Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Senegalilais-ranskalaisia selviytymistarinoita

Päivi Kosonen, 13.11.2013
Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista 279 s., Gummerus 2013 Kääntäjä(t): Anna-Maija Viitanen

Marie Ndiayen (s. 1967) kolme kertomusta tapahtuu Senegalissa ja Ranskassa, maailmassa josta kirjailija itsekin perheineen on kotoisin. Hän on syntynyt Ranskassa ja on alkanut jo 1980-luvulla julkaista Minuit’llä, taiteellisesta proosastaan tunnetussa kustantamossa, joka on aikoinaan kustantanut muun muassa Samuel Beckettiä ja Marguerite Durasia.

Kirjoissaan Marie Ndiaye kuvaa afrikkalais-eurooppalaista nykyelämää: jatkuvaa liikettä, tulemista ja menemistä Afrikan ja Euroopan välillä, oman identiteetin etsimistä.

Kolme vahvaa naista (Trois femmes puissantes) koostuu kolmesta kertomuksesta. Ensimmäisen päähenkilö on Norah, Ranskassa asuva asianajaja, joka matkustaa isänsä kutsusta kotiin Senegaliin. Siellä häntä odottaa yllätys, jonka seurauksena hänen elämänsä muuttuu. Toisen kertomuksen päähenkilö on ranskalaismies, Rudy Descas, joka riideltyään afrikkalaissyntyisen vaimonsa Fantan kanssa on lopulta valmis itsekin katsomaan peiliin. Kolmas kertomus sijoittuu Senegaliin ja kertoo nuorena leskeksi jääneestä Khadystä, joka odottaa toiveikkaasti pääsyä laivalla Afrikasta Eurooppaan.

Vaikeista aiheista ja julman väkivallan kuvauksista huolimatta kertomusten sävy on toiveikas ja luottavainen. Periksi ei anneta. Meri on ylitettävä, siltoja on rakennettava, uutta maailmaa rakennettava.

Maahanmuuttajia ja naisnimiä

Britanniassa maahanmuuttajat pistivät toisen maailmansodan jälkeen brittiläisen kirjallisuuden maailman enemmän tai vähemmän uuteen uskoon. Sama tapahtui myös Ranskassa, mutta vaimeammin.

Puhtaan ranskan perintöä on alettu vasta viime vuosikymmeninä kyseenalaistaa reippaammin. Sen seurauksena kielellinen ja kirjallinen uudistuminen on vihdoin tapahtumassa myös Ranskassa. Kulttuurista säteilyä tapahtuu nykyään taas kahteen suuntaan.

Monikulttuurisia naisnimiäkin on alkanut 1900-luvun jälkipuoliskolla nousta esiin. Leïla Sabbar ja Maryse Condé ovat Ranskassa tunnetuimpia frankofonian nimiä. Marie Ndiaye ei siis ole ensimmäinen ranskaksi julkaiseva musta nainen. Kuitenkin hän on ensimmäisiä, jotka ovat onnistuneet saamaan kansainvälistä näkyvyyttä. Goncourt-palkinnon ansiosta häntä käännetään nyt meilläkin – muttei suinkaan syyttä.

Ranskalaisen kirjallisuuden kentällä Ndiaye asettuu sellaisten naisnäkökulmaisten kirjailijoiden rinnalle kuin Marie Cardinal ja Annie Ernaux. Erilaisista taustoistaan huolimatta kaikki kolme kirjoittavat arkielämästä ja perheistä, syyllisyyteen ja häpeään kietoutuvista hankalista kuvioista, jotka aiheuttavat ihmisten elämässä ongelmia ja kysymyksiä: sukuperintönä saatua vaikeutta ymmärtää, tehdä itsensä ymmärrettäväksi.

Mutta kuten Ndiaeyn teoksen otsikko antaa ymmärtää, kyse on pystyvistä naisista, selviytyjistä, jotka kykenevät tekemään valintoja ja ratkaisuja. Jatkamaan elämää – entistä rikkaampana.

Helppojen afrikkalaisten tarinoiden myytti

Marie Ndiayen kertomukset romuttavat ajatuksen luonnollisesta afrikkalaisproosasta, heidän myyttisestä kertomisen taidostaan. Ndiayen kertomuksissa kuvattu maailma ei myöskään ole helppojen ratkaisujen luvattu toivemaa, Mma Ramotswen Botswana, vaan elävien ja tuntevien ihmisten Senegal: realistinen ja eletty, paha ja hyvä, joissa tehtyjä päätöksiä on koko ajan tarkistettava.

Kertomukset käsittelevät rinnan globaaleja ja arkisia kysymyksiä. Aiheet ovat kipeitä: poissaolevia isiä, yksinhuoltajaäitejä ja uusperheitä, perittyä osattomuutta, hylkäämisiä ja petoksia, vankilakokemuksia, laitonta siirtolaisuutta. Läheisenä vertailukohtena mieleen nousee Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag.

Ndiayen kertomukset romuttavat ajatuksen luonnollisesta afrikkalaisproosasta.

Ndiaeyn lause ei ole erityisen haastava, se on lyhyt ja havainnollinen. Suomentaja Anna-Maija Viitanen tavoittaa hienosti Ndiayen lauseen tunnun ja rytmin, kuten seuraavassa:

”Silloin hän koki vahvasti ja kiistämättömästi todeksi, että laiha ja ujo mutta periksiantamaton pieni tyttö, joka oli sitkeästi tinkinyt mullon hinnasta, ja tämä nykyinen nainen, joka kulki tuntemattoman perässä kohti samanlaista rantaa, olivat yksi ja sama ihminen, jolla oli oma selvä kohtalonsa, koki niin vahvasti, että hänessä läikähti ilo ja tyytyväisyys ja hänen silmiään pisteli, ja hän unohti, miten epävarma hänen tilanteensa oli, tai oikeastaan epävarmuus lakkasi tuon huikaisevan, häikäisevän totuuden rinnalle tuntumasta yhtä uhkaavalta. / Hän tunsi huulillaan häiveen, muistuman hymystä. / Hei, Khady, hän lausui mielessään.” (Kolme vahvaa naista, 233.)

Kertomuksissa on kuitenkin aina myös jotain outoa, mystistä tai taianomaista: kummallisia yksityiskohtia, outoja kuvia, ääniä ja vastaääniä jotka rönsyävät jostain marginaaleista, sanojen ja lauseiden ja kappaleiden välistä, ja ravistelevat ensimmäistä mieleen tulevaa tulkintaa.

Usein on luettava uudestaan, palattava taaksepäin, mietittävä mistä on kyse.

Modernistinen, episodimainen ja huokoinen kerronta jättää lukijalle runsaasti tilaa. Missä mielessä kertomusten naiset oikeastaan ovat vahvoja?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto