Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rajamaan runousoppia kartoittamassa

Johanna Venho, 3.7.2006
Liisa Enwald: Pohjajään ilo. Helvi Juvosen runoudesta s., SKS 2006

On outoa, ettei Helvi Juvosen runoudesta ole aiemmin tehty omaa, laajaa monografiaa. Kuten Liisa Enwald mainitsee, monet muut välipolvelaiset tai modernistit, kuten Aila Meriluoto, Lassi Nummi, Eeva-Liisa Manner tai Paavo Haavikko, ovat inspiroineet tutkijoita moniinkin monografioihin, Juvonen ei. Syyksi Enwald löytää mm. sen, että Juvonen sidottua mittaa käyttävänä ja myös kristillisiä teemoja käsittelevänä runoilijana leimautui vanhakantaiseksi, ja kirjailijakuvaa alkoivat hallita muutamat tunnetuimmat luontoon, hengellisyyteen ja ahdistukseen liittyvät runot, esimerkiksi “Kylväjät”, “Natsarealainen”, “Jumalan kirkko”, “Siemen” ja tietysti “Pikarijäkälä”. Ne ovat usein kuultuja runoja “Tämän runon haluaisin kuulla” -tyyppisissä ohjelmissa ja perinteisissä lausuntailloissa, mutta eivät ole inspiroineet tutkimukseen. (Ongelma on itse asiassa tutkijoiden asenteessa, koska Enwaldin luennassa myös nuo runot paljastuvat pintatasoaan monipuolisemmiksi.)

Oli miten oli, Pohjajään ilo paikkaa aukon tutkimuksessa ja on runsas, sytyttävä ja uusia väyliä aukova sukellus Juvosen runouteen. Sen tyyli on melkeinpä esseemäinen, erityyppinen kuin esim. Enwaldin Mirkka Rekolaa käsittelevä väitöskirja Kaiken liikkeessä lepo. Teoreettista kehikkoa Enwald ei Juvosen runouden ympärille pystytä, vaan antaa assosiaatioille ja mielikuville tilaa, minusta hedelmällisesti. Runoista nousee esiin uusia puolia: Juvonen paljastuu kokonaiskuvaltaan luultua modernimmaksi, monipuolisemmaksi ja myös – etenkin proosateksteissään, joita kirjassa sivutaan – leikillisemmäksi kirjailijaksi.

Enwald pyrkii välttämään biografiset tulkinnat, joita Juvosen kohdalla on tehty, kun runoista on löydetty yhteyksiä hänen kivulloiseen ja aineellisesti köyhään elämäänsä. Juvonen sai askeetin leiman, Enwald pohtii miltä osin se on oikeutettu. Miten muotokuri, kielen ja tyylin “ankaruus” tai “eettinen kilvoittelu” ilmenevät Juvosen runoudessa? Menetelmänä on tarkka lähiluku. Enwald tekee temaattisia leikkauksia Juvosen tuotantoon ja palaa usein samaankin runoon eri näkökulmista eri luvuissa. Kuten Enwald huomauttaa, tämä vaatii lukijalta toisteisuuden sietämistä; toisaalta runoanalyysi saa syvyyttä aiemmista luennoista.

Rajamaan runoilija

Juvosen runoilijankuvan luominen jakautuu tutkimuksessa kolmeen osaan: Enwald analysoi Juvosen runouden sisäisiä piirteitä ja suhteuttaa sitä vertauskohdiksi valitsemiensa runoilijoiden teoksiin (erityisesti Juhani Siljo, Uuno Kailas, Aaro Hellaakoski, mutta myös mm. Yrjö Jylhä, Otto Manninen ja Juha Mannerkorpi). Näissä osissa retkeillään yksityiskohtaisesti Juvosen runouden kuvastossa ja teemoissa: pienuuden, kätkeytymisen, salaisuuden ja toisaalta monenlaisten luonnon kuvien – kivet, puut, eläimet, esineet – parissa. Teemoista nousevat esiin etenkin kärsimyksen ja kivun – ja niiden kautta löytyvän ilon – sekä kuuntelemisen ja hiljaisuuden teemat.

Kuvien ja tematiikan käsittely saa kirjassa paljon tilaa, ja paikka paikoin sitä olisi voinut jäsentää enemmän. Toisaalta koin usein mielleyhtymissä retkeilyn antoisaksi. Enwald saattaa esim. Juvosen runoissa esiintyviä sieniä tarkastellessaan vetää peliin Katri Valan, jonka runossa sienet esitetään ihan toisentyyppisinä kuin Juvosella. Lukija voi kysyä, miksi juuri tämä vertailukohta tähän, mitä Katri Vala -heitto tässä antaa – mutta se toimii yhtenä peilinä Juvosen runoille. Kirjallisuuden(kin)tutkimus on väistämättä subjektiivista. Pohjajään ilosta tekee antoisan Enwaldin laaja tietämys ja kyky jatkuvasti suhteuttaa Juvosen runoutta muuhun ympäröivään lyriikkaan ja sitä kautta aikaansa.

Kolmannessa osassa Enwald tutkii Juvosen runoutta suhteessa Suomen runouden 1910-1950-lukujen historiaan. Esiin tulee pohdinta perinteisen ja modernin runon välimaastosta ja Juvosen asemasta siinä. Juvosen debyyttihän osui vuoteen 1949, joka oli monella lailla vedenjakajavuosi; hän joutui jopa kiistakapulaksi perinteisen “koskenniemeläisen” ja modernin runon välisessä rajanvedossa, kun molemmat puolet vetivät häntä leiriinsä. Tämä kirjan alussa ja lopussa esiintyvä “rajamaan poetiikan” pohdinta on Pohjajään ilon kiteytyneintä antia: siinä liittyvät yhteen Juvosen runouden rajan ja tyhjyyden teemat ja toisaalta, kun pohditaan Juvosen asemaa välipolven runoilijana, nousee esiin laaja kysymys vanhan ja uuden määrittelystä. Modernismihan on usein aika epämääräisesti käytetty käsite. Teoreettisesti modernismi, kuten myös sen iskusana kuva, on jäänyt tarkentumatta.

Perinteiset ja modernit kuvat

Yksi Enwaldin ansio onkin käsitteiden määrittely. Motiivi ja teema ovat vielä melko selkeitä käsitteitä, mutta kuva on varsin monisisältöinen. Kuten Enwald kirjoittaa, “puhtaan kuvan”, “imagi(ni)stisen kuvan” ja “itsenäisen kuvan” käsitteet ovat sekoittuneet modernismin käsitteistössä. Jo 1950-luvun lehdistössä, Enwald kirjoittaa, kriitikot ovat puhuneet kuvasta huomaamatta, miten tasavertaisena abstrakti aines suomalaisessa modernissa runossa on kulkenut kuvien rinnalla, tai miten mutkikas kuvarakenne saattoi olla sisältä, vaikka kuvaa päältäpäin olisi leimannut puheenomaisen selvä kieli.

Puhtaan tai itsenäisen kuvan rajat ovatkin usein tulkinnanvaraiset. Enwald esittää kaksi määrittelyä. Toisaalta Osmo Hormian (1954) kirjoituksen “uudella tavalla oivalletusta kuvasta, jossa tärkeitä ovat erityisesti keskittyneisyys ja aistivoimaisuus. Kuva elävöittää suhteellisen staattista tilaa ja saattaa yksinäänkin riittää runoksi”. Hormia korostaa runon motiivin täydellistä sisältymistä kuvaan, joka muodostaa samanaikaisen ja -tasoisen havaintokokonaisuuden. (Perinteinen kuva taas koostuu erillishavainnoista.) Selkeämpi on Aarne Kinnusen määritelmä (1984). Sen mukaan kuva on positiivinen – se ei voi sanoa ei – ja sitä on mahdoton ilmaista toisin sanoin. Enwald lainaa Kinnusta: “Se, että kuvan antava havaitsija on pysähtynyt tietyn kohteen äärelle, on jo merkki lukijalle, ja siitä lähtien kuvaus on enemmän kuin itsensä, symbolinen. Kuva voi ilmaista aikaa, muttei suoraan ajatusta, se voi laajeta kehänä ytimensä ympärille. Se on kuin peli; ei voida sanoa yhtä ainoaa kiinteää runokuvan olemusta.” Puhtaan kuvan käsitteestä Enwald erottaa vielä dynaamiset metaforat, joissa elementtejä sulautetaan toisiinsa ja merkityksiä asetetaan vastakkain, kontrastiin toistensa kanssa.

Kirjallisuudentutkimuksen käsitteiden määrittelyyn tuntuu usein pätevän se Enwaldinkin pohtima ongelma, että täsmällisyyden oletus johtaa harhaan. Alussa, tutkimuksensa luonnetta pohtiessaan, Enwald siteeraa Juvosen runoa “Tuntematon”: “Jos puhun, puhun likiarvoin vain,/ jos kuulet, tietoisuuteen osa tunkee,/ ei koskaan kaikki eikä muuttumatta.// Jotakin aina tulematta jää (—)”. Modernin kuvan ja metaforan määrittelyjen ympärillä kiertäminen on silti, paitsi muutenkin mielenkiintoista, tähdellistä Juvosen runouden laatua tutkittaessa. Määrämittaisuus ei riitä sijoittamaan Juvosta perinteiseen leiriin, kun kuvissaan ja metaforissaan hän paljastuu usein hyvinkin moderniksi. Perinteisen kuvankäytön kriteereiksi nähdään, kuten Enwald mainitsee, runon kuvan universaalius ja sen tuttuus symbolina, kuvankäytön loogisuus ja kuvarakenteen yhtenäisyys, kuvan selittävä kommentointi ja kuvan asettuminen abstraktin idean palvelukseen. “Vanhalle” runolle leimallisena on pidetty myös vertailevuutta. Kuva on ikään kuin
-maailman edustaja. Juvosellakin on runoja, jotka täyttävät nämä vanhan runon kriteerit, mutta määrällisesti paljon enemmän löytyy moderneiksi määriteltäviä runoja. Enwald ottaa tässä vertailukohdaksi Otto Mannisen, jota on sanottu Juvosen sukulaiseksi muotokurissa ja tiukassa ilmaisussa. Enwald osoittaa, että Mannisen tapa käyttää kuvia on perinteinen siinä missä Juvosen on moderni. Juvosen poetiikka lähenee myös eliotilais-poundilaisen imagismin runoihanteita. T.S.Eliotin mukaanhan runo ei ollut persoonallisen ilmausta, vaan pakoa henkilökohtaisuudesta. Enwald löytää Juvoselta myös Poundin suosimia roolirunoja, jossa minä häivyttää itsensä naamion taakse.

Siljon linjassa?

Juhani Siljon esikoisteos Runoja (1910 toi käänteen suomalaiseen runouteen. Enwald kirjoittaa Unto Kupiaista (1958) lainaten: “’leinolaisesta’ laulusta, huolettomasta väljyydestä, siirryttiin pidättyvyyteen, eettiseen kutsumustietoisuuteen”. “Siljolaiseen” linjaan on luettu myös Otto Manninen, Uuno Kailas, Aaro Hellaakoski ja tietyin varauksin (romanttisempana) myös Kaarlo Sarkia; myöhemmin myös Helvi Juvonen, Eila Kivikkaho ja Mirkka Rekola. Vastapainona siljolaisuudelle on ollut se “ekspressionistisempi, väri-ja kuvakylläisempi perinne”, johon on liitetty mm. Edith Södergran, Katri Vala, Marja-Liisa Vartio, Aila Meriluoto, Helvi Hämäläinen ja Eeva-Liisa Manner.

Enwald tutkii Juvosen paikkaa näissä rintamissa ja osoittaa runoja analysoimalla, että Juvosen runous on pohjasävyltään lopulta melko eri sukuista kuin Siljon. Siinä missä Siljon runossa “hellittämätön voluntarismi vie miehen läpi kuohujen ja karikkojen”, Juvosen vaeltaja, rakentaja usein putoaa, luovuttaa, löytää merkityksen pienestä, vähäpätöiseksi, jopa kuolleeksi luullusta. Siihen, onko Juvosen lukeminen siljolaiseen linjaan perusteltua, ei Enwaldin tutkimuksessa löydy yhtä vastausta, mutta kysymyksen kautta löytyy taas runoista uusia puolia. Sillä vaikka Juvosen runous osoittautuu vaikka Helvi Hämäläisen vahvasti fyysisen, aistillisesti runsaan runouden rinnalla niukaksi ja karuksi, tämäkin määre on vain osa totuutta. Runoesimerkkien kautta Enwald löytää Juvosen runoista suggestiivista loitsua ja lauluakin. “Hänessä yhtyy älyllinen etsijä, Faust, kalevalaiseen loitsijaan, noitaan”, Enwald kirjoittaa. Vertailussa Siljon, Kailaan ja Hellaakosken kolmioon Juvosen runous lähestyy eniten Hellaakoskea. Näiden kahden runoilijan runoista löytyy suoranaisia paralleeleja toisilleen.

Raja on kohtauspaikka

Rajamaalla elementit yhtyvät. Enwald kirjoittaa: “Juvosen lyriikka on yksinäisyyden ja muukalaisuuden, mutta myös paradoksaalisen, syvän yhteyden runoutta.” Voin kuvitella, että Helvi Juvonen olisi itse pitänyt rajamaan runoilijan määritelmästä, niin paljon hän käsittelee rajan teemaa runoissaan, ja niin usein runoissa myös yhtyvät ominaisuudet rajan molemmilta puolilta, monessa mielessä. (Rajamaa oli muuten myös Juvosen keskeneräiseksi jääneen romaanikäsikirjoituksen nimi ja samalla romaanin päähenkilön nimi.)

“Tyhjän rajalla” -luvussa Enwald nostaa esiin “tyhjän” ja “huomaamattoman” merkityksen Juvosen runoissa, ja jo aiemmin esiin nousseet hitauden, pienuuden, salatun ja silmänräpäyksellisen teemat valottuvat taas uudelleen. “Rajan, risteyksen ja välin himmeistä maailmoista” tulee mahdollisuuksien maailmoja. Postuumissa proosateoksessa Pikku Karhun talviunet (1974) Juvonen kirjoittaa: “Kävellä jumalallisen rakkauden katua (Via Divina Amore). Se on aivan lähellä, mutta joka kerran saan sitä etsiä. Joskus en löydä. Sehän on vain lyhyt kuja väljemmältä kadulta toiselle.” Ja Kuningas Kultatakki -kokoelman (1950) nimirunossa kuningas selviytyy tyhjyydestä ottamalla sen omakseen, keinumalla eestaas kahden tyhjän välissä. Tyhjän ja täyden vastakohta purkautuu: “Me näemme sen, koska sitä ei ole./ Me koemme sen, koska se ei ole totta.”

Juvosen “pienestä suurempaan” -tematiikka näkyy osin myös Enwaldin tutkimuksen jäsennyksessä, jossa runokuvien lähiluvusta edetään laajenevin kaarin teemoihin ja niiden kautta 40-50-lukujen lyriikan tarkasteluun yleisemmin. Kokonaisuutena Enwaldin kirja on runsaudensarvi, joka innostaa ja jossa riittää uusia löytöjä pitkäksi aikaa. Tärkeimmässä osassa siinä on Juvosen runous itse, ja koska tutkimuksessa ei oteta annettuina mitään Juvoseen aiemmin liitettyjä määritelmiä, runot avautuvat rikkaina ja moninaisina.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto