Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Viimeisen feministisen tabun äärellä

Päivi Koivisto, 8.11.2020
Malin Lindroth: Vanhapiika 115 s., Atena 2019 Kääntäjä(t): Hannimari Heino

Malin Lindrothin Vanhanpiian alku tekee vaikutuksen. Lindroth kertoo kammottavasta ennustuksesta, joka hänelle lausuttiin vaihto-oppilasvuotena missäpä muualla kuin ulkonäkökeskeisessä Yhdysvalloissa: ”But don’t you worry, honey! Nobody will ever want to date you!” (s. 12). Pahan haltiattaren ennustuksen tavoin sanat muuttuivat vuosien mittaan todeksi.

Lindroth tunnustaa itseään säästelemättä tässä parillisten yhteiskunnassa kuuluvansa niihin, joita kukaan ei ole valinnut. Sillä toisin kuin Suomessa vaikkapa Timo Hännikäinen tai Henry Laasanen on väittänyt, pariutumisessa naiset eivät ole niitä, joilla on suvereeni valta. Lindroth on yksi niistä vaietuista naisista, joka saa jo teininä huomata, ”ettei valinta ollut minun käsissäni vaan poikien” (s. 14).

Sitten vuoden kahdeksankymmentäyhdeksän olen ollut rakastunut viisitoista kertaa. Kaikki miehet ovat sanoneet ei. Minä en ole sanonut ei yhdellekään. Siihen ei ole koskaan tarjoutunut tilaisuutta. (s. 20.)

Kirjassaan hän haluaa ottaa uudelleen käyttöön historiallisen sanan vanhapiika, joka paljastaa hänenlaisiaan olleen aina. Vaikka välillä onkin tuntunut, että hän on Ruotsin ainoa, joka ei ole parillinen.

Luin alun perin Vanhanpiian ruotsiksi ja teoksesta puhuessani mietin ruotsinkielisen nimen ”nuckan” merkitystä. Miten kääntäisin sen suomeksi? Lindrothin oman tekstin ja sanakirjan perusteella päädyin ongelmitta sanaan ”vanhapiika”. Nykykäytössä sanan verhona on ironian kaapu, koska sana selvästi kuuluu menneeseen maailmaan. Silti sanaa kuulee yhä käytössä, mutta ilman menneen maailman halveksivaa vivahdetta. Lindrothin teosta käsittelevissä somekeskusteluissa muutkin ovat aprikoineet käsitteen suomenkielistä vastinetta. Kirjabloggari Omppu Martin pohtii sanaa seuraavasti:

En voi käyttää sanaa vanhapiika, joka on auttamattoman sopimaton kuvaamaan nykymaailman yksin elävää naishenkilöä. Sitä paremmalta ei tunnu sana ikäneito, joka on omituinen iän ja neitouden varaan rakennettu sanahirviö ja taatusti ilmaus, jota kukaan ei haluaisi itsestään käytettävän. (Reader why did I marry him -blogi: Yksin kakseuden maailmassa)

Martin päätyy suomentamaan käsitteen uudissanamonsterilla spinsteri (”jossa on sporttista huomattavasti enemmän kuin vanhapiiassa tai ikäneidossa”). Minun korvissani spinsteri kadottaa kaiken vanhapiika-käsitteen historiallisen taustan, enkä osaa kuvitella Lindrothin kaipaavan omaan käsitteeseensä sporttisuutta. Juuri vanhanpiian pitkä historia on tärkeä osa Lindrothin argumentaatiota, sillä hän haluaa ottaa haltuun sanan, jota vuosisatojen ajan on käytetty ulkopuolelta määrittämään yksinelävien naisten identiteettiä ja joka on syvästi kietoutunut patriarkaattiin ja ajatukseen pakollisesta parillisuudesta.

Erityisesti pidin siitä, että Lindroth antaa pettymystensä ja kaipuunsa rakkauteen kuulua. Hän ei halua mennä mukaan poseerauskulttuuriin, jossa naisen yksineläminen on yksi voimaannuttava projekti yleisemmällä henkisen kasvun tiellä. Ei sellainen kokemus ole ainakaan koko totuus. Koko totuus on kipeämpi ja vaietumpi. Yksi Lindrothin kirjaa kommentoineista, ETlehden sivustolla bloggaava Anjakaarina, kirjoittaa yli kuusikymppisestä ystävästään, joka tuolloin ensi kertaa löysi itselleen rakastetun. Vasta silloin ystävä ensi kertaa paljasti, miten yksinäiseksi hän oli tuntenut itsensä koko aikuisikänsä. (Anjakaarinan blogi: Kirja kaipuusta.)

Lindrothin vanhapiikuus, joka on yksineloa vasten omaa tahtoa, ei ole valinta, kuten veganismi. Eikä se ole kiellettyä halua yksinoloon, kuten homoseksuaalisuus on ollut kiellettyä halua samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Tämä tekee vanhapiikana olemisesta hankalan identiteetin.

Vanhanpiian ilmestymisestä on jo aikaa. Lukiessani suomalaisia arvioita ja bloggauksia kirjasta huomasin, että tyypillistä on kuvata kirjan perusideat etäännytetysti ja kiittää Lindrothia kipeän asian esiin nostamisesta. Oma lukunsa ovat muutamien sinkkunaisten luennat, jotka vertaavat omaa kokemustaan Lindrothin kertomukseen. Niissä kiellettiin tiukasti Lindrothin kuvaamat tunteet ja tarkasteltiin häntä outona ja vähän säälittävänä. Hyvä esimerkki tällaisesta luennasta on Maria Hakkaraisen, 24-vuotiaan opiskelijan, tunnustus:

Kuten edellisistä sitaateista varmaan voi päätellä, mulle tuli tämän teoksen lukemisesta aika surullinen olo. Kaikkein kamalinta Vanhapiiassa oli musta se, miten kirjoittajan katkeruus näyttää läpäisevän koko hänen elämänsä. (Hakkaraisen Villiviini-blogi)

Hakkarainen itsekin sinkkuna julistaa olevansa vapaa katkeruudesta, joka Lindrothia riivaa. Uskon sen, mutta Hakkarainen ei olekaan Lindrothin tarkoittama vanhapiika, sillä ”leski ei koskaan voi olla vanhapiika, ei minun kirjassani, eikä liioin parikymppinen sinkku, joka ei ole vielä asettunut aloilleen yksineläjyyteen” (Vanhapiika, s. 10).

Hakkarainen on vielä vaiheessa, jossa hän voi vapautuneesti todeta: ”En ehkä käsi sydämellä voisi sanoa, että olisin tyytyväinen elämäni kulkuun, jos eläisin vielä viisikymppisenäkin yksin, mutta toisaalta en todellakaan usko niin käyvän.” Sori vaan, mutta ei uskonut Lindrothkaan. Juuri se on yhteiskuntamme ansa: annetaan lupaus, että jokaiselle on joku. ”Kaksin eläminen esitettiin luonnonlakina, samanveroisena kuin painovoima. Oli kuin meille olisi annettu lupaus. – – Lupaus kuului näin: kaikille on joku.” (Vanhapiika, s. 18.)

Tosimaailmassa voi käydä niin, että jää yksin. On sattumaa, kenelle niin käy. Lindrothin vanhapiikuus, joka on yksineloa vasten omaa tahtoa (s. 30), ei ole valinta, kuten veganismi. Eikä se ole kiellettyä halua yksinoloon, kuten homoseksuaalisuus on ollut kiellettyä halua samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Tämä tekee vanhapiikana olemisesta hankalan identiteetin. Se ei sovi nykyisen identiteettipolitiikan lokeroihin (s. 49).

Torjutuksi tuleminen vaikuttaa minäkuvaan. Lindroth kuvaa, miten hän teininä huomasi, että häneltä puuttui jokin ominaisuus, joka muissa tytöissä oli. Jokin siinä mitä hän oli, miltä hän näytti ja mitä hän piti yllään, oli väärin. ”Kysymys kuului, olinko tyttö ensinkään. Peilissä kohtaamani katse ei ollut lainkaan tyttömäinen, hädin tuskin ihmismäinen. Näytin lähinnä oliolta, joka oli pysäytetty valokeilaan, saatu satimeen ja oli erilainen.” (s. 95.) Tällaisen olion oli turha norkoilla meikkiosastolla, sillä ”meikki ei ollut olioita varten”. ”Mikä minä olin edes yrittämään päästä rajan yli hyvännäköisten maailmaan?” muistelee Lindroth ajatuksiaan tuohon aikaan (s. 95–96).

Tämän takia Lindroth tuntee itsensä vieraaksi ikäistensä naisten porukoissa, jossa voivotellaan, kuinka iän karttuessa miehet eivät enää huomaa heitä, eivät huutele perään. Lindroth miettii, koska hän itse muuttuikaan miehille/pojille näkymättömäksi: ”Muistaakseni se tapahtui joskus lapsuuden ja murrosiän tunneherkässä taitekohdassa” (s. 94). Tähän liittyy myös Lindrothin provosoiva huomautus #metoo-liikkeen sokeasta pisteestä: miten se ottaa huomioon naiset, joita miehet eivät ole koskaan kähmineet?

Sen sijaan voisin kertoa joukon hiuksia nostattavia tarinoita miehistä, jotka eivät ole halunneet panna minua – ja tehdäkseen asiansa selväksi käyttäneet äärimmäisen nöyryyttäviä keinoja. Tarkoittaako se, että voin kirjoittaa #metoo Facebookin statuspäivitykseeni? Ei, mielestäni en voi. (s. 102.)

Lindrothin #metoo-heitto herättää varmasti monessa naisessa vastustusta, mutta se paljastaa vanhanpiian haavoittuvuuden, jota tavallisen haluttava nainen ei voi ymmärtää. Kun ihailua miehiltä ei ole saanut, kun on kuullut vain olevansa ruma ja kelpaamaton, voi kömpelö ja satuttava kähmintäkin tuntua imartelulta. Tuo haluaa minua! Minua!!

Tästä seuraava askel on ajautuminen itseä vahingoittaviin ihmissuhteisiin. Narsistit ja muut väkivallasta voimaa etsivät tunnistavat epävarman, epätoivoisesti rakkautta etsivän ihmisen ensimmäisestä katseesta. Kirjassaan Lindroth ei nosta tätä esille, mutta ruotsinkielisen Ylennettisivuilla hän kertoo kuulleensa lukijoiltaan lukuisia kertomuksia, joissa vanhapiiaksi jäämistä kammoava nainen on heittäytynyt itselleen tuhoisaan ihmissuhteeseen. Siksi vanhapiikuus on aihe, josta todella on tärkeää puhua. Ei ole kyse vain niistä, jotka jäävät yksin, vaan myös niistä, jotka eivät jää. Niistä, jotka mieluummin valitsevat alistavan suhteen kuin yksinolon, ”koska aina on parempi, että on edes joku, kuin että ei olisi ketään”.

 

En tunnista, en tunnusta

Kun luen suomalaisia tekstejä Vanhastapiiasta, en löytänyt yhtäkään, joka olisi samastunut Lindrothin huomioihin. Etenkään en löydä ketään, joka olisi tunnustanut tunnistaneensa jotain Lindrothin epäviehättävyyden kokemuksesta. Hiljaisuus kertoo, että Lindroth on kirjallaan koskettanut tabua. Ei voi olla niin, että yksikään Vanhanpiian lukeneista ei olisi joutunut kuulemaan ”mieskuoron muminaa”: ”et sinä, et sinä, et sinä” (s. 100).

Ruotsalaisista teksteistä löydän heti kirjoittajan, jota Lindrothin teksti on koskettanut henkilökohtaisesti. Fiktiviteter-blogin kirjoittaja kiittää onneaan, että on onnistunut löytämään yhden ihmisen, joka rakastaa häntä. Muuten hän on joutunut elämään yksinäisyydessä, sillä hän on tottunut tuntemaan itsensä ”vääräksi, rumaksi, sellaiseksi, joka ei ikinä osaa pukeutua oikein, joka aina on jotenkin hiukan väärin joka tilanteessa”. Lindrothin kirjassa hän pitää eniten siitä, että siinä puolustetaan friikkejä ja heidän oikeuttaan olla olemassa kaiken Instagram-onnen keskellä.

Yksi poikkeus suomalaisen vastaanoton yleiseen linjaan on Sari Valton vetämä tunnin mittainen keskustelu Yle Areenassa. Siinä kaksi yksineläjää, Sisko Savonlahti ja Kaisa Haatanen, pureutuvat Vanhaanpiikaan pintaa syvemmälle ja kipeämpiin asioihin. Kuullaan tosin myös tuttua päänpudistelua: Haatanen asettuu mieluummin vanhapiikuutensa itse valinneiden joukkoon eikä tunnista häpeäntunteita, joita Lindroth kuvaa. Toki näin voi olla asia. Yksinäisyyden suhteen Lindroth saa hänet mietteliääksi: ”Malinille [Lindroth] niin ehdoton rehellisyyden vaade lepatti ympärilläni hetken.” Haatanen kertoo alkaneensa pohtia, valehteleeko itselleen sanoessaan, että ”olen yksin, mutta aika harvoin tunnen itseni yksinäiseksi”.

Savonlahtea kiusaa Lindrothin uhriutuminen, mutta hänen sivulauseissaan avautuu myös näkymiä sinkkuuden kipeisiin puoliin, etenkin yksinäisyyteen. Hän mainitsee myös kelpaamattomuuden tunnot ja Lindrothin kokemukset viidestätoista torjunnasta. Savonlahden mukaan Tinder kaikessa kauheudessaan voi lääkitä hylkäämisen kokemuksia, koska siellä on mahdollista saada positiivistakin huomiota. Tähän Lindroth ehkä tuhahtaisi, että noin puhuu taas ihminen, joka ei tiedä mitään Oliona elämisestä.

Ruotsinkielisen Ylen haastattelussa Lindroth toteaa, että paras hyöty kirjasta olisi, jos sitä voisi käyttää välineen tutkia feministisestä näkökulmasta sisäistettyä sortoa. Kirjassa on eväitä tähän, runsaasti, mutta ongelma on se, että harva nainen haluaa nousta Lindrothin rinnalle barrikadeille.

Hyvä kuolemaan

Haatasen ja Savonlahden keskustelussa on paljon epäröintiä ja täsmennyksiä, monesti senkin myöntämistä, että aina ei ollut helppo ymmärtää Lindrothin ajattelua. Vanhapiika onkin vähän hämmentävä teksti. Osin se on sellainen siksi, että olemme tottuneet voimaannuttaviin kertomuksiin, joissa synkeitä puolia ei liikaa korosteta. Lindrothin moderni vanhapiika taas on karun realistinen. Position positiiviset puolet vilahtavat tekstissä vain nopeasti kadotakseen taas uuden raadollisen kokemuksen alle. Ja millaisia nämä positiiviset puolet ovat:

Toisinaan mielessäni käy, että ainakin olen sitten hyvä kuolemaan. – – On ajatuksia, joista vanhapiikana ei voi luistaa. Yksi on tietoisuus siitä, että elämäni on vain minun itseni hallussa. Sitä ajatusta olen miettinyt niin usein ja niin intensiivisesti, että olen sopeutunut sen äärimmäiseen seuraukseen. Jonain päivänä lähtisin täältä yhtä yksin kuin tulin. (s. 76–77.)

Muistutetaan vielä mieleen Lindrothin ydinmääritelmä vanhallepiialle: ”vasten tahtoaan vailla kumppania elävä” (s. 30). Tällaisessa vanhanpiian määritelmässä ei ole juhlaa laisinkaan. Se on kuin vanhanpiian uudenvuodenaatto Lindrothin kirjassa:

Näen itseni heräämässä sohvalta kello kaksitoista uudenvuodenyönä kaukosäädin poskea vasten, puoliksi juotu keskikalja sohvapöydällä. Näen itseni seisomassa ikkunassa nuhjuisissa verkkareissa ja ruoantahrimassa hupparissa katselemassa ilotulituksia. Ikkunaan heijastuvat kasvot ovat sitä lajia, josta olemme oppineet pysymään loitolla: keski-ikäiset, totiset, meikittömät, olohuoneen hämärässä hiukan apeat kasvot. Tyypillisen yksinäisen kasvot. (s. 71.)

Ruotsinkielisen Ylen haastattelussa Lindroth toteaa, että paras hyöty kirjasta olisi, jos sitä voisi käyttää välineen tutkia feministisestä näkökulmasta sisäistettyä sortoa. Kirjassa on eväitä tähän, runsaasti, mutta ongelma on se, että harva nainen haluaa nousta Lindrothin rinnalle barrikadeille samastumaan hänen kuvaansa vanhastapiiasta. Yksinäisen, surullisen naisen kuvaan, naisen, joka ei ole kelvannut kenellekään miehelle, vaikka olisi halunnut. Lindroth itsekin kertoo Helsingin Sanomissa, että runsaan lukijapalautteen yhdistävä tekijä oli se, että vanhapiian kokemuksesta on vaikea puhua. Vaatiikin mahdotonta rohkeutta ja häpeän ylittämistä huutaa kaikille, että minussa on jokin nimeämätön ominaisuus, joka panee miehet kavahtamaan ajatustakaan rakastumisesta ja sitoutumisesta minuun. On myös vaikea äkkiä keksiä, mitä hyvää sen jälkeen alkaisi tapahtua ja kenen toimesta.

Lindrothin mukaan huonoin tapa lukea kirjaa on nähdä se vain Lindrothin omana tarinana. Silloin kirjasta katoaa kaikki voima, sillä yksilön tarinana Lindrothin tarina on vain friikin kertomus, oudon tyypin, jota voi ihmetellä ulkopuolelta. Luettuani useita kirjoituksia Lindrothin kirjasta huomaan, että juuri tämä on tavallinen tapa lukea kirjaa. Mitä kirjasta sitten pitäisi jäädä käteen?

Ainakin olisi hyvä muistaa, että sinkkujen seurustelutilanteen utelemisen sijaan voisi joskus kysyä myös pariutuneelta, olisiko sittenkin parempi olla yksin. Etenkin jos huomaa, että toinen on ajautunut parisuhteeseen, joka vaikuttaa enemmän haavoittavalta kuin hoitavalta. Itse kukin voi kysyä itseltään ennen sitoutumista toiseen ihmiseen, mistä syistä tämän teen ja onko tämä ihminen minulle oikeasti hyväksi.

Vaatiikin mahdotonta rohkeutta ja häpeän ylittämistä huutaa kaikille, että minussa on jokin nimeämätön ominaisuus, joka panee miehet kavahtamaan ajatustakaan rakastumisesta ja sitoutumisesta minuun. On myös vaikea äkkiä keksiä, mitä hyvää sen jälkeen alkaisi tapahtua.

Toinen tärkeä asia kirjassa on yksinäisyyteen tarttuminen. Vanhassapiiassa todetaan, että Ruotsissa joka kolmas elää yksin, ja suomentaja Hannimari Heinon lisäyksen mukaan Suomessa yhden hengen talouksia on yli miljoona (Vanhapiika, s. 30). Yksinäisiä on perheissäkin. Yksinäisyys on aikamme oire, josta on tehty yksilön vika. Nyt se nousee esiin kirjallisuudessa, tutkimustakin yksinäisyydestä on Suomessa tehty, mutta konkreettisia tekoja tarvittaisiin lisää. Pitäisi luoda uudenlaisia tapoja olla yhdessä, etenkin sellaisia, joihin monesti itsensä loukannutkin uskaltaa tulla mukaan. Pitäisi kääntää katse rakenteisiin, jotka tuottavat yksinäisyyttä, ja murskata ne.

Etenkin pitäisi osata olla inhimillinen ihminen, joka ei huvikseen häpäise toista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto