Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoja sinulle

Sanna Nyqvist, 12.4.2001
Margaret Atwood: Myös sinun nimesi s., WSOY 2001 Kääntäjä(t): Tero Valkonen

”Kieli ei ole pelkkiä sanoja,/ se on tarinat/ jotka sillä kerrotaan,/ tarinat joita ei koskaan kerrota.” Säkeistö runosta ’Neljä pientä elegiaa’ sopii Margaret Atwoodin runokokoelman ”Myös sinun nimesi” motoksi. Atwoodin runot muokkaavat ja kommentoivat kieleen sisältyvää, kielen kautta välittyvää kulttuuriperintöä usein oivaltavasti ja kriittisesti. Kirjoihin ja kansiin päässeiden kulttuurikertomusten lisäksi Atwoodia kiinnostaa se, mikä on jäänyt ulkopuolelle: ”tarinat joita ei koskaan kerrota.”

Atwoodin runojen suomennokseen on valittu tekstejä kuudesta kokoelmasta vuosilta 1974-1995. Kokoelman avaa Atwoodin tunnetuimpiin runoteksteihin kuuluva ’Kirke/ Mutarunoja’. 25 runon sikermä kertoo uudelleen tarinan Odysseuksen ja Kirken kohtaamisesta – tällä kertaa Kirken itsensä suulla. Atwoodin Kirke on homeerisen esikuvansa, ”tuhomyrkkyisen lumoojattaren” vastakohta: heikko ja hauras, Odysseuksen halulle alistuva. Hän on tylsistynyt mytologian ennalta määräämään elämäänsä ja pohtii Odysseukselle osoitetussa yksinpuhelussaan sitä, mikä jää myytin kirjoitetun version ulkopuolelle: ”Olenko minä todella kuolematon, välittääkö aurinko, palautatko sanat minulle kun lähdet? Älä kiertele, älä teeskentele ettet lähtisikään: tarinassa lähdet, ja tarina on säälimätön.”

Kirjoittamalla uudelleen Kirken hahmon Atwood yhtäältä osoittaa tarinan kanonisen version vain yhdeksi monista mahdollisista, toisaalta purkaa stereotyyppisen käsityksen Kirkestä vamppina ja miestennielijänä. Otsikko ’Kirke/Mutarunoja’ kertoo Atwoodin estetiikasta: siinä yhdistyvät sankarieepos ja ’mutarunot’, ylevä ja arkinen.

Kirken lisäksi ”Myös sinun nimesi” -kokoelman runoissa saa äänen toinenkin mytologian sivuhenkilö, Orfeuksen rakastettu Eurydike. Orfeuksen traagisesti päättyvä manalanmatka saa uusia sävyjä, kun tarina kuvataan Eurydiken näkökulmasta. Rakkaus on ”vanha lieka”, jonka Orfeus tuo mukanaan, eikä Eurydike ole varma, haluaako hän herätä tunnottomasta kuolemasta, pysyvästä rauhasta, johon on jo tottunut. Tarina päättyy kuten ennenkin: Eurydikelle ei jää valinnan mahdollisuutta, sillä Orfeuksen erehdys ratkaisee molempien kohtalon.

Myyttien ja kulttuuriperinnön ohella toinen keskeinen aihepiiri Atwoodin runoissa on perhe ja sukulaissiteet. Läheisen vanhenemisen ja hitaan rappeutumisen seuraaminen tekee ihmisestä voimattoman sivullisen. Isoäidin kuolinvuoteen äärellä runon ’Viisi runoa isoäideille’ puhuja tarkastelee itselleen lähes tuntematonta ihmistä yrittäen rakentaa muistojen sirpaleista tämän tarinaa. Hän kääntyy myös itseensä päin, etsii isoäitiä itsestään: ”Sinuako tämä on, tämä hermostunut vitsi/ jonka kerron, sinuako ovat nämä pitkät sormet/ ja takkuisen linnun hiukset,/ sinuako tämä raivokas/ katse, tämä ote/ joka ei suostu herpoamaan.” Tuska, jota ihminen tuntee havaitessaan vieraantuneensa läheisestä ihmisestä, on runossa käsin kosketeltava.

Useissa arkea ja mytologiaa yhdistävissä runoissa Atwood tutkii arkisten asioiden kuten käärmeen, nuken, leivän tai punaisen värin saamia voimakkaita symbolimerkityksiä. Toisinaan näissä runoissa häiritsee osoittelevuus: lukijaa ohjataan kuin sokeaa kädestä pitäen merkitysten äärelle. Didaktisesta otteesta tehdään kuitenkin pilaa runossa ’Käärmeen syöminen’, jossa puhuja varoittaa lukijaa tulkitsemasta käärmettä fallokseksi: ”Unohda fallossymboliikka,/ eroja on kaksi:/ käärme maistuu kanalta/ ja onko kukaan pitänyt kyrpää viisaana?”

Suuri osa runoista on kohdistettu ”sinälle”: Eurydike puhuu Orfeukselle, äiti tyttärelle, patsas tuhoojalleen. Keino on tehokas, sillä se pakottaa lukijan asettumaan puhuteltavan asemaan, jolloin hänestä tulee runon kaksinkertainen vastaanottaja: ulkopuolinen lukija ja runon maailmaan kuuluva henkilöhahmo. Atwoodin runot ovat peilejä, joissa lukija kohtaa itsensä. Tällaista intiimiä, monikerroksista tekstin ja lukijan suhdetta ei proosa pysty synnyttämään.

Toisin kuin runoilijat yleensä, Atwood ei tarjoa kääntäjälleen ylivoimaisia pulmia ratkottavaksi: runojen kieli on suorasanaista ja iskevää. Tero Valkosen suomennokset ovat yleensä tarkkoja, eikä muutaman yksittäisen kielikuvan turmeltuminen tai merkityksen hämärtyminen pilaa sujuvaa kokonaisuutta. Valkoselle kuuluu kiitos myös kiinnostavista, Atwoodin runotuotannon keskeisiä teemoja valottavista tekstivalinnoista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto