Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maggie Nelsonin koskettava true crimen kritiikki

Juri Nummelin, 9.11.2020
Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat 415 s., S & S 2020 Kääntäjä(t): Kaijamari Sivill

True crime- eli tosirikoskirjallisuus on vanha lajityyppi, joka on elänyt renessanssia viimeiset kymmenen vuotta. Lajin historia alkaa Police Gazette -lehden perustamisesta Yhdysvalloissa vuonna 1845. Lehdessä julkaistiin kuvauksia kuohuttavista rikoksista ja säädyttömyyksistä. Myöhemmät tosirikoslehdet olivat lukemistolehtien pohjimmaista sakkaa, täynnä sensaatiomaisia ja usein keksittyjä kuvauksia raaoista rikoksista ja verisistä väkivallanteoista. Lehdillä oli sellaisia nimiä kuin Official Detective tai Uncensored Detective. Alibi on Suomessa tämän lajityypin tunnetuin ilmentymä, mutta myös Poliisi kertoo -vuosikirjat – jotka ovat poliisien itse kirjoittamia – ovat osa samaa ilmiötä.

Skandalöösin lajityypin valtavirtaistaminen ja salonkikelpoistuminen alkoivat viimeistään 1960-luvulla, kun Truman Capote julkaisi ei-fiktiivisen romaaninsa Kylmäverisesti (1965), josta Richard Brooks ohjasi arvostetun ja Hollywood-tuotannoksi yllättävän dokumentaristisena pidetyn elokuvan. Norman Mailerin Pyövelin laulu (1979) jatkoi samaa lajityyppiä. Capote ja Mailer eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä, sillä Edmund Pearson oli vuosikymmeniä aiemmin julkaissut useita tosirikoskirjoituksia laatulehdissä, kuten New Yorkerissa ja Vanity Fairissa.

Lajityypin kirjoja ja lehtiä on usein julkaistu vetoamaan lukijakunnan alhaisimpiin vietteihin. Surkeimmissakin lehdissä true crimea ovat saattaneet harjoittaa asialliset kirjoittajat jo ennen Capotea ja Maileriakin, mutta sitä on vaikea todistaa aikana, joka muutenkin kyselee fiktion eettisyyden perään. Tosirikoskirjat ja -lehdet ovatkin usein kuitenkin pahimpia esimerkkejä siitä, miten todellisen elämän tapahtumia on vääristelty, muokattu ja käytetty omiin tarkoituksiin. Kenellekään ei varmasti ole yllätys, että eniten on kirjoitettu naisiin kohdistuneesta väkivallasta (vaikka suurimmassa osassa väkivaltarikoksia mies tappaa toisen miehen). Yhteiskunnalliset kehitysketjut ovat loistaneet poissaolollaan, kun pääosassa on yksittäinen uhri.

True crime on Yhdysvalloissa suunnattu valkoiselle lukijakunnalle, ja uhreina ovat lähestulkoon melkein aina valkoiset. Ylipäätään tosirikoskirjallisuus esittää yhteiskunnan ja sen rangaistustoimenpiteet oikeudenmukaisina. Eetos on kulkenut lajityypin mukana alusta saakka – kirjoittihan esimerkiksi FBI:n pitkäaikainen johtaja J. Edgar Hoover artikkeleita ja mielipidekirjoituksia kyseisiin lehtiin 1930–1950-luvuilla. Lehtien juttuaiheet tulivat yleensä poliiseilta, jotka kertoivat niitä valkoisille toimittajille. Tilanne on toki muuttunut noista vuosista, mutta esimerkiksi viime vuonna ilmestyneessä laadukkaassa tosirikosantologiassa Unspeakable Acts (2019, toim. Sarah Weinman) ei ole yhtään afrikkalaisamerikkalaista kirjoittajaa.

Tätä taustaa vasten amerikkalaiskirjailija Maggie Nelsonin kaksiosainen kirja Jane / Punaiset osat tuntuu erityisen raikkaalta ja kiinnostavalta. Se on tosirikoskertomus mutta samalla lajityypin kritiikki ja koskettava kirja henkilökohtaisesta surusta. Lisäksi se on laaja kuvaus naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen seurauksista.

Teokset ilmestyivät alun perin vuosina 2005 ja 2007, ja Punaiset osat julkaistiin uudestaan vuonna 2016, kun se oli loppuunmyytynä tullut harvinaiseksi. Mielessä käy, että nykyinen tosirikosbuumi on ollut osasyynä uudelleenjulkaisuun, vaikka teos haastaakin monia lajin stereotypioita ja kliseitä. Nelsonin kirjasta ei Alibin peruslukija saisi paljon irti.

Nelson nostaakin Janessa esille oleellisen asian: tarinallisuus tekee väkivaltaa elämälle ja ihmisille. Vaikka ihmisille tapahtuisi järkyttäviä, dramaattisia asioita, niiden pakottaminen tarinaksi on turhaa ja traumatisoivaa.

Jane: tarinaksi pakottamisen traumatisoivuus

Nelsonin muiden teosten tapaan Jane / Punaiset osat on lajityyppirajoja ylittävä teos, varsinkin sen ensimmäinen osa. Jane on osaksi runokokoelma, osaksi kooste proosafragmentteja, päiväkirjamerkintöjä, nettikommentteja ja otteita uutisista ja muista tosirikoskirjoista sekä kirjallisia lainauksia. Viimeksi mainittuja ei ole aina lähteistetty, vaan lukija joutuu tunnistamaan ne itse. Jotkut tunnistaa helposti, kuten Dylan Thomas -sitaatin ”Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön”, jotkut ovat vaikeampia ja piilotettuina tekstiin, kuten markiisi de Sadeen viittaava Simone de Beauvoir -lainaus: ”Voiko kukaan pitää verestä niin kuin pidetään vuorista tai merestä?”

Otsikon Jane on Nelsonin täti Jane Mixer, joka murhattiin vuonna 1969. Murhaajaa ei aikoinaan saatu selville eikä murhan syy myöskään selvinnyt. Murhaaja oli ilmeisesti joku, joka oli käyttänyt hyväksi yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa yleistä autottomuutta ja tarjonnut ilmoitustaululla autokyytiä. Yliopistossa lakia lukenut Jane oli tarttunut tarjoukseen ja löytynyt seuraavana aamuna kuolleena. Samoihin aikoihin samoilla seuduilla tapettiin muitakin nuoria naisia, jolloin tapausta alettiin pitää osana murhasarjaa.

Erilaisten katkelmien kautta Maggie Nelson piirtää kuvan yhteiskunnasta, joka ylläpitää naisvihaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltakulttuuria sekä uhriin kohdistuvaa syyllistämistä. Esimerkit ovat moninaisia: Poliisit arvelevat jossain kohtaa tutkimuksia, että Janea ei silvottu muiden uhrien tavoin, koska hänellä oli kuukautiset. Lehdet kirjoittivat, että tapa, jolla Janen ruumis oli aseteltu hautausmaan nurmikolle, oli ”kunnioittava”. Uhrien kerrotaan olleen ”itsenäisiä ja poliittisilta näkemyksiltään liberaaleja”. Hautajaisissa pastori sanoo, että nyt ei ole aika kysyä kysymyksiä, vaan uskoa.

Nelson nostaa esille myös tosirikoskirjallisuuden ja eritoten toimittaja Edward Keyesin teoksen The Michigan Murders (1976), joka käsittelee samaa murhien sarjaa, johon Jane Mixerin tappaminen mahdollisesti liittyi. Sitaatit ovat kylmääviä, varsinkin kun Keyes kehuskelee Janen vanhempien rauhallisuudella, vaikka nämä todennäköisesti olivat shokissa ja ylipäätään oman ankaran kasvatuksensa vankeja. Punaisissa osissa Nelson kamppaile myös toisen tosirikoskirjan kanssa. James Ellroy kertoo muistelmateoksessaan Muistoja pimeästä (1996) äitinsä selvittämättömäksi jääneestä silpomismurhasta ja siitä, miten järjetön väkivallanteko melkein ajoi hänet itsensäkin seksuaalirikolliseksi. Ellroy kuvaa kirjassa turhaksi osoittautuvaa yritystään löytää äitinsä murhaaja. Nelson vain pudistelee päätään: Mitä Ellroy saisi siitä, että tappaja lopulta, vuosikymmeniä myöhemmin, paljastuisi? Miksi hakea tarinallista sulkeumaa tapahtumaketjulle, joka ei tarinaa muodosta?

Nelson nostaakin Janessa esille oleellisen asian: tarinallisuus tekee väkivaltaa elämälle ja ihmisille. Vaikka ihmisille tapahtuisi järkyttäviä, dramaattisia asioita, niiden pakottaminen tarinaksi on turhaa ja traumatisoivaa. Jane Mixerin kuoleman takana ei ole sellaista tarinaa, jonka Edward Keyes The Michigan Murders -kirjassaan maalaa. ”Rikoskonstaapeli ja haaveilija / kursivat tietoja kokoon / kaikesta mikä sattuu / eteen osumaan, kuin / putkimiehet, jotka korjaavat hanoja / rievuilla ja naruilla / köyhässä maassa” (s. 155), kirjoittaa Nelson runossa ”Kaksi auringonpimennystä”. Janen pääviesti lieneekin, että meillä ei ole oikeutta kuvitella ja kertoa toisesta ihmisestä tarinoita, koska emme tiedä, mitä tämä todella tuntee ja ajattelee – mutta tämä ei estä Nelsonia kuvittelemasta, millaisia olivat päähän ammutun Jane-tädin viimeiset hetket.

Kevyemmin Nelson ironisoi tarinallisuuden houkutusta toisessa runossa, jossa hän kuvittelee, millainen elokuva tapauksesta tehtäisiin: ”olen tyylikäs, älykäs ja kunnianhimoinen – / nuori CIA-agentti, josta on mukavaa / juosta yksin metsässä” (s. 198). Parillakymmenellä rivillä Nelson luonnostelee täysin käyttövalmiin mutta kliseisen ja typerän synopsiksen Hollywoodin perusjännärille.

Akateemisessa keskustelussa ymmärretään miehen levotonta halua jättää kaikki kertaheitolla taakseen ja kutsutaan sitä ”eksistentialismiksi” ja niin edelleen. Matalapalkka-alojen naiset (Nelson on työskennellyt ravintoloissa ennen läpilyöntiään kirjailijana) joutuvat pelkäämään asuessaan huonoilla asuinalueilla turvattomissa asunnoissa. Nelsonin kudos on vakuuttava.

Populaarikulttuurin kidutuskauhua

Jos Jane on fragmenttien kokoelma, Punaiset osat on laajempi yhtenäinen kertomus. Se käsittelee oikeudenkäyntiä, joka käytiin vuonna 2005, kun poliisi oli DNA-näytteiden ansiosta päässyt todennäköisen epäillyn jäljille. Pääosassa on Nelson itse ja kerronta on tyylikästä, esseistisen omakohtaista. Punaiset osat alkaa, kun Jane on juuri ilmestynyt, ja Michiganin osavaltion poliisista soitetaan Nelsonille ja kerrotaan, että ”tapaus etenee nopeasti kohti suotuisaa päätöstä” (s. 231). Nelson, hänen äitinsä, isoisänsä ja siskonsa ottavat osaa oikeudenkäyntiin ja joutuvat tahtomattaan julkisuuteen, ja kun tuomio viimein julistetaan, Nelson kuvailee hänet vallannutta tyhjää tunnetta, mihin liittyy myös seurustelusuhteen loppuminen.

Pitkin matkaa Nelson käy läpi samaa väkivaltakulttuurin kuvastoa, jota hän kuvaa Janessakin. Aiemmassa teoksessa tyyli on huomaamattomampi, Punaisissa osissa Nelson ei säästele sanojaan. Kohtaus, jossa murhasarjaa tutkinut entinen poliisi intoutuu oikeussalissa kuvailemaan tapaa, jolla surmaaja oli leikannut erään alaikäisen uhrin alushousut saksilla, on syystäkin hätkähdyttävä.

Esimerkit eivät jää kuitenkaan vain murhaa ja oikeudenkäyntiä ympäröiviin, vaan Nelson tuo laajasti esille koko yhteiskunnan: Elokuvateollisuus elää seksuaalisesta väkivallasta – kidutuskauhua normalisoinut Saw (2004) saa ensi-iltansa oikeudenkäynnin kanssa samaan aikaan. Lehdet ja televisio ovat täynnä sarjamurhaaja-aiheisia uutisia, joissa herkutellaan naisiin kohdistuvalla sadismilla, Taksikuski (1976) -elokuvan näytöksessä elokuva-alan opiskelijat huutelevat kovaan ääneen elokuvan väkivaltaisia repliikkejä (”Oletko nähnyt, millaista jälkeä .44 Magnum tekee naisen pillussa?”). Akateemisessa keskustelussa ymmärretään miehen levotonta halua jättää kaikki kertaheitolla taakseen ja kutsutaan sitä ”eksistentialismiksi” ja niin edelleen. Selväksi tulee myös se, että matalapalkka-alojen naiset (Nelson on työskennellyt ravintoloissa ennen läpilyöntiään kirjailijana) joutuvat pelkäämään asuessaan huonoilla asuinalueilla turvattomissa asunnoissa. Nelsonin kudos on vakuuttava.

Viime kädessä Jane ja Punaiset osat ovat aseita taistelussa maailman vääryyksiä kohtaan. Surmatut naiset eivät olleet kohtalon uhreja, vaan käytännössä systemaattisen naisiin kohdistuvan väkivallan uhreja. Nelson pyrkii tekemään uhreille oikeutta kirjoittamalla asioista täsmällisesti, ei liioittelemalla tai vääristelemällä faktoja. Hän kertoo, miten hän pyrki kunnioittamaan Jane Mixeriä jättämällä kirjoittamatta, minkä värinen päällystakki tällä oli ollut surmahetkellä, koska sitä oli kuvattu kahdella eri tavalla. Kohta on oleellinen, sillä se kertoo Maggie Nelsonin vaatimuksesta kunnioittaa todellisuutta.

Kaijamari Sivillin käännös on kauttaaltaan hyvää, sävykästä ja sujuvasti luettavaa työtä, jossa oudoimmatkin amerikkalaisuudet ovat saaneet luontevan suomenkielisen vastineen. Nelsonin tyyli on usein lakoninen ja toteava, mutta samaan aikaan henkilökohtainen, koskettava ja paikoin ironinen, ja keinot välittyvät Sivillin suomennoksesta hyvin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto