Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Multaperunan paremmuudesta

Taina Saarinen, 28.12.2009
Markku Envall: Mikä keisarin on s., WSOY 2009

Markku Envallin Mikä keisarin on on kokoelma pohdintoja eri aiheista, muodoltaan samanaikaisesti lyhyitä ja pitkiä. Liian pitkiä ollakseen aforismeja, liian lyhyitä ollakseen esseitä. Kumpiakin Envall on kirjoittanut. Takakansi sanoo kirjan sisältävän fragmentteja, joka lajina sijoittuu aforismin ja pienoisesseen välimaastoon.

Fragmentit, nämä Envallin tekstit, pomppivat vapaapulsatiivisesti aiheesta toiseen, ja sama aihe pompahtaa esiin milloin tuolla, milloin täällä. Kokonaisuus on raskaslukuinen cocktail buffet, josta voi poimia viisautta ja ajattelun tuloksia.

Envall kirjoittaa fragmenteissaan monenmoisesta: kirjoittamisesta, lukijasta, vanhuudesta, kirkosta, julkisuudesta, taiteesta, jumalasta, vallasta, unesta, väkivallasta, nuoruudesta, viihteestä, kasvatuksesta, itsetuntemuksesta, terveydestä, sotaveteraaneista, eksistenssistä, aforismista, ateismista. Tässä luvun kahdeksan aiheita, järjestyksessä.

Envall kirjoittaa huolellisesti, ja käy värittömäksi. Hyvämuotoiset lauseet kuivuvat, ajatus kääriytyy paperiin, jonka maku alkaa tuntua. Pitkästyin Envallin puolivillaisten pohdintojen, näennäishavaintojen ja pinnallisen ajattelun – tai sen kirjaamisen, tietenkin – parissa niin, että huomasin hakevani teoksenulkoista järjestystä.

Mikä keisarin on pyörittelee samoja teemoja yhä uudelleen ja uudelleen, samoista aineksista olisi voinut kirjoittaa vaikkapa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjamaisuutta nimittäin teksteissä on, fiktiivistä tai ei, arjen havaintoja ja niiden tulkintaa.

Parhaat ajattelutuotteet ovat hauskoja ja osuvia, kun ne lukee erikseen, irti satojen muiden seasta, mutta V. A. Koskenniemen kokoama Vaeltava viisaus tulee tätä lukiessa mieleen: ylevien ajatusten kokoelma.

Mikä keisarin on -teoksen parissa Envallilta on loppunut kesken joko asia tai aika, eikä ole tullut esseitä. Tai sitten asia ja aika on loppunut kesken, eikä ole tullut aforismia, tätä kirjallisuuden erikoishiottua japanilaista keittiöveistä.

Hyvä ajatus jää usein kehittelemättä. Envall tekee havaintoja arkimaailmastaan, toteaa ”näin on”, ja huokaa, koska a) asiat olivat ennen paremmin tai b) muut ihmiset eivät ole sivistyneitä/älykkäitä/lukeneita kuin hän ja hänen viiteryhmänsä.

Toisaalla Envall pyörittää ja pyörittää sanoja, kuin ruokapaloja lautasella. Ja vastapäätä istuvaa alkaa ensin ärsyttää, ja sitten ei tee mieli enää syödä.

Slow-kirjallisuutta

Esseistinä Envall etenee pohdiskelun runsaudessa tutkijan tavoin. Hän on heittänyt ajatuksia kuin mattorullia auki ja tutkinut sitten jokaisen kuvion merkityksineen, näyttänyt havaintonsa lukijalleen, ja sitten on tutkittu yhdessä.

Mikä keisarin on on hidasta kirjallisuutta. Envall jahkailee, pyörähtelee sanoissa ja sanavalinnoissa. Välillä hän pykää taustaa tai rakentaa ikään kuin näyttämöä ennen kuin etualalle hilataan Suuri Ajatus, jonka hän sitten asettelee poseerausasentoon.

Rakennelma ei aina pääty oivallukseen, vaan jää banaliteettiin. Jotkut tekstit ovat niin arkipäiväisiä ja yleisesti tunnettuja, että on pakko lukea ne monta kertaa ja tarkistaa luinko edes oikein. Mikä tässä on uutta ja kirjaan painamisen arvoista? Missä on havainnon ydin?

Esimerkiksi:

”eBook, iTunes, iPod etc.
Ison ja pienen kirjaimen järjestyksen vaihto rikkoo kaksi kertaa oikeakielisyyden sääntöjä. Se vangitsee katseemme. Se ilmaisee niin anarkistin vapautta kuin markkinoijan räväkkyyttä.” (s. 138)

Minulta menee ohi tämän fragmentin tavoite. Oikeakielisyys, aivan. Mainoskieli, kyllä vain. Arveleeko Envall keksineensä tämän?

Amerikkalaisten perinteiden kritiikki on kovin tuttua, samoin näkökulma:

”Päiväkodin Halloween-juhla on kulttuuri-imperialismin etäinen lonkeronkärki.
Mikä muu maa kuin Yhdysvallat saa vapaasti ja keskusteluitta tuoda juhlansa meidän juhlaksemme.
Ei se tuokaan, Itse ryhdyimme koilliseksi liitännäisosavaltioksi.

— Halloween on samaa juurta kuin meidän kekrimme. Elävän voimalla se tunkeutuu kuolleen jättämään tyhjiöön. ” (s. 57)

Parhaimmillaan Envall on suunnatessaan kohteeseensa valon kahdesta suunnasta. Ne suunnat ovat tarkasteltava asia ja tarkastelija.

”Me skeptiset ja kriittiset tarvitsemme jotkut muut, joista peilata itseämme. Jotkut jotka uskovat vahvasti tai sokeasti, ottavat todesta itsensä tai asiansa tai molemmat.
Kuinka me vailla heidän apuaan voisimme olla skeptisiä ja kriittisiä. Kun marxilaiset menivät, tulivat avuksi muslimit. Ja uskovaisten salaseura meillä on aina keskuudessamme. Ratkaisevaa heissä ei ole, mitä he uskovat, vaan miten he uskovat.” (s. 42)

Tämän jälkeen sietää kirjailijan oikeassa olemisen yksinvaltaa jo hieman.

Envall närkästyy

Envallin tyyliin ei tule intohimoa silloinkaan, kun närkästyy väärin avatun ladun äärellä. Envall opettaa mihin kohtaa tankoa lippu lasketaan suruliputuksessa. Talonmiesten ja huoltomiesten on se hyvä tietää, totta. Huipennuksena Envall kertoo miksi multaperunat säilyvät paremmin kuin pestyt. Samasta asiasta luin äskettäin lähikaupan asiakaslehdestä.

”–– Aikansa kansaa valistettiin pesemättömien perunoiden paremmuudesta, joka perustui mullan kykyyn suojata kuorta. Nyt multaperunan on lopullisesti korvannut esipesty ja jälkiturvetettu peruna. Turpeella ei ole muuta tehtävää kuin muistuttaa mullasta jollakin sitä puhtaammalla.
Keitettäessä tällainen peruna hajoaa ennen kuin kypsyy.

Viimeinen torikauppias, jolta sain multaperunoita, sanoi eräänä päivänä, ettei hänen kannata pitää niitä valikoimassa vain minua varten.” (s.16)

Vai olisiko niin, että Envall on sitten kuitenkin vain levittänyt aforistisen aineen isolle kankaalle ja lukija ottakoon silmän käteensä ja lukekoon. Koetteleeko Envall lukutaitoa?

Ehkäpä perunan multasäilytys onkin vertauskuva. Kertomus viisauden ja tietoaarteen viimeisestä kannattelijasta, joka jää yksin, kun koko muu maailma on lyönyt otsansa yhteen pestyjen ja mullattujen perunoiden laariin kumartuessaan? ”Viimeinen torikauppias” on sukunsa viimeisiä, minä-oikeintekijä samoin. Kaksi vanhaa viisasta, jotka hiljentyvät pyhän totuuden äärellä.

Peruna, maaäidin kultainen omena, pomme de terre, on viisaus ja tieto, kuin Alma Materin aarre, joka ei enää kelpaa heille, jotka kahmivat pintakultaa. Ottajia on enää vain valmiiksi pestyllä perunalla ja helpolla instant mix -tiedolla.

Älykkyys ja fiksuus

Älykkyyttä, sivistystä ja lukeneisuutta Envall pitää arvossa, silläkin uhalla, että esiintyy nenäkkäästi. Oman, hankitun tietämisen, luontaisen älykkyyden ja niiden operatiivisen yhdistelmän eli viisauden tunnustaminen on Suomessa riskialtista.

Ehkä essee- ja fragmenttikirjallisuus toteutuu juuri siksi, että yleistyksen, faktojen, rinnalle kaivataan henkilökohtaisuutta, kokemuksen ääntä ja minä-kokijaa, joka sanoo painokkaasti miten olla ja ajatella.

”Luokan etevin poika piti esitelmän Kafkan Oikeusjutusta. En ymmärtänyt, mutta ymmärsin etten ymmärtänyt. Luuloni itsestäni eivät olleet aivan vähäiset, joten päättelin, etteivät muutkaan ymmärtäneet. Mutta varma olin siitäkin, että moni ei ymmärtänyt, ettei ymmärtänyt. ” (s. 19)

Nainen ja mies

Naisen ja miehen välistä suhdetta kommentoivat tekstit erottuvat räikeinä joukosta. Envall on ärtynyt. ”Miehen alennustila hiipii pienin askelin.—” (s. 29). Pohdinnoissa on kitkeryyttä, joka hiostuttaa muutoin villatakinlämpöisen tyylin keskellä: jouduinko lukemaan jotain henkilökohtaista?

Se mitä Envall kuvaa tai kritisoi, on toki karmaisevaa.

”Parisuhde ontuu, koska mies ei ilmaise tunteitaan, mutta kompastuu rähmälleen, kun hän sen tekee.
Ne tunteet, joiden ilmaisemattomuudesta nainen kärsii, ovat harvoin niitä tunteita, joita miehellä on.
Ettei mies ilmaise tunteitaan, antaa naiselle vapauden kuvitella ne mieleisikseen.
Parisuhde on koulu, jossa mies oppii ilmaisemaan niitä tunteita, joita nainen odottaa hänellä olevan”. (s.15)

”Kahta suomalainen mies haluaa: että vaimo on onnellinen, ja itse saa olla rauhassa.
Ja pysyä sen verran yksinkertaisena, ettei näe tuon tekevän tämän mahdolliseksi.” (s. 26)

Kiitos tiedosta. Kyllä minuakin, naisena, tympisi tuollainen suhde.

Parisuhteeseen liittyy usein seuraamuksina kasvatuskysymyksiä. Olennaisinta on, olisi, saada kasvaa rauhassa, vapaana turhasta, eikä koulu herätä tässä suhteessa Envallin ylistyksiä.

Kasvatuksesta Envall kirjoittaa sellaiseen sävyyn, että lukija uskoo hänen tuntevan itsensä, ja lapsen lapsessa. Esimerkiksi, kun hän kuvaa huolta ja hämmennystä teini-ikäisen lapsen humalaisesta kotiinpaluusta.

Lapsista kirjoittaessaan Envall siirtyy pois kaikkitietävyydestä, raikkaasti.

”On ihmeellistä olla poika, poikani sanoi kolmivuotiaana.
Riippumatta siitä, tarkoittiko hän ihmeellä myös olemista eikä vain poikuutta, toivon että hän aina osaisi pitää kiinni kummastakin ihmeestä.” (s. 142)

Mikä on fragmentti?

Alkumerkityksessään fragmentti tarkoittaa tekstin katkelmaa, erityisesti kadonneen tekstin osaa. Esimerkiksi antiikin tai keskiajan kirjoituksista saattaa olla jäljellä vain fragmentteja. Niiden perusteella tutkijat tekevät päätelmiä muusta tekstistä, jota siis ei ole, kirjailijasta itsestään ja hänen ajattelustaan tai yhteisöstä jossa teksti syntyi.

Envallin tekstit ovat katkelmanomaisia, ja siten määritelmä sopii. Assosiaatio ”säilyneistä katkelmista” on uuden, nykytekstin yhteydessä hauska ja sopimaton: pätkikö ehkä ajatus?

Mutta termillä on filosofinenkin tausta. Kirjallisena lajina fragmentin nostivat esiin saksalaiset varhaisromantikot, erityisesti Friedrich Schlegel ja taiteilijanimi Novalis, jonka fragmentteja on suomennettukin.

Varhaisromantikot ottivat sanan käyttöön korostaessaan ihmistiedon vajavaisuutta. Heidän mukaansa pitäisi tietää kaikki kaikesta, jotta tietomme jostakin asiasta voisi olla täydellistä, koska todellisuus on kokonaisuus (eli absoluutti), johon kaikki on jollakin tavoin osallisena.

Toisin sanoen, emme tunne mitään täysin, jollemme tunne kaikkea. Schlegel ja Novalis halusivat alleviivata tätä tiedon tai ”totuuden” ei-absoluuttista luonnetta ja nimittivät aforismin kaltaisia tekstejään fragmenteiksi. Sitä kokonaisuutta, johon ne liittyivät, ei siis ole olemassa, se on vain ajateltu, ja koskaan saavuttamaton tieto absoluutista.

Markku Envall – siis kirjoittaja-Envall – uskoo absoluuttisen ja totaalisen tiedon ja totuuden teoreettiseen tai periaatteelliseen olemassaoloon, ja koska hän kirjoittaa siitä, hän on sen äärellä.

Markku Envallin fragmentit liittyvät leikisti-kokonaisuuteen, ja siten niiden ajatukset eivät ole oikeasti olemassa. Envall pyrkii sanomaan sanansa monesta asiasta, hän pyrkii kohti absoluuttista kokonaisuutta.

Tai sitten hän kertookin, ettei totuutta ole, on vain sen häivähdyksiä, joita hän on tallentanut.

Envall halusi tehdä sitten tällaisen kokoelman. Kirja on tyylillisesti löysä ja jaaritteleva, mutta sisällöltään parhaimmillaan kriittinen, tutkiva ja monipuolinen.

Ajatteleminen on siitä hieno asia, ettei se lopu ajattelemalla. Ajatteleminen lisää ajattelua, jaettuna myös muiden.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto