Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Ajasta ja täyttymyksestä

Sanna Nyqvist, 4.7.2007
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 10: Jälleenlöydetty aika s., Otava 2007 Kääntäjä(t): Annikki Suni

Kauan odotettu mutta odotuksen palkitseva Jälleenlöydetty aika päättää Marcel Proustin (1871–1922) moniosaisen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin (1913–1927) suomennostyön. Teoskokonaisuus on yksi modernismin kantavimmista saavutuksista, osittainen avainromaani, joka kuvaa herkkäviritteisen kertojan havainnoimana rakkauden ansoja, yläluokkaista seuraelämää ja intellektuaalisia väittelyitä Ranskan kolmannen tasavallan alkuvuosilta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Teoksen kymmenen osaa ja 3700 sivua tuntuvat monista lukijoista etukäteen lamaannuttavilta, eikä romaania välttämättä tee houkuttelevammaksi se klingeläinen hienostuksen pumpuli, johon se Suomessa usein kääritään. Proust on kuitenkin estetisoivaa kirjailijakuvaansa monisärmäisempi tekijä, jonka tyyliltään omintakeisista teoksista tulee helposti lukijalle elinikäisiä kumppaneita.

Pitkän työn päätös

Kadonneen ajan saattaminen suomeksi on ollut historiallisen pitkä urakka. Käännöstä alettiin valmistella Otavassa jo viisikymmentäluvulla. Ensimmäinen nide ilmestyi vuonna 1968 Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen kääntämänä ja viimeinen, Annikki Sunin käsialaa, vasta tänä keväänä. Muiden osien suomentaminen oli Inkeri Tuomikosken elämäntyö. Koko romaanista on harvoin yksi kääntäjä selvinnyt. Gunnel Vallquist ahkeroi Kadonneen ajan ruotsiksi vuosina 1964–1982, kun taas ensimmäisestä englannintajasta C. K. Scott Moncrieffistä aika jätti ennen kuin Remembrance of Things Past oli valmis. Moncrieffin käännöstä ovat useat muut jälkeenpäin korjailleet, ja viimeisin täysin uusi englanninnos valmistui kuuden kääntäjän yhteistyönä 2003. Uudet käännökset, uusintapainokset sekä muu vireä Proust-aiheinen julkaisutoiminta kertovat kirjailijan pysyvästä merkityksestä myös oman kielialueensa ulkopuolella.

Kadonneen ajan laajuus ja Proustin polveilevat virkkeet tarjoavat todellisen haasteen kääntäjille, eikä urakkaa helpota postuumien viimeisten osien viimeistelemättömyys. Jälleenlöydetyssä ajassa kertaalleen kuopattuja henkilöhahmoja herää henkiin kuin saippuasarjassa ikään, ajatuskulut eivät aina luontevasti nivoudu toisiinsa ja välillä toisteisuus paljastaa kirjailijan loppuhionnan jääneen kesken. Viimeisintä Pléiade-editiota lähteenään käyttänyt Annikki Suni kääntää teoksen särmineen kaikkineen, ja jälki on nautinnollista. Mitä Sunin suomennos pikantissa antikvaarisuudessa Tuomikoskelle häviää, sen se voittaa täsmällisyydessä ja selkeydessä. Ehkä paras testi on kirjan paljolti kielellinen huumori, jonka Suni välittää suomalaisille lukijoille vallan mainiosti.

Vaikka Kadonnutta aikaa etsimässä on nyt kokonaisuudessaan luettavana suomeksi, yksi osa puuttuu yhä: kunnollinen hakemisto, joka sisältyy teoksen ranskankielisiin laitoksiin sekä muunkielisiin käännöksiin. Hakemistosta eivät hyötyisi vain tutkijat ja entusiastit: se palvelisi erityisesti tavallisia lukijoita, jotka ehkä hitaastikin taivaltavat läpi Kadonneen ajan ja joiden on siksi vaikeaa pitää mielessä kaikkia teoksen merkityksellisiä yksityiskohtia. Odotan ja toivon, että Otava vielä täydentää teosta tällä tarpeellisella lisäosalla.

Tiet yhtyvät

Jälleenlöydetty aika kokoaa ja punoo yhteen koko teoksen rönsyilevät teemat ja nostaa pääosaan itse Ajan, jonka työtä edellisissä osissa on havainnoitu ihmisten ja paikkojen muutoksissa. Kertojan lapsuuden kävelyreitit, eri suunnille vievät konkreettiset ja metaforiset tiet sulautuvat toisiinsa teoksen lopussa. Sivistyneen porvariston, taiteentuntemuksen ja onnettoman rakkauden Swannin tie kiertyy viimein yhteen ylhäisaateliston ja seurapiirien Guermantesin tien kanssa.

Romaanin viime osaan saavuttaessa ajan hammas on rapauttanut niin sosiaaliset rakenteet kuin kertojan illuusiotkin. Ensimmäinen maailmansota päättää keskiajalta jatkuneen aateliston vallan ja avaa seurapiirien ovet uusille tulokkaille. Suuri säätykierto saavuttaa päätöksensä, kun aatelistoa halveksuneesta porvarillisesta rouva Verdurinistä tulee ylimmistä ylin, Guermantesin ruhtinatar. Rappio, väljähtyminen ja dekadenssi leimaavat muutenkin sotavuosia. Kertojan nuoruudenrakastettu Gilberte Swann taantuu pyyleväksi leskirouvaksi, nuorison slangi korvaa palvelijatar Françoisen viehättävät arkaaiset ilmaisut, muoti ja päivänpolitiikka syrjäyttävät taiteen seurapiirien puheenaiheena ja, mikä katkerinta, vakavasti sairastunut kertoja joutuu lopullisesti hautaamaan omat taiteelliset haaveensa.

Ympäröivän maailman muutoksia kirjaava vanheneva kertoja suhtautuu menneeseen ymmärrettävän nostalgisesti, mutta viehättyy ajan työn jäljistä uudessa ympäristössään. Kuin salaisen palvelun agentti hän hipsii paroni de Charlusin jäljessä aivan uuteen maailmaan, puolisalaiseen homobordelliin, jonka asiakkaita hän tarkkailee silmät ymmyrkäisinä. Samanlainen groteski huumori leimaa surkuhupaisaa kuvausta Guermantesien sodanjälkeisistä juhlista, joissa kertoja järkytyksekseen kohtaa koko entisen seurapiirinsä nyt kammottavasti vanhentuneena ja tajuaa samalla vanhentuneensa itsekin. Kertojan entinen tuttava, kopea Argencourtin markiisi on nyt tutiseva vanha ukkeli: ”hän oli kokonaan vapautunut tietoisesta mielestään, hän oli edessäni kuin tärisevä marionetti valkovillaisine tekopartoineen, jonka näin touhuavan ja kuljeksivan salongissa kuin meneillään olisi ollut nukketeatterin luonnontieteellis-filosofinen esitys, missä hänen tehtävänään oli, vähän kuin hautajaispuheessa tai Sorbonnen luennolla, toimia sekä muistutuksena kaiken turhuudesta että luonnonhistorian näytekappaleena.”

Aika on kertojan havaintomaailmassa neljäs ulottuvuus, jonka vääristävässä perspektiivissä ihmiset näkyvät jatkumona osin päällekkäisiä kuvia. Vanhuksen liikkeiden alla näkyy yhä varjona nuorukaisen ketteryys. Ajan vääjäämätöntä kulkua ei voi kääntää, mutta sen voi ylittää, ja tähän oivallukseen perustuu Proustin koko suurromaani.

Kadotetut ja jälleenlöydetyt paratiisit

Jälleenlöydetyn ajan ytimessä on laaja jakso, jossa odottamattomien assosiaatioiden sarja johtaa kertojan oivaltamaan, mikä on hänen tulevan taideteoksensa ydinainesta. Oivallukset syntyvät, kuten teoksen ensimmäisen osan kuulussa madeleine-episodissa, näennäisen mitättömien aistiärsykkeiden kautta: epätasaiset katukivet, lusikan kilahdus posliinia vasten ja lautasliinan karhea kudos avaavat yhtäkkiä yhteyden kahden eri paikan ja ajan välille. Kokemus on välitön ja voimallinen, se ylittää ajan rajat. Löytämällä asioiden välinen odottamaton yhteys on mahdollista saada takaisin ne kadotetut paratiisit, joista aika on meidät karkottanut.

Tämän oivalluksen jäljet näkyvät kaikkialla romaanissa. Kertoja uppoaa muistoissaan arkisiin aistimuksiin, joissa ulkoinen ärsyke ja sisäinen kokemus yhdistyvät, ja uuttaa merkityksiä elämän toisteisuudesta. Kielikuvissaan Proust luo kahden asian välisiä yhteyksiä joskus lähes akrobaattisten assosiaatioiden kautta. Rakenteellisesti romaani tasapainoilee jatkuvuuden ja rinnasteisuuden välillä. Monet varhaisempien osien ehkä merkilliset kohtaukset saavat selityksensä, kun jokin myöhempi kohtaus toistaa ja varioi niitä. Näin menneisyys tulee osaksi nykyisyyttä, eikä kertoja sen paremmin kuin lukijakaan välttämättä tiedä, missä ajassa romaanin tapahtumat liikkuvat.

Proustista tekee nerokkaan kirjailijan hänen tapansa löytää vaikeasti hahmotettaville ilmiöille sellainen tyylillinen muoto, joka saa lukijan välittömästi ymmärtämään tai jopa kokemaan, mistä on kyse. Niin paljon kuin kertoja omaa kirjoittamistaan tarkkanäköisesti analysoikin, vaikuttavimmillaan Proustin romaani on silloin, kun ehkä sattumanvaraisista yksityiskohdista välähtää esille kokonainen ajatusten ja tuntemusten verkosto, joka sitoo lukijan mukaan romaanin miltei huimaavan moniulotteiseen kudelmaan. Näiden elämysten takia sitä kestää kertojan seurassa läpi tylsimpienkin päivälliskutsujen tai pöhköimpien pohdintojen. Tosin Proustin parissa käy usein niin, että toisella lukemisella unettavat illalliset näyttäytyvät paljon kiinnostavammassa valossa. Romaani muuttuu lukiessa jatkuvasti, ja siksi sillä on tarjottavana lähes loputtomasti uusia elämyksiä ja oivalluksia.

Ei ole sattumaa, että Jälleenlöydetyn ajan ja koko Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin ydinjakso sijoittuu Guermantesien kirjastoon. Aistimusten herättämät oivallukset palauttavat kertojan jo horjuneen uskon kirjallisuuden mahtiin, taiteen kykyyn tuoda esiin olennaisin totuus olemisesta ja ajasta: ”Painottaessaan samalla tavalla kuin itse elämä kahden aistimuksen yhteisiä piirteitä kirjailija saa esiin niiden yhteisen olemuksen ja vapauttaa ne ajan aiheuttamilta muutoksilta liittämällä ne vertauskuvaksi.” Kaikkien pettymysten ja epävarmuuden jälkeen kertoja saa sittenkin ponnen ryhtyä kirjoitustyöhön, jonka hedelmä, mikäli se koskaan valmistuu, epäilemättä jollakin tapaa muistuttaa Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä.

Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen (KAE) ranskankielisessä alkutekstissä on seitsemän osaa. Suomennoksessa teos on jaoteltu seuraavasti:

KAE 1, Swannin tie: Combray
KAE 2, Swannin tie: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi
KAE 3, Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä
KAE 4, Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2: Paikannimet: paikkakunta
KAE 5, Guermantesin tie 1
KAE 6, Guermantesin tie 2
KAE 7, Sodoma ja Gomorra 1–2
KAE 8, Vanki
KAE 9, Pakenija
KAE 10, Jälleenlöydetty aika

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto