Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

En minä ole aina sama

Kaisu-Maria Toiskallio, 3.5.2010
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata s., Otava 2010 Kääntäjä(t): Leena Peltomaa

Marjaneh Bakhtiarin toinen romaani Toista maata (Kan du säga Schibbolet?) on kirjailijan esikoisteosta viiltävämpi näyttäessään koko maahanmuuttopoliittisen keskustelun hullunkurisuuden ja sen keskiössä olevat yksilöt. Siinä missä esikoisteos Mistään kotoisin nauratti, Toista maata saa miettimään tarkemmin niitä varsin huonoja käsitteitä, joilla asiasta keskustellaan ja niitä ennakkoluuloja, joita jokaisella on. Kenellä on oikeus määritellä ja miten?

”En halua tuntea/ olevani toista ylempi/ enkä toista alempi/ Sillä siinä on ylemmyyden alku”, lukee kirjan perheen isän seinällä olevassa runossa, ja se yhdistettynä Bakhtiarin armottoman monipuoliseen ja tarkkaan kuvaukseen ajastamme saa lukijan pysähtymään.

Kirjan juonenkulku on lyhykäisyydessään seuraava: on iranilaiset vanhemmat, jotka ovat muuttaneet Ruotsiin ennen lasten syntymää turvaan, ja perheen teini-ikäiset tyttäret, joista toinen haluaa päästä kuvaamaan vanhempiensa kotimaata, ja toinen pakotetaan mukaan. Vanhemmat ovat kauhuissaan, eivätkä haluaisi päästää lapsiaan maahan, jota eivät enää tunne, mutta taipuvat lopulta. Tyttäret yllättyvät kokemastaan, ja ennakkoluulot laitetaan koetukselle, kun sisarukset tapaavat serkkunsa Negarin, alias DJ Niggan, tätinsä ja dementoituneen isoäitinsä, joka näkee kommunisteja kaikkialla.

Kuten esikoiskirjakin, Toista maata vilisee monisyisiä, kiinnostavia henkilöhahmoja. Keskiössä on Abbasin perhe, isä Mehrdad, äiti Noushin ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, Parisa ja Baran. Bakhtiari on nerokas perhedynamiikan kuvaaja. Koskettavimmillaan kirjan tarina on, kun kuvataan bussikuski Åken ja hänen ex-anoppinsa Iranin ystävyyttä, joka toimii ilman sanoja.

Samoin perheen äidin Noushinin elämän kulku kuvataan hienosti. Noushin on työtön maahanmuuttaja, ylihuolehtiva äiti, eikä hän puhu kovin hyvin ruotsia. Hänen ainut ystävänsä Gudrun tarkoittaa hyvää, mutta tuntuu ylenkatsovan häntä. Kuitenkin tyttärien matkustaessa Iraniin paljastuu isoäidin valokuva-albumista Noushin, joka on opiskellut, osoittanut mieltään, juhlinut ystäviensä kanssa ja elänyt kokonaisen elämän ”ennen kuin hänestä tuli maahanmuuttaja”.

Ruotsi ja Iran, Malmö ja Teheran asetetaan vierekkäin kirjassa, ja Bakhtiari tuntuu olevan sitä mieltä, että yhdistäviä asioita on enemmän kuin erottavia. Tosin tämä lienee erityisesti kaiken kattavan amerikkalaistumisen ”ansiota”. Baran, joka on upottanut epävarman nuoren tytönhahmonsa hip hop -kulttuuriin, ihastuu ikihyviksi kun tajuaa, että Teheranissa kuunnellaan rappia siinä missä kotonakin. Baranin kaverilleen lähettämät sähköpostit antavat uutta ulkokirjallista ulottuvuutta kirjalle ja Teheranille, sähköposteista kun löytyy toimivia YouTube-linkkejä.

”Maahanmuuttokirjallisuus”

Toista maata lukiessaan törmää toistuvasti käsitteiden hankaluuteen. Suomenkielen sanasto maahan muualta muuttaneiden ihmisten kohdalla tuntuu riittämättömältä, kun kirjan lukemisen jälkeen ei tee mieli käyttää sanoja maahanmuuttaja (koska muuttaminen loppuu?), siirtolainen, immigrantti tai muuta sellaista. On siis syytä puhua vain ihmisistä. Siitä kirjassakin loppujen lopuksi on kyse. Erilaisista ihmisistä, taustoista, sukupuolista, kulttuureista. On kyse yksilöistä, joiden määrittely riippuu aina näkökulmasta.

Median avuttomuus oikean, syvällisen keskustelun äärellä tuodaan kirjassa tuskallisen selvästi esiin. Keskusteluohjelmat, joissa yritetään mahdollisesti saada kaksi tai useampi näkökulma lähemmäs toisiaan, tuskin edes raapaisevat pintaa näiden asioiden kohdalla. Esimerkkinä tästä on surkuhupaisa väittely, johon Abbassin perheen isä päätyy televisiossa. Juontaja ei tajua yhtään mistä puhutaan ja keskustelun argumentit pätkitään osiksi, sillä väliin pitää saada musiikkivideo, ettei yleisön mielenkiinto herpaannu.

Bakhtiarin kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille, joita asia jotenkin sivuaa, eli meille kaikille. Suomessa koko keskustelu on vielä lapsenkengissään, ja tästä kirjasta olisi hyvä aloittaa.

Toista maata -romaanissa Bakhtiari rinnastaa hienosti oman kirjansa ja Jonas Hassen Khemirin Ajatussulttaanin (Ett öga rött) ja niiden saaman vastaanoton. Hän kommentoi myös kriittisesti sitä tapaa, jolla hänen esikoiskirjansa otettiin vastaan innostuneen kiitollisena, olihan maahanmuuttajakirjallisuus Ruotsissa saanut vihdoin myös naisen kasvot.

Toista maata on hieman liian pitkä kirja. Pienellä editoinnilla siitä olisi saatu vieläkin osuvampi. Tosin Bakhtiari väistelee ”sopivan pituinen romaani” -määritelmiä. Toista maata on hauska romaani perheestä, jossa on teini-ikäisiä lapsia. Se on syvästi yhteiskunnallinen kannanotto maahanmuuttokeskusteluun, median valtaan ja kulttuurien murrokseen. Se on sarkastinen kertomus ihmisten ennakkoluuloista.

Toista maata tuo tavallisen elämän kuvauksellaan eteemme kaikki mahdolliset ja mahdottomat mielipiteet maahanmuutosta. Kerronta on sujuvaa, dialogi samoin. Parhaimmillaan Toista maata ravistelee lukijan mielipidelokeroa armottomasti ja pistää ihmisen perustelemaan itselleen omat näkemyksensä oivallisen henkilökaartinsa kautta. Suomentaja Leena Peltomaa on myös tehnyt hyvää työtä, Toista maata ei liene helpoin käännöstyö.

Toista maata kirjan alkuperäinen nimi Kan du säga Schibbolet? Siinä viitataan Raamatun tarinaan, jossa eloonjäänti riippuu sanan ŝibbolet oikeaoppisesta ääntämyksestä ja jossa neljäkymmentäkaksi tuhatta efraimilaista pääsee hengestään, koska he eivät osaa lausua sanaa oikein. Toista maatakin päättyy surullisesti. Bakhtiari on jättänyt loppuun muutamia farsinkielisiä lauseita, jotka jäävät vaivaamaan lukijaa ja korostavat sitä tunnetta, joka tulee, kun jää kielen ulkopuolelle. Tai vain ulkopuolelle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto