Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yrityskonsultin häpeä valahtaa

Putte Wilhelmsson, 11.4.2012
Marjaana Aumasto: Kuin isä poikaansa 240 s., Tammi 2012

Reinolle, huutolaispojalle ei tässä maailmassa luvattu mitään, mutta Jarilla, hänen pojallaan, on kaikki – oma yritys, kaunis vaimo, arvoasunto parhaalla paikalla.

Marjaana Aumaston kahden sukupolven romaani Kuin isä poikaansa lähtee vahvasta kontrastista, ja sitten varmuuden vuoksi vahvistaa sitä lisää. Reino on sotaveteraani ja Jari yrityskonsultti, mitä kunniallisempaa ja halveksittavampaa ihmistyyppiä ei suomalainen kirjailija osaa keksiä. Toinen vaikeni elämästään, toinen puhuu työkseen, Aumasto vielä varmistelee, ikään kuin metafora pitäisi lyödä perille lekalla.

Myös yhtäläisyyksiä miesten välillä on. Kuten se, että molemmat pilaavat suhteensa naisiin.

Reino ”ei koskaan puhunut sanaakaan rakkaudesta”, äiti raportoi Fuengirolasta, jossa elää uuden miehen kanssa. Jari puhuu paljon, varsinkin rakastajattarelleen, mutta kiusaantuu, kun tämä vastaa tekstiviestissä samalla mitalla. Sänkykumppani ei tiedosta roolinsa rajoja, tai siis sitä, että Jarin yksityiset unelmat paljastuvat noloiksi, jos niissä on joku toinen liiaksi läsnä.

Kansiliepeen mukaan Kuin isä poikaansa on ”naistietoisen kirjailijan uusi aluevaltaus”, vaikka en tiennyt siinä mitään uutta olevan, että naiset lukevat naistenlehtien narsismi-artikkelit, ja soveltavat sitä sitten elämäänsä tai kirjallisuuteensa.

Jarin tunne-elämän lisäksi myös hänen seksuaalisuutensa näyttäisi olevan peräisin lähteistä, joita miehet itse eivät yleensä seuraa tai jäljittele. Sängyssä ja sänkyunelmissa on jokseenkin sama vakiomäärä ”kupeiden” paloa, Kleopatroja ja villieläimiä kuin Tommy Tabermannin proosatuotannossa.

Maalla syntynyt viaton ihmislapsi hukkaa itsensä

Sanoin tämän joko moittiakseni Aumaston kirjoittamisen laatua tai kiittääkseni häntä satiirista, jonka kohteena naisten tunneherruudelle täysin alistuneen miehen venkoileva mieli. En todellakaan tiedä kumpi on oikein, sillä varsinkin romaanin alkupuolen tyyli horjuu sinne tänne, ilman mitään teoksen kokonaishahmosta kertovaa ohjausta.

Jälkimmäistä tulkintaa voisi tukea omalla tavallaan hieno ja aito lause: ”Myöhemmin Jari oli ymmärtänyt pyytää anteeksi.” Se on istutettu kehyksiin, jossa Jarin uskottomuus tai pari drinkkiä liikaa eivät ole parisuhteen ratkaistavia ongelmia vaan vaimolle kuuluva moraalinen yliote henkisessä valtakamppailussa.

Kuin isä poikaansa ei lisää mitään erikoista viihdeperinteeseen, jossa lapsen tulo tekee pinnallisista ihmisistä syvällisempiä.

Ensimmäistä tulkintaa tukee se, ettei Kuin isä poikaansa lisää mitään erikoista ylikansalliseen viihdeperinteeseen, jossa lapsen tulo tekee pinnallisista ihmisistä syvällisempiä.

Muutakin valmiiksi tai ennen kirjoitetun tuntuista Aumaston romaanissa on: ”Bemari hyrisi, aurinko kiilteli metsänrajassa, lauma lehmiä seisoskeli vielä laitumella moottoritien laidalla.”

Kiteytys luonnon luomasta ihmisestä, joka on muuttunut sen ohikulkijaksi, on hyvä, mutta vieläkö tätä tarvitsee kiteyttää? Ja oikein lehmien kera? Entä sitten vauraus pinnallisuuden yleisenä merkkinä? Toki minäkin olen rikkaille kateellinen yötä päivää, mutta eikö aineellisesti turvatussa elämässä ole enää mitään säädyllistä, vaikka sitä verrattaisiinkin sodan käyneen sukupolveen puutteeseen ja kärsimykseen – tai jos lukijaa vaihtoehtoisesti lyödään omalla hiilijalanjäljellä ja koko maapallon ekologisella kestokyvyllä?

Jos Pohjantähti-trilogian juonen tiivistää yhteen lauseeseen, se menee jotenkin näin: ensimmäisessä sukupolvessa torppari taisteli luontoa ja jälkeen jäänyttä lainsäädäntöä vastaan vaurastuakseen, kolmannessa sukupolvessa maisteri moitti vanhempiaan liian materialistisista arvoista.

Trilogian jälkeen on ilmestynyt lukuisia romaaneja, joiden juonen voi tiivistää näin: maalla syntynyt viaton ihmislapsi hukkaa itsensä elintasokamppailussa.

Nämä kaksi esimerkkiä eivät kerro vain erilaisesta historiasta erilaisten teosten taustalla. Ne kertovat myös eri lajityypeistä – toista askarruttaa kysymys oikeudenmukaisuudesta ja toista kysymys synnistä ja lankeemuksesta.

Jari nimeltä Jari

Itse en koe liiallista yleispätevyyttä tai moraalista yli-inhimillisyyttä kirjallisuuden vetoavimpana piirteenä, ja kyllä Aumastokin yrittää täsmentää. Jarin nimi ei ole ”Jari” sattumalta, ja varmasti hänen harjoittamallaan yritysvalmennuksella on maali tässä ajassa ja todellisuudessa:

”Hän oli pitänyt saman luennon kymmeniä kertoja, oikeat sanat löytyisivät vaikka unessa. Joskus hän vielä innostui niin kuin ensimmäisillä kerroilla. Niinä kertoina hän tunsi olevansa yhtä kuulijoiden kanssa. Koko Sali oli silloin kuin täynnä avointa ja rakastavaa henkeä. Luovuus, sitkeys ja rohkeus irrottautua vanhasta ja antautua muutokseen. Itseluottamus ja armo. Ja raha, jolla ei loppujen lopuksi ollut merkitystä, mutta jota tuli kuin itsestään. Senttejä taivaasta. Saat sen mistä luovut. Tai ei mitään senttejä vaan miljoonia. Ja viittaus kohonneisiin pörssikursseihin, joiden takana olivat uskallus, intohimo ja nöyryys. Viimeiseksi, kun aikaa oli enää jäljellä viisitoista minuuttia, hän puhuisi onnesta.”

Kun kaikki onnistui, Aumasto jatkaa, kuulijat ottivat Jarin käsivarsilleen ja ”pitelivät kuin rakastettuaan”. Mutta joskus ei niin käynyt:

”Ihmisten ilmeet jäivät kylmiksi. He vilkuilivat kännyköitään ja supattelivat keskenään. Silloin Jariin valahti häpeä. Hän oli paljastanut heille vatsansa ja kurkkunsa, mutta ei ollut kelvannut. He olivat hylänneet hänet. He eivät olleet edes vaivautuneet taistelemaan ja raatelemaan, vaan antaneet olla, mitätöineet.”

No, en tiedä miten usein Jari Sarasvuolla ihan näin ”valahtaa”, vaikka oikeinhan se tuommoisille olisi. Enemmän minua vaivaa Aumaston tapa sepittää romaanin Jarin moraalisiksi teemoiksi teennäisyys, tarvitsevuus, tekopyhyys ja sujuvan ulkokuoren peittämä penseys. Eivät ne taistele vastaan tai raatele yrityskonsultin retoriikkaa vaan toistavat sen evankelista tyyliä.

Olisiko Aumastolla siis tulevaisuutta Trainers’ Housessa? En tiedä sitäkään, mutta jos olette kovin, kovin kiireisiä, älkää opiskelko tätä maailmaa Aumaston raskassoutuisesta romaanista, vaan mieluummin Heikki Mäki-Kulmalan näppärästä kirjasta Näin puhui Sarasvuo (2002).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto