitaattien (esim. 20. ”Päiväpeitto sittenkään ei kuulu tähän yhtälöön.”) vuorottelusta. Tekstin 70 korttia muodostavat kaksi tarkalleen samanmittaista ja lähes identtisenä toteutettavaa taitetta (33+33 korttia); näiden perässä on neljän kortin lopuke.

Molempien taitteiden loppupuoli on suorien tekstien ja sitaattien porrasmaisena vuorotteluna toteutettu vaihtelu. Sitaattikortit toistetaan täsmälleen samoina ja samassa järjestyksessä kummassakin taitteessa. Suorien kommenttien rappukäytäväpuhe sen sijaan muuntuu ja elää. Keskipiste, olemisen portaita selittävä sitaatti, on taitteiden rajalla (33. kortti).

Rubinštein käyttää erilaisia kielirekistereitä ja rakastaa sekä katukieltä että (parodisen) korkeakirjallisia muodostelmia.

Toinen taite muuntelee hieman lopun porrasmaista korttien vaihtelua. Musiikin termein lopun sitaattitihentymä voisi olla diminuutio, aika-arvojen puolittuma, tai oopperafinaalin loppukiihdyttävä stretta (juostaanko viimeiset rappuset harppomalla?). Loppuun rakennetussa neljän kortin koodassa näytetään vielä kerran tiivistettynä korttipakan keskeiset elementit: 33. kortin kertausta, kaikkien sitaattien kokoaminen yhteen korttiin (68.) ja paluu 1. kortin lähtötilanteeseen. Viimeinen 70. kortti siteeraa pitkiä jaksoja päättävää sitaattia (32. ja 66.).

En väitä mitään muotovalinnan suhteesta sisältöön. Se saattaa olla arkkitehtoninen ja kahden rappukäytävän kapuamista kuvaileva – tai sitten ei. Muoto saattaa näyttää kuivakalta ja mekaaniselta kalkyyliltä, mutta teksti itsessään singahtelevine rappukäytävähuutoineen ja absurdeine sitaatteineen on jotain aivan muuta. – Jälleen on hyvä muistuttaa Rubinšteinin tekstistä kirjallisen ja esityksellisen välisessä maastossa. Graafinen jälki paperilla ei lopulta paljasta varsinaisesta esityksellisestä aktista kuin murto-osan.

Käännös yhdistää katukieltä ja korkeakirjallista ilmaisua

Rubinštein käyttää erilaisia kielirekistereitä ja rakastaa sekä katukieltä että (parodisen) korkeakirjallisia muodostelmia. Katukielisempi kerrostuma pysyy Tomi Huttusen käännöksessä elävänä mutta hiukan kirjallisena (vaikka pieru ja vittu onkin mainittu). Hyvin pienillä eleillä hän värittää tekstejä vanhahtavan kirjallisiksi: ”4. Jaša oli lihava ja vaiti kaiken aikaa. […]”; ”7. Grauermanin johtavana lääkärinä oli silloin muuan Boris Lvovitš, kaukainen sukulainen.” Samoin näyttää toimivan lauseiden rakenteet kuten tämä: ”23. Ja nyt alkoi laulu, naamoista näki.” (esimerkit: Sukuluettelo, 2008)

Erityistapauksen muodostaa Sankarin ilmestyminen. Rubinštein on muokannut ihmisten suusta napatun katumölinän Puškinin nelipolvisiksi jambeiksi. Käännöksessään Huttunen käyttää paremmin suomeen istuvaa trokeeta. Lukijalle tarjotaan tällaisia trokeehelmiä: ”39. Muonat oli ihan OK.” – ”75. Alkaa hoolla, loppuu iihin.” – ”58. Aamulla jo tillin tallin.”

Käännöksistä piirtyy kuva runoilijasta, joka on kiinnittynyt vankasti kielelliseen perinteeseen ja postmodernin ironiseen sitaattitekniikkaan.

Käännöksistä piirtyy kuva runoilijasta, joka on kiinnittynyt vankasti kielelliseen perinteeseen ja postmodernin ironiseen sitaattitekniikkaan. Näin voi päätellä usein: ”77. Jaarittelet, toverini!”; ”81. Moisen sekasorron loihti!” (Sankarin ilmestyminen). Tämän kerrostuman Huttusen käännös toteuttaa loistavasti.

Mihin kontekstiin käännöskokoelma liittyy?

Sankarin ilmestyminen olisi kaivannut teosluetteloa ja bibliografiaa. Sen puuttuminen jättää auki, miten iso tai pieni osa korttipakkatuotantoa on käännetty tähän kokoelmaan. Samoin pieni kuvaus julkaisuformaateista olisi paikallaan. Huttusen kääntämä Tässä minä olen on aiemmin ilmestynyt korttipakkana (nastamuumio 2010); ovatko venäjänkieliset tekstit ilmestyneet pakkoina vai joinain muina formaatteina? Samoin katsaus Rubinšteinin tekstien elämään ja leviämiseen Venäjän rajojen ulkopuolella sijoittaisi Huttusen oman suomennoksen laajempaan kontekstiin.

Näytteet Rubinšteinin parin vuosikymmenen ajan kirjoittamasta proosasta on suppea ja hiukan ulkopuolinen lisä vahvojen korttipakkatekstien perässä. Kenties proosa ansaitsisi kokonaan oman projektinsa.

Sankarin ilmestymisen taitto ei ole täysin onnistunut niissä 90-luvun teksteissä, joissa tarvitaan pitkää taukoa korttien väleihin. Se on kokoelmassa ratkaistu viivoittamalla koko tekstisivu. Viivoituksen logiikka toimii eri tavoin taukojen määrityksessä ja yksittäisten korttien rajaajana. Samoin näiden viivoitettujen sivujen loppuun jää muistilehtiömäisesti paljon tyhjiä rivejä (esim. sivu 285). Ne eivät ole Rubinšteinin rakentamia massiivisia hiljentymisen hetkiä, vaan taiton myötä yli jääneitä rivejä.

Kiitos Tomi Huttuselle muutamasta täsmentävästä yksityiskohdasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto