Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nonsensea, undergroudia

Anu Rinkinen, 20.9.2001
Markku Into: Raivoava Takakirves s., Tammi 2001

Markku Into (s. 1945) todistaa jälleen olevansa oikea undergroundkirjailija. Piittaamatta kirjallisuuden lajien raja-aidoista hän on koonnut hurjan kollaasikirjan (romaaniksikaan en sitä tohdi kutsua), joka kaikessa yksinkertaisuudessaan mutta samalla monimutkaisuudessaan sisältää eräänlaisen dekkaritarinan alun.

Raivoavan Takakirveen päähenkilö Miltonin naisystävä Sonia on kadonnut salaperäisesti. Hänen Pariisin enonsa Christian Torttu ilmaantuu selvittämään mysteeriä. Puuhassa auttaa myös eräs albanialainen Ehken Fundera. Oluenhuuruisten selvittelyjen lomassa käy ilmi, että Sonian työpaikalla, Hurmos Instituutilla, ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan. Laiton sikiöbisnes ja se, mitä tekemistä asialla on Sonian katoamisen kanssa, ei kuitenkaan koskaan selviä. Juoni hajoaa erilaisiin sivukaupalla jatkuviin nonsense-runoihin sekä päähenkilön hajanaisiin muisteluihin ja mielleyhtymiin. Lopulta Torttu-eno kuolee, ja sitten seuraakin enää hänen jälkeensä jättämiä runoja.

Nämä runot ovat jokseenkin mielenkiintoisia kaikessa lennokkuudessaan; ne ovat roolirunoja, joilla on samankaltainen ääni kuin kertojan äänellä ja siten koko kirjalla. Runo ”Morsian pukee mustaa” on eheä kokonaisuus, jossa toistuva rytmi kietoutuu puhujan valitteluun siitä, ettei saa orgasmia ”(ilman sinua)”. Runot sisältävät paljon tavaraa mutta pysyvät kuitenkin koossa rytmin ansiosta.

Kirjan juju lienee siinä, että se yrittää ärsyttää lukijaa. Se onnistuukin siinä erinomaisesti. Lauseet ovat alussa vähän liiankin mestarimaisia; niiden välissä olisi saanut olla ns. tyhjiä lauseita, jotta lukija voisi hiukan hengähtää. Teksti itsessään dominoi kirjaa; juoni jää sen jalkoihin. Teksti etenee hyvin vapaalentoisesti, assosiatiivisesti, dadaistisesti, täysin omilla ehdoillaan. Kertojaan on lukijan hyvin vaikea luottaa. Kertoja ei siitä piittaa; hän sanoo, mitä tahtoo ja milloin tahtoo. Hän toistaa ärsyttävästi lyhyitä lauseita ilman predikaattiverbiä, lauseita, jotka eivät sano mitään saati vie kerrontaa eteenpäin. Sanajärjestys on myös usein käännetty nurinniskoin ja verbi jätetty viimeiseksi; on kuin lukisi saksaa suomeksi.

Välillä sanoilla leikittely tuottaa hauskojakin tuokioita kuten seuraava epätäsmällinen rinnastus: ”Chianti hyväilee makunystyröitä kuin Madame Butterflyn kuolinaaria”. Kesken jonkin kuvauksen kertoja saattaa keskeyttää ja todeta täysin varoittamatta tyyliin: ”Toisinaan ajattelen pilkottuja sammakonreisiä. Toisinaan taas en.” Vaan mitä se lukijaa liikuttaa? Tämä keveys kertojan äänessä, tämä herjaavuus kerronnan lakeja ja välinpitämättömyys lukijan mielenkiintoa kohtaan julistanee todellista kirjailijan itsenäisyyttä. Se jättää lukijan kirjan ääressä kyllä hyvin ulkopuoliseksi. Kaikki yritykset lähestyä ja yrittää päästä sisälle tekstiin torjutaan. Tämä ei tapahdu kovinkaan mielenkiintoisella tavalla, kuten joissakin loistavissa postmoderneissa niin sanotuissa kirjoitettavissa teksteissä, joissa lukija vieraannutetaan fiktion illuusiosta ja joissa lukijaa ei palkita mielihyvällä. Nyt tunteet liikkuvat raivostumisen ja tylsistymisen välimaastossa ilman älyllistä palkintoa.

Provosoiva teos on ja vaikutteita voi helposti löytää ainakin Joycelta, Bukowskilta, Rothilta, dadaismista ja nonsenserunoudesta. Jäljelle jää kuitenkin vain kollaasi omituisia lauseita. Henkilöiden nimistä löytyy viittauksia Innon aikaisempaan tuotantoon ja todellisuuteenkin. Silti jotenkin ei jaksaisi lukea loppuun. Ehkä varsinkin runojen osalta olisi tarvittu sitä jazzahtavaa ääneen esittämistä, josta Into on kuuluisa. Näin hiljaa itsekseen luettuina runojen rytmi jää valitettavasti tavoittamatta. Vai onko vika lukijan, joka ei anna rytmille mahdollisuutta korvissaan, joka yrittää vain itsepintaisesti löytää syvämerkityksiä? Kyllähän ”hän elää/ kuolo zombie/ no ag gree/ ag ag/ taka taka/ kirves kirves” kieltämättä svengaa, ja ehkä lukija voisi vaikka opetella uudelleen vanhaa kunnon ääneen lukemisen taitoa? Raivoavaa takakirvestä on kiitettävä siitä, että se ravistelee lukijan hereille, saa tämän miettimään, missä rajat menevät ja miten itse niihin suhtautuu, kuten undergroundin kai pitääkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto