Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Penelopen verkossa

Sanna Nyqvist, 26.11.2005
Margaret Atwood: Penelopeia (The Penelopiad) s., Tammi 2005 Kääntäjä(t): Kristiina Drews

Myyttien päivityksessä Penelope on jäänyt sirkeämpien sisartensa varjoon, sillä mitä annettavaa olisi nykypäivänä tuolla siveyden sipulilla, joka jäi kirjallisuudenhistoriaan kaksikymmenvuotisen selibaattinsa takia? Penelopeiassa Margaret Atwood kuorii sipulia kerros kerrokselta, ja myytin alta paljastuu arkisuudessaan uljas, kyynisyydessään komea kuningatar, joka ei juonten punonnassa jää miehestään jälkeen. Tarina on vanha tuttu, mutta sävy on uusi. Sankarieepoksen retoriikka ja rakenne ovat vaihtuneet kepeään kieleen ja draamaa tapailevaan proosaan.

Atwoodin Penelopeia aloittaa yhdessä Viktor Pelevinin Kauhukypärän kanssa Myytit-sarjan, joka on Canongate-kustantamon ja kahdenkymmenenneljän muun kustantajan yhteishanke. Harvinaisessa tilausteosten sarjassa kirjallisuuden kärkinimet eri puolilta maailmaa kirjoittavat uudelleen valitsemiaan myyttejä. Käännösvuoroaan odottavat muiden muassa Donna Tartt, Chinua Achebe ja Jeanette Winterson. Kirjailijalista lupaa hyvää, mutta tähän mennessä Myytit-sarjaa on lähinnä hehkutettu ennennäkemättömänä markkinointitempauksena. Kun raha liikkuu, kirjakin kelpaa uutiseksi.

Monineuvo Penelope

Atwood on jo aiemminkin kirjoittanut Penelopen tarinaa. Kokoelmassa You Are Happy (1974) ilmestyneiden ”Mutarunojen” Kirke kertoo Odysseukselle Penelopen kemuista, joissa tarjoillaan ”teetä ja seksiä”. Odysseuksen huomiosta taistelevan Kirken mukaan Penelope ”suunnittelee jotakin, hän kutoo / kertomuksia, ne epäonnistuvat aina, / hänen on alettava alusta, / hän kutoo omaa tarinaansa, // sitä johon sinä uskot, / ainoaa jonka saat kuulla.” (Suom. Tero Valkonen)

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin äänessä on Penelope itse piikatyttöjensä säestyksellä. Asetelma on lukuisista nykyaikaisista klassikkojen uudelleenkirjoituksista tuttu: kanonisoitu mieskeskeinen tarina kerrotaan uudelleen naisten, palvelijoiden tai muiden sivuhenkilöiden näkökulmasta. Atwood ei kuitenkaan sorru tavanomaisiin kliseisiin, tarinan vääristymien ”oikaisuun” tai sorrettujen esittämiseen sankareina. Yksi Penelopeian vahvuuksista on kertomuksen huokoisuus: se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia alkutekstiin, mutta ei sinetöi niitä totuudeksi. Moniäänisyys varjelee Penelopeiaa banaaliudelta ja kunnioittaa lähtökohtana olleen myytin henkeä.

Jos Penelopeia jotakin kritisoi, niin se ei ole myytin homeerinen kantaversio, vaan siitä tehdyt dogmaattiset tulkinnat. ”Ja kun kertomuksen virallinen versio pääsi levitykseen, mikä minusta tehtiin? Opettavainen legenda. Keppi, jolla lyödään muita naisia.” Kertomalla tarinansa itse Penelope haluaa päästä esikuvan ja mallivaimon roolistaan ja vapauttaa naiset mimeettisyyden taakasta: Älkää minua matkiko, tekisi mieleni huutaa teille – juuri niin, teille!”

Hyveellisyys ja uskollisuus eivät tässä versiossa selitä sitä, miksi Penelope jää odottamaan miestään takaisin Troijan sodasta, vaikka kaikki toivo on mennyt ja kelpo kosijoita riittää riesaksi asti. Atwoodin Penelope vihjaa syyhyn jos toiseenkin. Odysseuksen lähdettyä sotaretkelle Penelope ottaa ohjat käsiinsä ja keskittyy miehensä omaisuuden kartuttamiseen (tässä hän tulee enemmän isäänsä, materiaalisia asioita arvostavaan Spartan kuninkaaseen kuin äitiinsä, haihattelevaan aallottareen). Yhtäältä hän hamuaa itselleen valtaa ja itsenäisyyttä, toisaalta pyrkii miellyttämään miestään, jonka kiitoksia hän ennakoi tiluksista huolehtiessaan. Ithakaan poikkeavien matkustavaisten tarinat Odysseuksesta lietsovat vuoroin toivoa, vuoroin raivoa: onko mies joutunut jumalattaren vangiksi vai jäänyt huorataloon hummaamaan? Yksinäisenä naisena Penelopella ei ole auktoriteettia karkottaa kosijoita, jotka asettuvat isännän poissa ollessa taloksi ja ahdistavat Penelopea vaatimuksillaan. Vain nokkeluutensa avulla hän välttää uhkaavan avioliiton ja saa vihdoin rakkaan miehensä (hetkeksi) takaisin luokseen.

Tai näin Penelope väittää. Tosiasiassa Penelopeian esittämä versio ei ole yhtään sen aukottomampi tai uskottavampi kuin Homeroksen. Miehensä paluun jälkeen Penelope myöntää: ”Me olimme molemmat – omien sanojemme mukaan – harjaantuneita ja häpeämättömiä valehtelijoita jo pitkien aikojen takaa. Ihme että uskoimme sanaakaan siitä mitä toinen sanoi.” Tällä valehtelijan paradoksin muunnelmalla Atwood vetää maton niiden lukijoiden alta, jotka yrittävät lukea Penelopeiaa myytin ”oikeana” versiona ja palauttaa samalla 2000-luvun Penelopensa ”Mutarunojen” Penelopeen, joka kankaan sijaan kutoo ja purkaa tarinoita.

Piikojen pilkkakuoro

Homeroksen eeposten nykylukijaa kummastuttaa kreikkalaisten mieltymys ylettömään verenvuodatukseen – Odysseiankin onnellinen loppu sinetöidään kaikkien 129 kosijan sekä 12 palvelustytön hurmeella. Edellisten tappamista voi jotenkuten pitää oikeutettuna, kuten Penelopeiaan sisältyvässä satiirisessa oikeudenkäynnissä todistellaan, mutta entä piikojen hirttäminen laivan ankkuriköyteen? Tuskin kerkeäkielisyys ja ”salayhteys sulhoihin” ovat niin raskauttavia syntejä, että niistä pitää rangaista kuolemalla?

Piikojen tarinan lomittaminen Penelopen kertomukseen on Penelopeian kantava idea. Eepoksessa he jäävät vain maininnalle, mutta Atwood laajentaa heidän tarinaansa ammentamalla yhtäältä antropologiasta ja muinaishistorian tutkimuksesta, toisaalta satyyrinäytelmien traditiosta. Tämä draaman laji, josta on säilynyt lähinnä fragmentteja, perustuu edellä esitetyn tragedian pääjuonen pilkkaan. Atwood panee piikakuoronsa irvailemaan niin Penelopen versiolle kuin Odysseiallekin. Piikojen ohjelmanumerot paitsi rytmittävät myös rikkovat Penelopen kertomusta herättämällä kysymyksiä hänen motiiveistaan ja asemastaan. Oliko Penelopen kiintymys piikatyttöihinsä aitoa, tiesikö hän uhraavansa nämä miehensä mieliksi, tarjosiko hän kosijoille muutakin kuin yösijan ja ateriat. Vai oliko Penelope kenties Artemiin papitar ja piiat hänen opetuslapsiaan?

Vaikka Atwood Penelopeiassa spekuloi matriarkaalisella järjestyksellä, hän ei ihannoi sitä: vallankäyttöön tuntuu aina liittyvän alistaminen, ellei sitten suoranainen väkivalta. Atwood ei myöskään esitä naisten välisiä suhteita järin suopeassa valossa. Penelope taistelee imettäjä Eurykleian kanssa ensin oikeudesta täyttää Odysseuksen toiveet ja myöhemmin Telemakhoksen kasvattamisesta. Hän joutuu palvelustyttöjensä pettämäksi ja pettää puolestaan nämä. Häntä kaihertaa vielä Haadeen hämärissäkin serkkunsa Helenan ylimaallinen kauneus ja kyky liehtoa miesten mieliä. Ystävyys, läheisyys ja rakkaus ovat hetkellisiä, epävarmuus ja epätietoisuus puolestaan ihmisen uskollisimmat kumppanit.

Minkä tarina jättää auki, kielikuva sitoo ehkä umpeen. Piikojen viimeisessä veisuussa kuuluu kaikuja teoksen alusta, Penelopen huhuilusta manan mailta. Hienovarainen viittaus on Atwoodin silmänisku lukijalle – ja jälleen uuden tarinan alku.

Muotopulmia

Atwoodin näkemys Penelopen ja Odysseuksen tarinasta on paikoin riemastuttava ja älyllisesti kiehtova. Sen inspiroivuus tuntuu kuitenkin kumpuavan enemmän intertekstuaalisesta kaikukopasta kuin Penelopeiasta itsestään. Arkinen puheenparsi on perusteltu vastine homeeriselle runokielelle, mutta siitä seuraa, ainakin tässä tapauksessa, rekisterin kaventuminen ja kielen latistuminen. Penelope tunnetaan älykkyydestään, mutta mitään erityistä hengen paloa ei Atwood lietso tekstiinsä. Haluaako hän kyseenalaistaa Homerokselta tulevan käsityksen Penelopen neuvokkuudesta vai onko tässä kyse hienoisesta ristiriidasta sisällön ja muodon välillä?

Myöskään tasapainoilu kahden eri lajin – minämuotoisen elämäntarinan ja hurvittelevan satiirin – välillä ei täysin vakuuta. Penelopeia jättää minulle saman jälkivaikutelman kuin Atwoodin Booker-palkittu Sokea surmaaja (2000): muotokokeilu on mielenkiintoinen, mutta ei loppuun saakka perusteltu.

Kirjallisena teoksena ja myytin uudelleenkirjoituksena Atwoodin varhainen ”Kirke/Mutarunoja” on mielestäni vaikuttavampi ja syvällisempi kuin Penelopeia. Lieneekö siis kuitenkin totta se, ettei hyveellisestä hahmosta ole helppoa kirjoittaa hyvää fiktiota?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto