Zaida

Marjaana Aumaston romaani Zaida keskittyy hänen aikaisempien teostensa tavoin feminiiniseen tapaan kokea ja aistia maailma. Nuoren päähenkilön Zaidan kotimaata hallitsee kenraali Avin, jonka kuvia on kaikkialla ja jonka opetetaan tietävän vastauksen kaikkeen. Kotonaan Zaida kohtaa elämän ristiriitaisuuden: naista vuoroin juhlitaan, vuoroin alistetaan. Zaidan äiti vastustaa anoppinsa käsityksiä uskonnosta ja miehelle alistumisesta mutta tyytyy silti hyväksymään miehensä alkoholismin ja väkivaltaisuuden.

Aumasto on häivyttänyt teoksestaan kovin tarkat vastaavuudet ulkoiseen todellisuuteen, vaikka sen taustana onkin slaavilainen kulttuuri ja diktatorinen hallinto. Romaanin ihmiskäsitys on ylihistoriallinen: pohjimmiltaan ihmisessä on aina jotakin samaa, muuttumatonta. Vietit vaikuttavat korkealentoistenkin pyrkimysten taustalla vahvoina.

Zaida on luonteeltaan melko sisäänpäinkääntynyt tyttö, joka on tottunut mukautumaan ja toisaalta saavuttamaan tahtomansa hienovaraisella päättäväisyydellä. Monien sattumien kautta Zaida joutuu oleskelemaan laitoksessa, jonne hänen vammainen serkkunsa on suljettuna. Laitos korostaa rakkautta, äitiyttä ja myötätuntoa aina hampaattomaan äärimmäisyyteen saakka. Tämän käännekohdan myötä Zaidan aikaisempi nukkavieru elämä saa uudenlaisen valaistuksen vertautuessaan laitoksen kliiniseen järjestelmällisyyteen.

Aumaston Rikas, laiha ja kaunis (1996) loi omaperäisen kuvitelman kokonaan naisten hallitsemasta yhteiskunnasta. Zaidassa naisten ja lasten laitos on linnake miehisen maailman keskellä, vastarinnan paikka. Laitoksen johtaja Alma toistelee haluttomasti kuuntelevalle Zaidalle vulgaarisosiologian ja feminismin kliseitä. Alma on halunnut luoda yhteisön, jossa aggressiivinen vallanhalu ei pääsisi levittämään voimaansa, mutta siitä huolimatta hyökkäävät tunteet vaikuttavat laitoksen näennäisesti tyynien ”äitienkin” pinnan alla.

Tahdon ja alistumisen sekä muistin ja unohduksen teemoja käsitellessään romaani toi paikoin mieleeni Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjan. Kunderan keskushenkilö Tamina pyrkii Zaidan tavoin säilyttämään tiukasti ohjatussa yhteiskunnassa oman tilansa muistojen avulla. Zaida tarttuu tunto- ja etenkin hajuaistiinsa säilöytyneeseen muistiin esimerkiksi ajatellessaan äitiään: ”Jossakin syvemmällä hänessä oli jokiliejun haju. Äkkiä Zaida tuntee sen terävänä ja selvänä nenässään. Se on mudan vuoraamien pimeiden onkaloiden haju. Miksi hän ei ole sitä aiemmin muistanut?”

Zaidassa käytetään kehollisuuden ja alitajunnan ilmentämiseen varsin tuttua kuvastoa: vettä, kukkia syvyyksiä, onkaloita. Kerronnan lumo ja jännite vievät mukaansa, mutta tietyt perusteemat ja dialogin rakenteet toistuvat laajassa romaanissa jopa puuduttavuuteen asti.

Teoksen lakoninen, ristiriitojen pysyvyyttä korostava maailmankuva avartuu viimeisillä sivuillakin hyvin varovasti, vaikka loppu on sinänsä myönteisen sovinnollinen. Zaidan minäkuva on lujittunut – ja toisaalta hänestä on tullut vain yksi lenkki lisää naispolvien ketjuun. Miellyttävää kuitenkin on, että romaani ei asetu tuomitsemaan. Niin miehet kuin naisetkin ovat kaikessa animaalisuudessaan lopulta kovin inhimillisiä.