Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Markku Kaskela ja ajattomuuden patina

Juha Siro, 31.1.2004
Markku Kaskela: Kokonaisia päiviä s., Tammi 2003

Tunnustan, että minulla on ennakko-odotuksia Markku Kaskelan uuden runokokoelman suhteen. Olen pitänyt hänen aiemmista teksteistään enkä voi aloittaa tätä arviota lainaamatta runoa hänen esikoisteoksestaan, jolla on lyhyt ja ytimekäs nimi: Alusta. Se on sama runo, jonka kirjailija Boris Hurtta oli valinnut suosikikseen ja kommentoitavakseen muutamien vuosien takaisessa Parnassossa:

”Aina vain romantiikkaa, / aina vain ongelmia. / Leskiä ja neekerinpusuja. / Putoilevia lehtiä ja pieniä koiria. / Sateeseen hajoavia autoja, / pakkasta. / Aina vain romantiikkaa. / Aina vain erotiikkaa. / Kidutus ei koskaan lakkaa. / Taidenäyttelyjä ja tummia naisia. / Parvisänkyjä ja junan toiletteja. / Partaa ja kankkusta. / Aina vain.”

Miksi otan lainauksen kolmentoista vuoden takaisesta kokoelmasta? Kaskelan aiemmissa runoissa on ollut arkielämän uskottavuutta – sen nurjan puolen kuvausta – ja uskaltaisin väittää, että hänen teksteistään on löytynyt virikkeitä nyt pinnalle nousseille, katu-uskottavuutta tavoitteleville beat-runouden perillisille. Toisessa kokoelmassaan Aamuyön vieraat, Kaskela kirjoittaa: ”pakko päästä pukille / lentoemäntää / elintarvikekioskin rehevää rouvaa, takaapäin / linnunlaihaa tyttöä joka tuolinkulmalla / värjöttelee kuin eksynyt lokki.”

Kaskelan aiemmista kokoelmissa on myös ironista ja mustaa huumoria, joka on ollut suomalaisessa runoudessa harvinaista.

Kahdentoista vuoden loikka

Pieni zoomaus taaksepäin on Kaskelan kohdalla erityisen merkittävää. Edellinen runokokoelma ilmestyi 1992. Lisäksi hän on julkaissut vuonna 1994 novellikokoelman Isänmaallinen varas.

Vanha latinankielinen aforismi kertoo, miten luonto ei ota loikkaa. Luonnossa mikään ei siis voi kehittyä hyppäyksittäin vaan syyn ja seurausten lakien mukaan. Runoilijan kehitys kulkee varmasti samoin. Kahdentoista vuoden julkaisutauon ja kehityksen voi olettaa näkyvän runoilijan tekstissä. Ainakin hyvän runoilijan. Kaskela ei ole jäänyt samaa levyä pyörittämään, vaan uusi kokoelma esittelee runoilijan, joka on tekstiensä maailmassa kulkenut pitkän matkan.

Edellisistä kokoelmista on jäljellä vain Kaskelan sisäinen monologi, tapa puhutella poissaolevaa henkilöä. Tyylikeinolle on kirjallisuudentutkimuksessa hieno nimikin: apostrofi, eli retorinen kääntyminen poissaolevan puoleen, ikään kuin tämä olisi läsnä. Puheen muoto, jossa jokin paikka, ominaisuus tai idea, edesmennyt tai poissaoleva henkilö esitetään läsnäolevana ja ymmärryskykyisenä.

Mutta teorioista viis, näin Markku Kaskela aloittaa uuden kokoelmansa: ”Hehkukoon pyökkikuja tulosi kunniaksi, / kummitusjunalla saavut, luunvalkoinen konnari / on lippusi leimannut, yöt nukut yläkerran / sängyssä ennen kuin rahjustat alas, / nikamiasi, vyötäisiäsi pakottaa, / vähitellen asetut / keräät pihalle hartaan klaanin, naapureita, / puheenporinasta kiinnostuneita ohikulkijoita, / puutarhasaksia, lippiksiä, muikeita / kasvojenilmeitä, sitä skaalaa, johon / olet junassa valmistautunut, oi sen syöksyessä pitkiä tunneleita / helpotus, tämä toverillisuus, olet heille poika / kuun paljaan paisteen alta, poskilta sileäksi kuumottunut, / nenän ruhje luolissa asumisesta, vannonut kanssasi / myrskyä paenneille, ettet petä heitä koskaan.”

Lainaus on pitkä, runon mittainen ja silti kokoelman lyhyimpiä tekstejä. Kaskelan säkeen mitta on kasvanut, ilmaisu on proosamaista ja tarinoivaa. Ensi kertaa uutta kokoelmaa lukiessa tulivat mieleen slaavilaiset tunnelmat, jopa Tsehovin novellistiikka. Ja toden totta, ehdittyäni sivulle kolmekymmentä, Kaskela kirjoittaa: ”Tuli kreikkalainen kausi, heti perään Majakovskien, Ahmatovien, / helppo siirtyä: täältä agoran varjoista he ilmestyvät, ensimmäisellä / toinen silmä niin pullistunut, että toinen / toimeton viiru vain.”

No… kreikkalainen kausi ei tämän enempää esiin nouse, eikä sitä voi kuin ansioksi lukea. Jos antiikin viittauksia hakee omaa tekstiä ylevöittämään, siinä käy yleensä huonosti. (Vain Saarikosken runot ovat asia erikseen.)

Tuo kaveri, he sanovat, tekee tärkeää työtä

Kaskelan runoissa muistot, menneisyys ja nykyisyys limittyvät toisiinsa tavalla, joka jättää säkeiden ylle ajattomuuden patinaa. Hänen uudet runonsa ovat sympaattisella tavalla iättömän vanhanaikaisia ja karttavat uusimpia urbaanitrendejä.

Nostalgisen proosamainen sävy, joka ylevöittää myös tuoreempia kokemuksia, antaa Kokonaisten päivien runoille persoonallisen äänen. Tekstien luonteen voisi kiteyttää loputtomiksi, päänsisäisiksi monologeiksi, jotka runoilija tislaa kirjan sivuille. Kaskelan runojen preesensiinkin kiertyy imperfektin sävy. Runojen ääni ja havainnot ovat lyyristä puhetta ilman poeettisilla tyylikeinoilla briljeeraamista.

Runoissaan Kaskela peilaa ympäröivää elämää myös toisten silmin. Niinkin yksityiseseen tunteeseen kuin rakastumisen huumaan hänellä on laajempi näkökulma. Rakkauden syvin olemus ei rajoitu kahden ihmisen väliseen tunteeseen vaan laajenee maailmaa parantavaksi voimaksi. Näin Kaskela lopettaa runonsa, jonka alkusäkeissä lääkäri on antanut hänelle diagnoosin: ”olette rakastunut.” Sama runo on valittu myös kirjan takakanteen.

”Kulkeudun urheilukentälle, joudun hölkkäämään, rakastan… / ei, herra jumala, minä todella rakastan: tarmonpuuska, / kädet harovat vimmatusti – / kaukana kulkevat ihmiset: olen heille yhä enemmän mieleen. / Tuo kaveri, he sanovat, tekee tärkeää työtä. Hän puhdistaa / ilman itsekkyydestä, epäluulosta ja kavaluudesta.”

Kaskela toimittaa kirjailija Tomi Kontion kanssa Suomen Kirjaillijaliiton julkaisemaa Kirjailija-lehteä, jonka voivat tilata myös liittoon kuulumattomat lukijat.

Nettisivuilta on vaikea löytää tietoja, jotka Kaskelan kirjailijakuvaa oikeasti syventäisivät. Kustantajan luonnehdinta on niukka, mutta Googlen haulla löytyy kyllä muunmuassa linkki, jossa Kaskelan runoja on käännetty Viron kielelle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto