Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rauhaa ja dadaa

Jantso Jokelin, 16.10.2006
Markku Into: Potero s., Sammakko 2006

Etäisten lauseiden mies Markku Into tuo uudella kokoelmallaan hämmentävää kuvastoa uuteen runouteen. Poterosta suihkuaa vauhdikasta sarjaa. Materiaali on toisaalta tyypillistä Intoa, toisaalta se hyödyntää kokonaan uudenlaista kerrontaa. Hilpeillä ja alakuloisilla sanoilla herkuttelua on entistä enemmän, mutta vastaavasti myös arjen absurdeille kohtaamisille on annettu tilaa. Hyvän yön (2003) tunnelmia ei Poterosta juuri tavoita, se on ennemminkin luontevaa jatkoa sille, mihin U-miehen koottujen Kiivaat tyvenet (2005) viimeinen, merkillinen runo ”Minä menen nyt” jäi.

Televisio näyttäytyy tautisena raivopeilinä, aivokuolema lemahtaa, joku on kivikautista, ”ajatusten astraalinen ristisaatto / kylkiluut kioskin kalterit” kuuluu sana, ja radioaktiiviset linnut haudataan kuumaan rinteeseen. Alku nytkähtää käyntiin Intolle ominaiseen tyyliin. Se ottaa matkalle mukaan ne ominaiset ja omintakeiset elementit, joista hänen runoutensa saa voimansa.

Jatko ei ole yhtä ilmeistä, ja aihevalinnat käyvät nopeasti yllättäviksi. Poteron myötä avautuu joukko hyvinhämmennettyjä kuvia kertojan lapsuudesta ja nuoruudesta. Runot käpertyvät usein esineiden ja toisinaan paikkojen ympärille. Kertoja nostaa haaleita kaiverruksia reistaavasta kuvamuististaan ja rakentelee niistä haluamiaan yhdistelmiä: ”sänkipeltojen yksinäisyyttä liioiteltiin / pitkäveteistä oli kurpan kurne / kersojen perseet kuurattiin juuriharjalla”.

Tunnelma on usein viileä ja lohduton. Kokoelmaa lukiessa tulee miettineeksi omaa suhdettaan muistoihin. Kaukaiset muistot, valokuvissa nähdyt hetket, nykytila ja fiktio sekoittuvat auttamatta keskenään. Ajatus muuttuu kollaasiksi. Muisteleminen on väistämättä dadaa.

”nuoruuden vanha valo / tämä raskas pää / ja korvien jylyn / maailmanjärjestys / odottamaton looginen / pöydän matta valo / täyden sanattomuuden sarjamurhassa / aina samat mustat kivet / kyljiltään kirkkaat / nuoret vedestä nousevat naiset / aina sama hämmästys / näyt / satavuotisten sotien mikrosirut / hetken heilauksessa”

Poteroon Into on päästänyt myös kertovampaa runoa, jota lukisi mielellään häneltä enemmänkin, Hyvän yön nimirunon tapaisia kuuhulluja kertomuksia. Poteroon mahtuu tarinoita baareista, tyypeistä ja naisista. ”Isä Tietää Kaiken” rellestää isänmaallisesti ympäri kylää, mutta ”Isä Meidän joka Olet Taivaassa” antaa anteeksi. Nuoruudenystävällä on sisäelimet väärällä puolella. Baarissa mies tajuaa, ettei hän hetkahda lainkaan, kun nainen ilmoittaa olevansa pikkuporvari. Kokoelman keskivaiheilla Into istuu hetkeksi tupakalle ja vaihtaa nuottia. Merkilliset tarinat tihkuvat rehellisiä tuntoja, joita jää janoamaan.

Myös kertoviin runoihin on päässyt annos absurdia: ”eilen aviomiehesi / jonka olet kumma kyllä erottanut / ajoi minut Pulssiin / tutkituttamaan päätäni / olin nähnyt revontulikomeroita pitkin päivää / hiukset ajeltiin / paljastui inkaluolan tyyppinen minimaalinen ulostuloreikä / lääkärihoitaja pyörtyi / löi päänsä toimenpidepöydän kulmaan / ja sai kallonmurtuman”.

Aiemmin Into on usein liittänyt kirjoihinsa diskografioita eli kuunneltuja levyjä. Tässä kokoelmassa sitä ei ymmärrettävästi ole: monet runot toimivat kuin ilman ääntä. Yhä lyyrisemmät vaikutteet erottuvat runojen takaa. Poteron tyyli muistuttaa hämärästi Tristan Tzaran päilyvää surrealismia. Myös Inton lukuisat suomennokset Ferlinghettiltä ja muusta beatista, Öijeriltä ja Enzensbergeriltä ovat varmasti jättäneet jälkensä hänen runouteensa.

Kiivaiden tyvenien jälkimaininkeihin Potero asettuu hyvin ilman suurempaa mekkalaa. Into vakuuttaa tyynellä kuvakirjoituksellaan mutta jättää odottelemaan suurta iskua, vaahtoavaa lyyristä ADHD:ta. Paikoin jutut menevät yli hilseen taikka jäävät vaille kaivattua jännitettä. Tällaiset kohdat voi toisaalta tulkita tarkoituksenmukaisiksi.

Runot, joissa keskitytään sanatulvan sijasta päänavauksiin, elimiin ja hämäriin suhteisiin antavat Poterolle potkua. Kuiva, hirtehinen huumori toimii suurimman osan ajasta. ”Isäni selässä oli jäänne kaksosesta / mikä veljeni vartija minä olen hän tuskaili saunan lauteilla / olen kuullut sanottavan että listaa voisi jatkaa loputtomiin / jostain kumman syystä niin ei koskaan tehdä”.

Poteron idea on pitää yllä staattista taustakohinaa, jonka tummiin sävyihin piirtyvät hiljalleen menneet maisemat. Toisinaan tajunnanvirtaa, välillä haikumuotoista havainnointia, mutta kaiken aikaa pystyssä, haarapääsky, röntgenlasit.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto