Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Uusavuttomuutta ja halipimpulahartauksia vakuutusyhtiö Suomalaisessa yhteiskunnassa

Anna Ovaska, 13.10.2008
Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä s., WSOY 2008

”Koti–vaativin ammattiympäristö” on Mari Mörön uusimman romaanin kodin palveluita tarjoavan yrityksen slogan. Yrityksen perustajan Hiitun visio on, että asumisesta on viime aikoina tullut niin vaikeaa, että harva perhe enää pärjää arjen myllerryksessä. Tarvitaan siis ulkoistettuja palveluita. ”Ennen kotitöitä kutsuttiin arjen rutiineiksi, tätä nykyä identiteetin tappajiksi”, säestää Hukkila, työntekijä, jonka näkökulmasta romaani on pitkälti kerrottu. Hän toimii firmassa monitoimimiehenä, ”pihaukkona”, eli tarjoaa talkkariapua hukassa oleville perheille. Ennen kaikkea hän päätyy katselemaan sivusta, kuinka kolmikymppiset Krisu ja Taro toteuttavat ”kypsää” avoeroaan.

Krisu, romaanin toinen kertoja, on toimittaja ja hyvin kiireinen nainen. Hänen näkökulmansa tarinan maailmaan on kovin erilainen verrattuna Hukkilaan, joka haluaisi vain oppia sovittelemaan kiviä maahan ja haaveilee luostarielämästä Japanissa. Ex-avomies Taro puolestaan datailee kotona, Krisun mukaan lähinnä roolipelejä harrastaen, ja joutuu erossa väliinputoajan rooliin. Taro on masentunut lukuisien työpaikanmenetysten jäljiltä, ja lopulta Krisu kyllästyy ja sanelee ehdot erolle. Hänen reseptinsä avoeron jälkeisiin asumisjärjestelyihin on, että puolisot asuvat vuoroviikoin lasten luona ja elävät omaa elämäänsä toisaalla: ”Kumppanit voi vaihtua ja itsekin me muututaan, mutta lapset: ne pysyy, ne on.” Krisun logiikka on uskomatonta – ja Mörön ironia hulppeaa.

Asumisjärjestelyssä on Krisun mukaan kyse ennen kaikkea rationaalisuudesta. Rationaalinen on Krisun suhde elämään muutenkin. Parisuhdekirjoista ja naistenlehdistä opitut latteudet kuten ”Meillä on etuoikeus tiedostaa asia ja toimia kypsästi” ja ”Rakkaus siirtyy parisuhteesta lapsiin”, ovat hänen ohjenuoriaan elämässä. Silti hän on paitsi ilmiselvän stressaantunut, myös onneton ja rakkaudenkaipuinen. Mörön romaani kertookin paitsi arjen ulkoistamisesta tehokkuusajattelun keskellä myös siitä, miten todelliset tunteet ja myös järki katoavat nykyajan psykokulttuurissa, jossa selviytymiskeinoja ovat lähinnä ylenmääräinen tunteiden spekulointi (eli ”tiedostaminen”) ja lopulta niiden järkeistäminen. Mörö piirtää Krisusta tragikoomisen hahmon, jota kohtaan on hyvin vaikea tuntea sympatiaa.

”Tää on tasa-arvojuttu”

Krisun mukaan vuoroviikkoasumisen tarkoituksena on mahdollistaa miehille rooli kodissa. ”Tasa-arvo on mennyt just niin pitkälle, että miehet joutuu lusimaan autotallin nurkissa vaikka ne muka asuu talossa. Jos ne saa vuoroviikot tehdä mitä lystää, se tasaa.” Tasa-arvossa on siis kyse puolittamisesta. Sillä ei ole väliä, mitä Taro kokee tai haluaa, kunhan arki menee päittäin.

Krisun – ja ”parisuhdeterapeuttien” – mukaan nykyihminen on pakotettu tekemään lapset eri ihmisen kanssa kuin lopullisen kumppanin. Tästä seuraa monia hankaluuksia, kuten rikkonaisia koteja, jollaisesta Krisu itsekin on lähtöisin. Krisun mielestä kuitenkin ”jos lapset saavat alusta asti olla osallistuvan suunnittelijan roolissa ja kasvaa vastuuseen, niin ne omaksuvat tärkeitä taitoja aikuisuutta ajtellen”. Tämän filosofian seurauksena Krisun ja Taron yhdeksänvuotias poika käyttää päivänsä kuolleen leikkimiseen ja tyttö lähtee kouluun kellukkeissa. Kumpikaan vanhemmista ei ehdi huomata.

Krisun monologi on monessa suhteessa taidokasta. Mörö osaa tavoittaa pilkan kohteena olevan tunneälypuheen ja yhdistää sen nykyiseen työelämäjargoniin niin, että kielellinen lopputulos tihkuu sarkasmia. Yhdistelmä tappaa Krisun puheesta tunteen rippeet ja myös hänen epäilemättä kuitenkin vilpittömän halunsa tarjota lapsilleen onnellisempi lapsuus kuin se, minkä hän on itse saanut. Valitettavasti vaan kaikki muut ihmiset tuppaavat jäämään sivuun tässä hänen hienosti suunnittelemassaan järjestelmässä.

Krisun korni ideologia ja lyhytnäköisyys paljastuu etenkin, kun se rinnastetaan rauhallisen, maanläheisen Hukkilan näkökulmaan. Romaanin kerronnallinen rakenne on tässä suhteessa taitava. Mörö rakentaa kahden kertojan välille hienosti dialogin, tai pikemminkin dialogin puutteen, joka vähitellen paljastaa Krisun kyvyttömyyden kuunnella toisia ihmisiä. Moni asia jää häneltä huomaamatta, kun niin Hukkilan, appiukon kuin Taronkin puheet jäävät kuulematta. Krisu elää yksin rakentamassaan maailmassa, jonka muut jäsenet ovat olemassa lähinnä hänen hyppyytettävikseen.

Teoksen taustalla hahmottuu kysymys oman tilan ja paikan puuttumisen vaikutuksesta yksilöihin sekä elämän muuttumisesta mielettömäksi, kun siltä hajoavat raamit. Ideat ovat tuttuja esimerkiksi Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä (2002), jossa oman talon omistaminen kasvoi väliinputoajamiehen pakkomielteeksi perheen menetyksen jälkeen.

Mörön romaanissa avioeroissa murjotut miehet etsivät turvaa Internetistä, sieltähän kaikki nykyään. ”Juhtaiskät”-sivusto pursuaa karmivia tarinoita naisista, jotka ovat myrkyttäneet lasten mielet isiä kohtaan, sekä huoltajuuskiistoista, joissa miehet tuppaavat jäämään tappiolle.

Netin vertaistukiryhmässä tilitetään myös siitä, miten hulluksi kaikki on mennyt: ”Elämysperheet, sateenkaariperheet, torsoperheet, tynkäperheet, säröperheet, tarinaperheet, hyppymaksuperheet […] Homo sapiens voi haluta symbioosia oliivipuun, kultakalan tai moottoripyörän kanssa, seota peruskallioon tai pohjaveteen, jopa yhtaikaisesti. Jokainen saa määritellä itse, mikä ja miten on perhe, että se tässä ajassa on suopeaa, helpottavaa ja vapauttavaa. Vaan jos arjen patina lyö päälle, ei siinä tule satua silmään sitten millään.”

Mörön sanoma on, että nykymies on kriisissä, kun paineet kasvavat liian korkeiksi. Pitäisi olla sekä osallistuva isä että urasuuntautunut mies. Silti nainen onnistuu molemmissa paremmin ja lyö täydeltä laidalta heti, kun vaan pystyy. Krisunkin ajatus tasa-arvosta – isän roolin mahdollistamisesta perheessä arjen tasajaon kautta – kaikuu tyhjyyttään, kun mieheltä viedään päätösvalta. Oli miten oli, maskuliinisuus osoittautuu epätyydyttäväksi ihmisenä olemisen malliksi. Pehmeä hoivaava mies on romaanin maailmassa lopulta yhtä pulassa kuin viisikymmenlukulainen elintasorobotti.

Nykyajan hulluutta

Möröllä on runsaasti sanottavaa. Paljon tärkeää mutta osa turhankin poleemista. Monia voi epäilemättä ärsyttää ihmisten uusavuttomuuden kärjistäminen ja etenkin tapa, jolla se kytketään ydinperhemallin hajoamisen tematiikkaan. Väitteenä kun on, että nykyihmisillä on ideologioita ja sieltä sun täältä hankittuja teorioita mutta ei käytännön osaamista tai maalaisjärkeä. Romaanin yhteiskunnallinen pessimismi voi alkaa tulla korvista ulos, jos on marjojahilloava, mattojapyykkäävä nuorivanhanainenmies – tai jotakin siltä väliltä. Toisaalta teoksen sanoman voi nähdä myös niin, että perhemuodolla tai järjestelyillä ei ole väliä, kunhan arki toimii, jokainen tule kuulluksi ja läheisyyttä riittää.

Romaanissa nousevat esiin myös muut nyky-yhteiskunnan ongelmakohdat, eivät ainoastaan sukupuoliroolit, perhejärjestelyt ja uusavuttomuus. Mörö puhuu – Hukkilan suulla, Krisulta ei tällaisia kommentteja heru – esimerkiksi opettajien asemasta kouluissa: ”Burn Outin kokenut opettaja on ollut Hyvässä Helmessä kaksi vuotta. Ei jaksa tapella kiristyvien aikataulujen ja opetussuunnitelmien kanssa. Vähintään puolet Talikan jättämän koulun maikoista on palanut loppuun, suurin osa nuoria aikuisia, joiden työkyky ei palaudu viikossa saati kahdessa. Ja ne oppilaat, niistä muutama yritti polttaa koulun.” Krisu puolestaan saa edustaa vanhempaa, joka tekee opettajien työn mielettömäksi kohtuuttomilla vaateillaan ja huonolla käytöksellään.

Karun kohtelun romaanissa saa myös pinnallinen työpaikkapsykologia, joka ilmenee lähinnä ”halipimpulahartauksina”, lapsellisina tiimihengen kohotustuokioina, joihin Hukkilakin joutuu työnsä puolesta osallistumaan.

Elämää vai julkisivua?

Tilanteen koko hulluus kiteytyy Krisun ja Taron pihatyöprojektiin. Pihaukko Hukkila näkee aluksi vain työn hitaan etenemisen ja olettaa, että tämä johtuu nuoren lapsiperheen arjesta: asuminen ja eläminen kun kuitenkin ovat miljöötä tärkeämpiä. Vähitellen hän kuitenkin ymmärtää, että asia onkin toisin päin: päämääränä on kiiltävä julkisivu ja perheen todellisesta arjesta ja asumisjärjestelyistä ovat onni ja läheisyys kaukana. Hukkilan pomon diagnoosi koko ilmiöstä on osuva: ”Nyt puetaan pihat ja lemmikit, mutta ihmiset alkavat olla systeemin jäljiltä rättejä.”

Tehokkuusajattelu ja rationalisointi, pintojen kiillotus, itseisarvoinen kiire ja kulutusvimma eivät takaa onnea kellekään. Se on Mörön romaanin tärkeä sanoma.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto