Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pyhän kosketus

Annukka Peura, 30.5.2000
Maritta Lintunen: Liekkikupolit s., WSOY 1999

Elävässä elämässä olemme tottuneet siihen, että kilpailukykyisin menestyy, rahakkain tekee ratkaisut ja nopein kana löytää matosen. Nykyihmisellä on mahdollisuus ja vastaus kaikkeen: hän luo tavoittelemansa uran, ansaitsee minkä tekee, syö mitä tahtoo ja nai kenet huvittaa. Hän
hamuaa varmoja riskejä ja kuorruttaa arkensa kihelmöivin pikkuseikkailuin.

Usein hänellä onkin kaikki langat käsissään. Entäpä jos onkin toisin? Jos tuntematon aloite odottaakin tien poskessa, toimiston paahteessa tai hiljaisella metsäkävelyllä? Sfinksin tavoin se sysää ihmisen itseään vasten, ei syödäkseen häntä suihinsa vaan istuttaakseen häneen ”salaa kudotun kuvion”.

Maritta Lintusen esikoiskokoelma kertoo aloitteesta ja vastauksesta, joka on koko elämä. ”Voima”, ”rakentaja”, ”Sinä” on nimeltään tekijä, jota kristinusko kutsuu myös Jumalaksi. Hän on kirjan ”kosmostakin ylempänä oleva” maailman todellinen punoja, joka ei lumoa ihmistä
pauloihinsa. Hän päinvastoin ehdottaa ennen kuulumatonta vapautta, todellista langatonta sfääriä, jossa viesteihin on valmiiksi ”naputeltu tarvittava taajuus/ hyvyyden siipilämmin hipaisu”. Salaa kudottu kuvio -runosarjan keskimmäinen osio kuvaa kohtaamisen ytimen:

Vimma jolla kohahdat eloon
kuin heinä valaistusta maasta
turtumuksen kalvon räjähdys silmissäsi

Kuka olet nyt?
Kuusikon varjot vaeltavat mielestäsi
vaikka kuinka toisin väitetään.

Huonon uskonnollisen lyriikan kliseet – paatos ja narsistinen ahdistus – eivät saastuta Lintusen
hallittua ja tyylikästä kokoelmaa. ’Minän’ ja ’sinän’/’Sinän’ kaksinpuhelu on kosminen, sillä pääpaino ei ole ihmisessä, vaan yhteyden ennakoimattomassa avaruudessa. Kielellinen
taituruus ei sekään saa kirjan viimeistä sanaa, päinvastoin suunta on sanomisesta poispäin, ylöspäin ja ulospäin. Adjektiiveja olisi voinut ehkä hivenen karsia ja niistää – toisaalta niiden ryöppyilevyys synnyttää särmää muodon ankaraan arkkitehtuuriin.

Kirjan kultaisena lankana juoksee säie, ”joka välillemme on pingotettu/ ja jonka yksin ihminen/ on leikkaava poikki”. Eikä Lintunen muuta uskontunnustusta julistakaan. Henkilötietojen asemesta takakansitekstissä on runo. Kokoelman rikas, avoin itsettömyys puhuu puolestaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto