Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Kauheuksia kokeneet eivät muutu hyviksi vaan pahoiksi”

Noora Yrttiaho, 30.8.2016
Marjut Helminen: Appelsiinilehto 283 s., Minerva 2016

Suomalainen 59-vuotias sairaanhoitaja Sini matkustaa Palestiinaan koulutustehtäviin. Matka ei ole hänen ensimmäisensä, ja kun Gazassa puhkeaa kriisi, haluaa Sini ehdottomasti jälleen eturintamaan auttamaan. Menneisyys kuitenkin painaa liikaa ja horjuttaa Sinin terveyttä. Lopulta Suomeen tulee tieto Sinin katoamisesta.  Pakolaisena Suomeen saapunut Fuad lähtee Sinin äidin pyynnöstä etsimään ystäväänsä. Pakolaisen paluu juurilleen on haavoja repivä kokemus ja samalla Fuadin pitäisi vielä selvittää Sinin kohtalo.

Helminen on ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipolitiikkaan erikoistunut toimittaja.

Appelsiinilehdossa risteävät Sinin ja Fuadin vaiheet Suomessa ja Palestiinassa, mutta myös Beirutissa vuonna 1982. Marjut Helminen kirjoittaa esikoisromaanissaan Palestiinan ja Israelin konfliktista kärsivistä. Teos avaa niin pakolaisena elämisen kuin suomalaisen yhteiskunnan epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuuksia.

Helminen tuntee aiheensa

Helminen on ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipolitiikkaan erikoistunut toimittaja. Hän on toiminut muun muassa Ihmisoikeusliiton pääsihteerinä ja kansainvälisen Punaisen Ristin tiedottajana ja seurannut elämää Palestiinassa vuosikausien ajan. Tämä myös näkyy teoksessa kerronnan varmuutena. Helminen selvästi kirjoittaa aiheista ja alueista, jotka tuntee. Aihepiiri on myös jopa polttavan ajankohtainen. Pakolaiskeskustelujen keskellä Appelsiinilehto on yksi puheenvuoro pakolaisien ja ennen kaikkea ihmisyyden puolesta.

”Hän ei ollut halunnut paeta, vaikka puhdas juomavesi loppui, kokonaiset päivät kuluivat ruokatarvikkeiden noutoon avustusjärjestöjen jakelupisteistä, sähkö oli katkaistu ja harvojen omistamat raskaat generaattorit huusivat ilmoille, että sodassa kaikki jakautuu epäoikeudenmukaisesti. Kaupungin haavat olivat Fuadin haavoja, mutta hän oli itsepintaisesti uskonut, että yhtenä päivänä tulisi käänne parempaan ja ne arpeutuisivat.” (s. 47)

Appelsiinilehto tuo esiin, miten pakolaisuus voi näyttäytyä monella tavalla.

Helminen kuvaa kriisialueen arkea ilman ylidramatisointia. Pakolaisen tunnot Suomessa elämisestä ja suomalaisuudesta tuovat kiinnostavan kontrastin kriisialueen tuskaan. Fuad ei oikein tiedä edelleenkään, monen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, ollako vai eikö olla. Yhä edelleen joka päivä hänen toiseudestaan muistutetaan. Lääkäri kelpaa pakolaisena vain taksikuskiksi, eikä vaimo tahdo opetella suomen kieltä. Koko ikänsä Suomessa asunut Fuadin tytärkin miettii elämää ilman pakolaisuuden taakkaa:
” – Mä vaan mietin, että millaista meidän elämä olis, jos ette olisi lähteneet. – Sitä jokainen pakolainen miettii.” (s. 280)

Juurettomuus ei Appelsiinilehdossa koske vain pakolaisuutta, vaan myös Sini tuntee itsensä ulkopuoliseksi kotimaassaan. Hän on koko elämänsä yrittänyt löytää paikkaansa tai paennut juuriaan auttamalla konfliktialueen ihmisiä. Appelsiinilehto tuo esiin, miten pakolaisuus voi näyttäytyä monella tavalla.

Tunne jää uupumaan

Teoksessa liikutaan eri aikatasoilla mutkattomasti ja kerronnan rikkonaisuus antaa lukijalle jotain odotettavaa. Kieli on selkeää, mutta ei kuitenkaan tue tarinan draamallisuutta. Kielellisesti olisi kaivannut enemmän pysähdyttäviä hetkiä dramaattisten tapahtumien keskellä. Tarinan tempo on vähän laahaava, ja viritetty jännite tahtoo purkautua. Lopulta Sinin kohtalo jää sivuseikaksi ja vaaran tuntu väljähtyy.

Appelsiinilehto on enemmän kuvaus valtioiden välisistä konflikteista kuin ihmisten välisistä suhteista.

Appelsiinilehdossa tunne ei välity täysin kielellisesti, ja siksi myös tarinan koskettavuus jää valitettavan valjuksi. Turha dekkarimaisuus olisi voitu riisua kokonaan, ja keskittyä enemmän teoksen ytimeen, auttamiseen. Appelsiinilehto on enemmän kuvaus valtioiden välisistä konflikteista kuin ihmisten välisistä suhteista, jotka todella olisi ollut koskettavia ja kiinnostavia. Auttamisen motiivia olisi voinut syventää, sillä pakolaisuuden tavoin se kietoo teoksen henkilöhahmot yhteen paljastaen jotain syvällisempää ihmisluonnosta.

”En auta vanhuksia enkä lepertele vauvoille. Olen kylmä ja kova – kunnes pääsen esittämään suurisydämistä auttajaa. Hyvällä palkalla. Miksi kukaan auttaisi minua?” (s. 166)

 

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto