Se on sitten kevät

Se on sitten kevät on Marja-Liisa Vartion esikoisromaani, jonka erikoisuus suomalaisten romaanien joukossa on paitsi sen esimerkillinen modernistisuus myös teoksen päähenkilöksi hahmottuvan Annin kuolema kesken kertomuksen. Vartio aloitti uransa runoilijana, mutta varsinaisesti hänen lajinaan pidetään proosaa. Vartion pääteokseksi on monesti mainittu postuumisti julkaistu romaani Hänen olivat linnut vuodelta 1967, joka kuvaa kahden vanhan naisen yhteiseloa.

Vartion rinnalle modernismin keulahahmona asetetaan usein Veijo Meri; molempia kirjailijoita on pidetty pelkistämisen mestareina. Näiden kahden kirjailijan välillä eron tuntuu muodostavan sukupuoli, onhan Meri nimetty ennen muuta mieskirjailijoiden oppi-isäksi. Jos Meri on vaikuttanut Hotakaiseen, Tervoon ja Raittilaan, kantoi naisten kirjoittama proosa, erityisesti novellistiikka, 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa vahvoja kaikuja Vartiolta. Keulakuvana Vartion tyttöjen joukolle oli edesmennyt Raija Siekkinen, jonka romaanit ja novellit kuvasivat naisten arkisen elämän näennäisesti pieniä liikahduksia, jotka kokemuksena saivat arvaamattoman painoarvon. Näennäisesti mitättömässä piilee suurin merkitys.

Vartion kerronta on vihjailevaa; ylipäänsä modernistisen proosan on esitetty suosivan metaforista esitystapaa vastakkaisena realismin yksityiskohtaiselle selittämiselle. Käytäntö liittyy sotien jälkeiseen epäuskoon varmasti määriteltyjä merkityksiä vastaan: elämä on käsittämätöntä, sen tarkoitus vain arvailtavissa. Vartio suosii realismillekin ominaista ulkopuolista kertojaa, mutta Vartion kertoja pysyy taka-alalla eikä asetu avoimesti kaikkitietäväksi kertojaksi.

Mielenkiintoisen särön kertojan rooliin tekee Se on sitten kevät -romaanin alussa oleva pieni vihje, joka paljastaa kertojan tietävän enemmän kuin henkilönsä. Aivan kirjan alussa Annin kuvataan katselevan maisemaa uuden kotinsa ikkunasta. Kertoja toteaa, ettei Anni pysty ikkunasta käsin näkemään metsässä kasvavan sinivuokkoja. Kertoja täsmentää vielä, että ”vaikka hän olisi ne nähnyt, ei hän olisi tuntenut niitä, sillä siellä, mistä hän oli tullut, ei kasva sinivuokkoja”.

Voi kysyä, mitä kaikkea kertoja tietää sellaista mitä Anni ei – ja mitä lukija ei myöskään saa koskaan tietää. Voisi jopa päätellä, että kertojalla on tarinan kertomisessa tarkoituksensa, jota lukija ei voi omasta paikastaan nähdä. Ja vaikka näkisikin, ymmärtäisikö lukija tekstin tarkoituksen, jos hänen elämänsä on jotain aivan muuta?

Kertomus maaseudusta ja sen rappiosta

Se on sitten kevät on sekä karjakko Annin että sekatyömies Napoleonin tarina. Vaikka edellä asettelin Vartion ylle modernistisen naiskirjallisuuden esiäidin viittaa, hänen romaaninsa käsittelee niin naisten kuin miestenkin kokemaa ahdistusta muuttuvassa maailmassa. Ahdistus on kuvattu minimalistisin vedoin: romaanin juoni ei tarjoa lukijalle draamaa.

Anniksi nimetty karjakko muuttaa uuteen taloon töihin ja asettuu asumaan sivurakennukseen. Siellä hän tutustuu Napoleoniksi kutsuttuun mieheen, joka asuu Annin huoneen seinän takana. Napoleon hivuttautuu vähitellen Annin kanssa läheisiin väleihin, mikä ei ole isäntäväelle uutta. ”Se on sitten peli taas käynnissä”, toteaa isäntä kuultuaan, että Napoleon korjasi Annin hellan. Peli johtaa tulokseen, ja Napoleonin ja Annin suhde syventyy.

Jos ahdistuksen kuvaus piirtyy rivien välistä, samaan tapaan luodaan rakkaus ja sen fyysinen veto: ”Tultuaan saunasta ja mentyään vuoteeseen nainen ei saa unta. Hän makaa hiljaa ja kuulee kun tuuli kohahtelee ulkona. Myös mies valvoo, hän polttaa tupakkaa pimeässä. Hän muistaa naisen lantion, ja että nainen oli kumartanut.” Lataus sytytetään lukijan mielessä, ja se purkautuu, kun mies tänä iltana tulee naisen huoneeseen myöhään illalla, istuu vuoteen reunalle, josta Anni nousee koholleen. Mies sanoo: ”Minä pidän pitkistä hiuksista.” Seuraus: ”Nainen painuu takaisin pitkälleen, mies on laskeutunut hänen viereensä, nainen makaa hiljaa, mustat hiukset pään ympärillä hajallaan.” Seuraavaksi on jo aamu ja mies nukkuu naisen vierellä. Repliikkeineen kaikkineen kerrassaan kaurismäkeläistä kerrontaa, kauan ennen Akin aikaa.

Romaanin jälkisanat kirjoittanut Elise Nykänen korostaa Vartion vahvaa kuvallista otetta, joka muistuttaa elokuvallista kerrontaa. Tässä onkin Vartion kerronnan jännite: juoni ei paisuttele tarinan vaatimattomia käänteitä, mutta miljöön, tuntemusten ja muistikuvien tarkat kuvaukset runsastuttavat kerrontaa. Minun on vaikea tunnistaa puhetta Vartion minimalismista, sillä hänen proosansa kerroksellisuus, esimerkiksi kuvaukset, jotka sijoittuvat sisäkkäin kertautuvien, muistoja kuvaavien takaumien sisälle, eivät ole ainakaan mitään ”halkoklapiproosaa”. Vartion minimalismi on konkreettisten tapahtumien tasolla, kun taas mielensisäinen ja kokemuksellinen tapahtuminen rönsyää.

On ymmärrettävää, että juuri Annia pidetään Vartion romaanin päähenkilönä. Hänen tunteitaan ja mielenliikkeitään kuvataan, kun taas Napoleonin kohdalla keskitytään tekoihin. Kuvaustavan ero yhdistyy kuitenkin edellä havaittavaan naisen ja miehen vastakkainasetteluun: onhan juuri miehelle nähty ominaiseksi tekeminen, naiselle taas tunteminen ja sisäinen, näkymätön kehitys.

Annin tuntemusten tai Napoleonin käytöksen syistä ei lukijalle anneta kuin pikku vihjeitä, joiden tulkinta jätetään lukijan avattavaksi. Mainitaan Annin avioliitto saamattoman talollisen miehen kanssa, omaisuuden menetys, Annin ja hänen tyttärensä keskinäinen vieraus – kaikilla näillä on ehkä vaikutusta siihen, että Anni lankeaa Napoleoniin. Mies ei tunnu hyvältä kaupalta: hän juo liikaa, omii toisten tavarat ja lainaa rahat, jättää tärkeitä asioita kertomatta. Napoleon haluaa elää hetkessä ja uskoo tulevaisuuden auvoisuuteen, mutta onnen olisi langettava hänen ylleen kuin sade. Kun Anni kuolee yllättävästi kesken romaanin, Napoleon joutuu kriisiin.

Maailman muutos ja sen seuraukset

Vieraus on niin Veijo Meren, Paavo Haavikon kuin Vartionkin henkilöhahmojen perustunne, kirjoittaa Tuula Hökkä Suomen kirjallisuushistoriassa. Vierauden tunne näkyy Se on sitten kevät -romaanissa selvimmin Annissa, joka ei sovi siihen maailmaan, johon hänet on heitetty. Elise Nykänen kirjoittaa Annin eroavan muista henkilöistä ”suuruudellaan” kun muut pohtivat vain omassa elämässä selviytymistään, mikä näkyy varsinkin Annin kuoleman aiheuttamissa reaktioissa.

Itse tulkitsen Annin erilaisuuden johtuvan hänen vanhanaikaisuudestaan: hän on kiinni menneisyydessä, katselee vanhoja valokuvia, muistelee menneisyyttään, kaipaa menetettyä sidettä tyttäreensä. Anni ei viihtynyt aikaisemmassa työpaikassaan talossa, jossa kaikki oli ollut ”uudenaikaista”. Uusi työpaikka on talossa, jossa vanha aika näkyy rapistuneisuutena, ja sinne Annin on helpompi jäädä. Samalla talon rapistuneisuus, pihalle unohdetut romut ja talon pihan ja syreenit repivä uusi tie, kertoo maaseudun kokonaisuudessaan olevan menneisyyden jäänne.

Annin kuolema kesken romaanin osoittaa hänenlaistensa vääjäämättömän häviön. Moderni ihminen mennä tohisee eteenpäin ja on sydämeltään kaupunkilainen. Esimerkkinä uudesta sukupolvesta on Annin tytär, joka äitinsä kuoleman jälkeen heittää vanhat valokuvat puulaatikkoon niitä katsomatta.

Vanhanaikaisuudestaan huolimatta Anni ei ole luonnonoikku, kun hän kaipaa menetettyä omaa taloa, lehmiä, vanhaa emäntää, koko kadotettua yhteisöllisyyttä. Menneisyyden kaipuu voi olla inhimillinen perustunne, mihin viittaa talon pienen pojanpojan isoisänsä kanssa leikkimä freudilainen fort-da-leikki. Poika heittää pallon pois ulottuviltaan, vain saadakseen isoisän hakemaan sen hänelle takaisin. Freudin mukaan ihminen harjoittelee näin eroa vanhemmistaan, eroa turvallisesta yhteisöstä, joka on jokaisen jätettävä kasvamisen mukana. Leikki paljastaa eron kivuliaisuuden, miksi muuten sitä pitäisi etukäteen käsitellä.

Annin kiinnittymistä menneeseen on pidetty jälkimodernista näkökulmasta naiivina lääkkeenä modernisaation kasvukipuihin. Vartiokin tavallaan osoittaa paluun mahdottomaksi. Kuten pojan on kasvettava eroon vanhemmistaan, on maaseutu muuttunut, maailman aika edennyt. Kaaos kasvaa maaseudulla, joka elää välitilassa ennen lopullista romahdusta.

Napoleon on esimerkki tässä maailmassa elävistä välitilan ihmisistä. Hän ei kiinnity työhön, ei naiseen. Hänen toinen jalkansa on maaseudulla, toinen kaupungissa. Välitilassaankin hän on saavuttanut jonkinlaisen kauhun tasapainon, vaikka hän tasapainoilee kestämättömällä alustalla. Alusta pettää, kun Anni kuolee. Napoleon pelästyy Annin kuolemaa, ehkä ymmärtäen, että kuolema naulitsee jonain päivänä hänetkin paikalleen. Käykö niin ennen kuin hän on edes ehtinyt päättää, mihin lähtee?

Kirjan lopussa Napoleon katoaa, emme tiedä, mitä hänelle tulee tapahtumaan. Ehkä hän pystyi vihdoin tekemään siirtonsa, lähtemään tiettyyn suuntaan. Tai sitten hän jatkaa liikettään, eikä koskaan löydä rauhaa.

Mikä on oikea tapa elää elämää nykyajassa? Tähän kysymykseen Vartio vastaa vain vihjaillen. Se on varmaa, että Anni ei ole ainoa joka tulee kuolemaan. Kaikki kuolevat, uudenaikaisetkin ihmiset.