Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Särkyykö posliini?

Katja Kaukonen, 11.10.2008
Marja Björk: Posliini s., Like 2008

Marja Björkin esikoisteos Posliini ei yllätä salaisuudellaan. Aiheena on pienen tytön laiminlyönti ja hyväksikäyttö. Tarina alkaa nykyhetkestä. Minäkertoja, aikuisikään ehtinyt Jaana, käy tapaamassa Anita-tätiään ja tämän dementoitunutta miestä, Kurrea. Anita muistelee vanhoja hyviä aikoja, ja Jaana saa mukaansa laatikollisen vanhoja kirjeitä, jotka tekevät salaisuudesta konkreettisen. Sedän ja varttuvan pikku tytön kirjeenvaihto antaa raamit muistelulle, joka alkaa 1960-luvun suuren muuton tunnelmista ja jatkuu lamavuosiin.

Posliinin anti ei ole sen kylmä, karmaisevan tirkistelevä tarina vaan se, miten romaani on rakennettu. Posliini on kirjassa läsnä seksuaalisessa sivumerkityksessään, se on myös konkreettinen hyväksikäyttöön liittyvä rekvisiittaesine, yhtä lailla se toimii metaforana – pienen tytön haurauden kuvana. Ajankuva on piirretty naturalistisen tarkasti, mennyt on tuotu läsnäolevaksi elävänä murreilmaisuna ja stadin slangina, sävelminä, tuoksuina sekä tuotemerkkeinä, jotka liitetään oivasti tarinan aiheeseen. Välillä yksityiskohtien tulva pysäyttää epäoleelliseen. Puhuttiinko jo 1960-luvulla autojen lapsilukoista?

Teos rakentuu kauttaaltaan vastakohtien varaan. Perheen maailmankatsomus on mustavalkoinen. Ihmiset jaetaan köyhiin ja herroihin, maailma maaseutuun ja kaupunkiin. Siinä missä perheen äiti lukee Angelikaa, Anita-sisko selaa Kravun kääntöpiiriä, kun mummo pesee itseään Sunlight-palasaippualla, Anitan kylpyhuoneessa läträtään kylpyvaahdolla. Valkoista on pienen tytön viattomuus, mustaa aikuisten paatuneisuus. Björk rikkoo väriskaalaa vaaleanpunaisella. Se on äidin unelmien ja filmitähtisaippuan väri. Vaaleanpunaisella muoviverholla peitetään ikkuna ja musta yö, kun äiti ja tytär juoksevat Veijo-isän vihaa pakoon talviseen saunaan.

Posliinissa on hyvin viriteltyjä jännitteitä, se pitää imussaan ja yltää paikoin trillerimäiseksi. Lukija odottaa posliinin ja kulissien särkymistä, jännityksen taittumista moraliteetiksi. Kuka särkyy – tai mikä?

Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan

Tarinan henkilögalleria muistuttaa perinteisiä suuren muuton maaseututyypittelyjä. Räävitön ja rakkaudeton perhe sinnittelee kuolevassa Timitran kylässä Pohjois-Karjalassa. Veijo-isä on perinyt velkaisen kaupan, joka sysää perheen konkurssiin. Mies juopottelee, tappelee ja kulkee vääjäämättömästi isänsä jalanjälkiä. Riikka Rossi kirjoittaa teoksessa Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista (SKS 2007) naturalismin antinostalgisesta kaipuusta. Sen valtaama henkilö haaveilee itsensä pois synkästä arjesta ja kaihoaa kohti tulevaa: parempaa elämää ja romanttissävytteistä rakkautta. Lopulta unelmat murtuvat karuun todellisuuteen. Juuri näin käy teoksen Sirkka-äidille. Viettiensä valtaamana ja vaurastumisen toivossa hän avaa reisiään kylän miehille mutta vajoaa yhä alemmas. Kuusivuotias, rakkaudetta jäänyt Jaana-esikoinen seuraa syrjästä vanhempien kelvotonta käytöstä ja selviytymistaistelua. Lapsen sivullisuuden tunnetta lisää se, että hän saa tietää olevansa helsinkiläisen taitelijan tytär.

Läsnä ovat myös pikkuveljet, suvun vanhimmat sekä materialla kyllästetty äidin Anita-sisko, ihanan Kurtin vaimo Helsingistä. On näsäviisas, niskuroiva ja puolihumoristinen Lahja-apulainen, naapuriin muuttava nousukasperhe, himokkaat kylän miehet sekä pelastava virkavalta. Mikrotasolla vilistää russakoita ja satiaisia.

Yhteiset juhlapyhät korkataan porukalla katastrofeiksi. Kiteytetysti sanoen henkilöt elävät Kiannon Ryysyrantaa ja Irwinin lauantaita. Henkilöt herättävät sääliä, raivoa ja epätoivoa.

Suuri muutto on alkamassa. Maaseutu autioutuu, yhteisöllisyys rakoilee ja rappio periytyy. Miljöö ja tausta leimaavat henkilöiden kohtalon. Ainut keino sosiaaliseen nousuun on löytää rahakas puoliso, muuttaa Ruotsiin tai kotimaan kaupunkeihin ja tukahduttaa animaalinen viettimaailma rationaalisuuden avulla. Niin toimii Lahja, tarinan ainoa selviytyjä.

Tarina on se tuttu. Sivuun sysätty, yksinäinen luopiotytär löytää itselleen isähahmon Helsinkiin muuttaneen tätinsä miehestä, varakkaasta dekadentista. Mies huomaa lapsen, puhuu hänelle ja on läsnä, voittaa tytön luottamuksen, alkaa lahjoa ja käyttää tyttöä hyväksi. Keskenmenon kokenut Anita-täti ei huomaa mitään, koska on aina töissä tai ostoksilla, laihdutuskuurilla, juovuksissa tai unilääkkeissä – Kurt-sedän mukaan hän on onnellinen vaimo.

Kirjan henkilöt ovat kokoelma epäonnistuneita, räävittömiä ja kylmiä hahmoja. Teos eroaa Maria Peuran kaltaisteoksesta On rakkautes ääretön (Tammi 2001), jossa laiminlyönnin ja pedofiliapahuuden vastakohtana on aidosti välittäviä, tasapainoisia ja tapahtumiin puuttuvia aikuisia – toisin kuin Posliinissa.

Hyvä Tuomas joulun tuo, paha Nuutti pois sen vie

Teoksen kiinnostavin hahmo on Kurt. Björk on luonut hänestä kolmitahoisen henkilön: hän on Kurt, Kurre ja Nuutti-setä. Lapsille tehdään heti selväksi, että miestä pitää puhutella Nuutti-sedäksi.

Tarinan ensimmäisessä kirjeessä kuvataan asetelma, jossa Jaana lapsen maailmastaan käsin toivoo varakkaalta sedältä lahjoja. Tytölle annetaankin valheellinen käsitys, että setä olisi verrattavissa joulupukkiin. Hän pudottelee sylistään lahjoja ja makaa hangessa tekemässä lumienkeleitä. Äitikin kehottaa käyttämään miestä hyödykseen. Nuutti on se, joka osaa puhutella tyttöä hellittelynimillä. Tyttö ei olekaan enää vain nimetön sukupuolensa edustaja – tyttö tai pikku huora, kuten Veijo häntä puhuttelee – vaan Jaana pien, salokeiju, pikkuflikka ja kullannuppu.

Matti Mäkelän teoksessa Suuri muutto (Otava 1986) pohditaan maalaismiljööseen tulevien vieraiden roolia. He ovat lähes poikkeuksetta uhkaavia ja ahneita muukalaisia. Posliinin aikuisille Kurt on Kurre, leikkisä ja rahakas maailmanmies, joka on pelastanut Anitan kurjuudesta. Kurre on se, joka soitetaan hakemaan Jaanaa, kun asiat menevät umpisolmuun.

Tyttö joutuu ojasta allikkoon. Kurthan on vierauden ruumillistuma: kiireinen kaupunkilainen, suomenruotsalainen, joka vertautuu maaseudun riistäjiin yrittäessään ostaa Veijolta suvun maita. Kurre on myös se, joka sekoaa rooleissaan. Hän ei riistä seudulta naitua naista eikä tavoitelluinta neitoa vaan lapsen, jonka pakottaa sanomaan itseään aktin aikana Kurtiksi tai isännäksi. Kurtin pedofiliset toimet esitetään yksityiskohtaisesti kaikessa kauheudessaan. Salattua elämää elävä Kurt on pahempi kuin toinen joulupukiksi tekeytyvä: Seppo-setä. Hän sentään paljastaa roolinsa ontuvuuden julkisesti eli oksentaa naamarin takaa sekä lahjojen että lattialla konttaavan taaperon päälle.

Pahuuden tematiikkaa pyörittelee Kurt itsekin. Samalla luodaan jännitettä pahaa aavistaville odotuksille. Mies keksii tytölle kömpelön loitsun, joka sinetöi heidän salaisuutensa: ”Mikään paha ei sua saa. Koskaan haavoittaa. Luotas e-en horju. Vaarat poi-es torjun.”

Hyvän ja pahan, tottelemattomuuden ja tottelevaisuuden tasapainoa koetellaan myös kesällä, kun Nuutti-setä upottaa tyttöä aaltoihin: ”Äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan, muuten sinut kastetaan.”

Kiellon ja myönnön vaihtelulle rakentuva perinnehokema saa samalla konkreettisen merkityksen: lapsen tai naisen tahdolla ei lopulta ole väliä, koska mies päättää kuitenkin. Sama patriarkaalinen ahneuteen ja kohtuuttomuuteen perustuva valtajärjestys tuodaan esille myöhemmässä joulukuvauksessa:

”Yöllä isä ja Erkki-setä olivat juoneet saunan eteisessä konjakkipullon, jonka he itse olivat tuoneet mummolle lääkkeeksi. He ottivat ensin vain vähän ja kävivät hakemassa sitten vähän lisää. Lopulta Erkki vei koko pullon. Pojat kävivät hakemassa minun konvehtirasiasta ensin ihan vähän. Aamulla kaikki oli syöty.” Saman periaatteen mukaan toimii Kurt hyväksikäyttäessään Jaanaa.

Björk kuvaa pedofilian raakuutta monisärmäisesti ja psykologisella otteella. Hän näyttää manipuloivan ja pakkomielteisen hyväksikäyttäjän, joka uskottelee ja uskoo rakastavansa mutta tietää tekevänsä väärin. Hän näyttää tytön, joka on pelkäävä uhri mutta ristiriitaisesti myös huomiosta ja kieroutuneesta mielihyvästä hämmentynyt, naiseuteen kasvava naaras, jolle saman kohtalon kokenut Marianna-serkkukin on vain kilpailija.

Posliini pysyy koossa

”Menin piirongille ja otin posliinitytön käteeni. Hän oli kylmä ja katsoi surullisena. Kääntelin tyttöä käsissäni ja huomasin, että selkäpuolella mekon helmassa oli ohut ruskea viiru. Posliinityttö ei ollutkaan ehjä. Asetin tytön pitsiliinalle vähän vinottain, ettei kukaan huomaisi peilin kautta, että hänen mekkonsa oli rikki.”

Eikö kukaan Jaanan läheisistä huomaa Kultapossukerhon pankkikirjan panojen kaksoismerkitystä? Samaa ihmettelee tyttökin. On eri asia huomata kuin välittää.

Teoksen henkilöt ovat moniongelmaisia. Heille muista välittäminen on vain julkisivuista huolehtimista, sen takana piileskelevillä ei ole merkitystä. Koska Jaanan psyyke murenee? Koska hän alkaa puolustaa itseään? Teoksen puolivälissä on käänne: paikasta toiseen riepoteltu tyttö hermostuu vihdoin kelvottomalle äidilleen ja särkee pullalautasen. Sekään ei sysää solmujen selvittelyyn vaan lopulliseen heitteillejättöön. Silti Jaana pääsee elämässään eteenpäin. Hän ei ole kuitenkaan selviytyjä vaan pinnalla pysyjä.

Lopussa luonnostellaan teoksen moraalinen sanoma. Tarina kiertyy ajallisesti alkuun, salaisuus ei paljastu, mutta rapistunut Kurt jakaa nyt Jaanan lapsuuskokemuksen: aineellisen kurjuuden ja sivullisuuden. Se käy ilmi jo teoksen alussa, jossa Anita puuskahtaa miehelleen kuin vanhemmat aikoinaan tytölle: ”- Aina jaloissa pyörimässä. Joka päivä istuu keittiössä ja kyttää mitä minä teen. Monta kertaa päivässä sanon, että mene huoneeseen. Kun saisi hetken olla rauhassa.”

Björk piirtää loppuun sovituksen omaisen kohtauksen, jossa Jaana taluttaa Kurtin kirkkoon. Samalla sinetöidään paatoksellisesti molempien elämä: ”Kiersin käteni hänen ympärilleen ja olin hänen kainalossaan mahdollisimman pienenä. Hän oli minussa kiinni ja minä olin hänessä kiinni. Ikuisesti me olisimme toisiimme sidotut, loppuun asti sinä minussa, minä sinussa, ikuisesti toisemme polttaneet ja jäädyttäneet. Koskaan emme pääsisi irti. Meidän molempien olisi oltava tuhkana ennen kuin tämä olisi ohi.” Suurin salaisuus ei paljastu, ja Jaanan kohtalo jää osin avoimeksi.

Posliini pysyy ehyenä. Konkretiaan perustuvassa helppolukuisuudessa sekä maaseutuelämän ajankuvassa se tuo paikoin mieleen Mirja Kuivaniemen teokset.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto