Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tarina Haltiamaan kaipuusta

Vesa Sisättö, 31.1.2008
Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär (The King of Elfland's Daughter) s., Vaskikirjat 2007 Kääntäjä(t): Johanna Vainikainen-Uusitalo

Tuskin kukaan toinen fantasiakirjailija on kuvannut Haltiamaata sellaisella rakkaudella kuin irlantilainen Lordi Dunsany (1878–1957). Brittiläisen fantasiakirjallisuuden suuri keksintö, Haltiamaa, on eräänlainen platoninen ideaaliversio meidän maailmastamme. Kaikki on siellä kauniimpaa, ihanampaa ja ennen kaikkea ikuista. Haltiamaa on myös vaarallinen paikka; sinne päätynyt ihminen ei enää koskaan ole entisellään. Ikuisen kauneuden kosketus jää hänen sieluunsa, eikä hän voi enää tyytyä maalliseen maailmaan.

Tämä kaikki on tuttua etenkin 1800- ja 1900-lukujen brittiläisistä fantasiaromaaneista. Lordi Dunsanyn alunperin 1924 ilmestynyt Haltiamaan kuninkaantytär on ehkä onnistunein kuvaus siitä, millaisen vaikutuksen Haltiamaa tekee kuolevaiseen.

Romaani sijoittuu epämääräiseen menneisyyteen, pieneen Erlin laaksoon, jota hallitsee linnanherra. Eräänä päivänä Erlin neuvoston kaksitoista miestä tulevat pyytämään herraltaan taikavoimaista hallitsijaa Erlin laaksolle. Pieni kotilaakso saavuttaisi näin mainetta maailmalla. Linnanherra toteuttaa neuvoston toiveen ja lähettää poikansa Alvericin Haltiamaahan, jonka salaperäinen raja on lähellä laaksoa.

Valmistauduttuaan asianmukaisesti Alveric lähtee Haltiamaahan. Hän kohtaa Haltiamaan kuninkaantyttären Lirazelin ja saa tämän mukaansa pakomatkalle. Vaikka Alvericin vierailu lumotuilla mailla on lyhyt, kymmenen vuotta on vierähtänyt, kun hän palaa.

Alveric ja Lirazel asettuvat Erlin linnaan ja saavat pian pojan. Lirazelin on kuitenkin vaikea sopeutua meidän maailmamme tapoihin. Etenkin uskonto, jota harjoittaa Ristuksen mies Päästyri, saa Lirazelin täysin ymmälleen. Hän haluaisi mieluummin kiittää ja palvoa tähtiä. Lirazelin outous hämmentää Alvericia.

Myös Haltiamaan kuningas suree kadonnutta tytärtään. Hän lähettää peikko Lurulun tuomaan Lirazelille taikariimun, jolla tämä voi halutessaan palata. Eräänä huonona päivänä Lirazel lukee riimun ja katoaa tuulen mukana.

Alveric lähtee vaimonsa perään hulluna surusta, mutta Haltiamaa on kadonnut. Hän kokoaa joukon mielipuolia seurueekseen ja lähtee toivottomalle Haltiamaan etsintäretkelle. Isänsä poissa ollessa Alvericin ja Lirazelin poika Orion varttuu. Hänestä tulee suuri metsästäjä. Ulkoisesti hän on kuten linnan perijän pitää, mutta sisimmässään häntä vaivaa Haltiamaan kaipuu. Lopulta Orion saa saaliikseen Haltiamaasta tuleen yksisarvisen. Avukseen metsästykseen hän kutsuu peikkoja, ja pian Erliin tulvii muitakin taikaolentoja. Neuvosto sai vihdoin, mitä halusi, taikaa Erliin, mutta huomattavasti enemmän kuin halusi!

Lordi Dunsanyn romaani on ylistys kauneudelle, kaipuulle ja taiteelle. Kaikki nämä tiivistyvät Haltiamaassa. Dunsany saa lukijan tuntemaan Haltiamaan aivan toisella tavalla kuin fantasiakirjalijakollegansa. Hän kuvaa tarkasti niitä asioita, joissa ripaus Haltiamaata piileksii meidän maailmassamme: menneiden kesäiltojen hämyssä, ruusun tuoksussa, kärpässienten kehässä, ketun liikkeissä.

Kuvaava on kohtaus, jossa kadonnutta Haltiamaata etsivä Alveric kohtaa tutun asian: ”Alveric näki kuivassa maassa lojuvan lelun, jonka muisti yhä, sillä vuosia ja vuosia sitten (mistä hän olisi tiennyt montako niitä oli?) lapsena se oli ollut hänen ilonaan: se oli puusta karkeasti veistetty, ja yhtenä epäonnisena päivänä se oli särkynyt ja toisena onnettomana päivänä heitetty pois. Ja nyt hän näki sen siinä, eikä vain uutena ja ehjänä, vaan siinä oli samaa ihmeen tuntua, loistoa ja säteilyä, jonka hänen nuori mielensä oli siinä nähnyt.”

J. R. R. Tolkien (1892–1973) oli suuri Satumaan teoreetikko, hän kirjoitti kokonaisen oppineen esseen ”Saduista” (1939), jossa hän koetti jäljittää Satumaan olemusta. Hänen oma fantasiatuotantonsa sisältää jylhää ihmeen tuntua, joka rakentuu eeppisistä mullistuksista, kohtalosta ja historian tunnusta. Lordi Dunsany saavuttaa saman tavoitteen paljon välittömämmin iskemällä suoraan lukijan tunteisiin ja muistoihin. Dunsany ei kirjoita eeposta vaan pikemminkin unenomaista mysteerirunoa. Lordi Dunsany oli tiettävästi eräs Tolkienin esikuvista.

Haltiamaan voi lukea symbolisoivan taidetta ja kauneutta, kaikkia vaikeasti tavoiteltavia ja katoavia asioita. Ehkä jopa kaukaista, poissaolevaa Jumalaa.

On aivan selvää, että kaikille tällainen kirjallisuus ei maistu. Lordi Dunsany ajaa takaa katoavia tunnelmia, nostalgiaa ja jotain selittämätöntä, ihmistä suurempaa. Hänen romaanissaan on Tolkienin tavoittelema eukatastrofi, onnellisen lopun tuoma ilo ja vapautus. Tällaisesta kirjallisuudesta voi löytää myös uskonnollisia vivahteita, jos oma maailmankuva on sellaiseen taipuvainen. Maallisemmin asennoituvia Haltiamaan lumo voi auttaa pysähtymään luonnon ja olemassaolon ihmeellisyyden edessä.

Vaikka Haltiamaan kuninkaantytär on runollinen satu, se ei ole vailla huumoria ja ironiaa. Erlin neuvoston kaksitoista ukkoa eivät todellakaan tiedä, mitä toivovat, kun halajavat taikuutta kotilaaksoonsa. He lopulta saavat, mitä haluavat, paljon enemmän ja syvemmin kuin toivoivat. Taikuus osoittautuu joksikin ihan muuksi kuin maallisen maineen hankinnan välineeksi.

Dunsany on myös selkeästi moderni fantasiakirjailija. Hän tuo kerrontaan tarkoituksella vertauksia lukijoiden tuntemasta maailmasta, nykyajasta. Näin hän välttää sentimentaalisen pastissin sudenkuopan.

Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär on klassikko, joka ansaitsi vihdoin tulla käännetyksi. Suomentaja Johanna Vainikainen-Uusitalo ansaitsee kiitosta onnistuneesta työstä, jossa Dunsanyn runollinen kieli on taivutettu kauniiksi suomeksi.

Esipuheen teokseen on kirjoittanut Neil Gaiman.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto