Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuolemisen käsikirjoittaja

Virpi Alanen, 9.10.2013
Maija Muinonen: Mustat paperit 112 s., Teos 2013

Maija Muinosen vahva esikoisteos rakentuu temaattisesti äitiyden ja kuoleman väliselle ristiriidalle, tilanteelle, jossa katoavaisuutensa tiedostanut ihminen yrittää jäsentää itsensä kielen, kirjoituksen, kautta. Tiivis kirjemuoto on omiaan kiteyttämään sen, mikä tarinassa on tunnetasolla keskeisintä: riipaiseva tunne siitä, että kuollessa joutuu luopumaan rakkaistaan, jotka jatkavat elämäänsä edelleen.

Koko teoksen ajan lukijaa muistutetaan herkeämättä siitä, että pienen lapsen äiti tekee tässä tarinassa kuolemaa ja että asetelma on poikkeuksellisen surullinen koska elämä jää kesken. Välillä tarinassa korostuu jankkaava sentimentaalisuus, mutta sepä onkin taitavasti sovitettu osaksi henkilökertojan neuvottomuutta kuoleman äärellä ja hänen kielensä ja mielensä vähittäistä särkymistä. Kohti omaa kuolemaansa tarinaansa kirjoittava päähenkilö on samalla kiinnostavan epäluotettava kertoja, koska hän yrittää kaikentietävästi suunnitella ja järjestää oman kuolemansa jälkeistä tapahtumien kulkua.

Lukija otetaan mukaan kirjoittavan minän ajatuksenjuoksuun, sisään kirjoitusprosessiin. Kertoja saattaa haparoida, liioitella, etsiä sanoja tai esimerkiksi muuttaa äkisti mielipidettä jostain tarinan kulkuun liittyvästä pikkuasiasta.

Mustat paperit kuvaa hienosti ja koskettavasti äidin ja lapsen yhteistä rytmiä – rytmiä, joka muuttuu äidin pakkomielteeksi, nykyisyydestä kuoleman jälkeistä aikaa koskevaksi oudoksi ja samalla kauniiksi kuvitelmaksi. Mielenhäiriön esteettisyys konkretisoituu mustissa, täyteen kirjoitetuissa paperiarkeissa, joita nainen laatii.

Tarinan tekstisyys tulee loppua kohden yhä korostuneemmin esiin. Kieli alkaa fragmentoitua, sanat jäävät kesken, ennustaen kuoleman päivää, jona järjestys katoaa. Myös poikkeavia taittoratkaisuja on otettu käyttöön, joskin hiukan varovaisesti ─ tuntuu, että kielen poikkeavuuksilla leikittelevä tarina olisi mahdollistanut enemmänkin.

Teoksen kieli on kokeellisista vivahteistaan huolimatta hyvin mutkatonta, ei kovinkaan merkityskerrostunutta sanaston tasolla. Tämä kielen selkeys saa tekstin tuntumaan kuin varta vasten käännettäväksi suunnitellulta, mikä ei ole millään lailla haitallista teoksen laadun kannalta, mutta erityismerkityksisten suomen kielen sanojen vähäisyys kiinnitti huomion. Paikoin teksti sisältää vihjauksia toimijoiden englanninkielisyydestä tai heidän kuulemistaan tai ajattelemistaan englanninkielisistä lauseista. Ehkä siitä, ja henkilöiden nimistä (Ann, Luc, Dora, Paul, jne.) johtuen lukiessa tuntui välillä kuin lukisi kotimaisen romaanin sijaan käännöstä.

Vaikka Muinosen teos on enimmäkseen hyvin vakava ja kuoleman vääjäämättömyys hohkaa kaiken kerronnan taustalla, paikoin päähenkilön yksityiskohtaisen tarkat kuvitelmat ovat varsin hauskoja, esimerkiksi kohta, jossa äiti ehdottomalla varmuudella kuvittelee poikansa tulevan puolison sössöttävän äänen vaatimassa keskiluokkaista idylliä, omakotitalolapsia.

Tarinan sisältämät sattuman oikut tuntuvat usein elokuvamaisilta. Havaittujen pienten yksityiskohtien luetteleminen sai kertojan tuntumaan Amélien päähenkilön synkemmältä versiolta. Elokuvamaisuus sopii kyllä sekin hyvin tarinaan, jossa kertoja-kokija pyrkii ikään kuin välähdys välähdykseltä käsikirjoittamaan oman kuolemansa jälkeistä maailmaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto