Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Järki vastaan usko

Esa Mäkijärvi, 30.12.2015
Markku Pääskynen: Sielut 254 s., Tammi 2015

Markku Pääskysen (s. 1973) kahdeksas romaani Sielut oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Tuottelias Pääskynen on julkaissut kaikki kirjansa reilun kymmenen vuoden aikana. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, tarkkoja ja yllättäviä romaaneja, joista monissa syvällisyys pyritään yhdistämään vetävään sisältöön.

Sielut sijoittuu Mikkelin lähelle ja kesään 1986. Kyseisen vuoden elokuussa tapahtui Mikkelin panttivankidraama. Se päättyi dramaattiseen räjähdykseen kaupungin torin laidalla. Sielujen keskiössä ei kuitenkaan ole tämä keskustelua edelleen aiheuttava tragedia, vaan jokaisen vanhemman painajainen, oman lapsen katoaminen. Romaani tapahtuu toukokuussa 1986. Niinpä vaikka siinä viitataan panttivankidraamaan, se ei seuraa todellisuutta tarkasti.

Ainon ja Kristianin tytär Maija katoaa Sieluissa eräänä päivänä odottamattomalla ja selittämättömällä tavalla. Häntä aletaan etsiä. Rauhallisista lähtökohdista kasvaa metafyysiset mittasuhteet saava tarina. Sielujen luvut ovat enimmäkseen lyhyitä. Kertojina toimii Ainon ja Kristianin lisäksi Maijan koulukaveri Taito. He tuovat levottoman päivän tapahtumiin omat näkökulmansa.

Maijan katoaminen suistaa hänen vanhempiensa elämän hetkessä raiteiltaan. Ahdistus valtaa alaa, taikausko korvaa järjen ja unista tulee valvetta tärkeämpiä.


Ihmiset ovat romaanin nimen sieluja. Pääskynen solahtaa vaivatta niin lasten kuin aikuistenkin nahkoihin. Kerronta on usein runollista: ”Auringon valo, joka ei enää ollut sama eikä lainaa, tuli ikkunasta vinosti sisään. Se valaisi huoneessa leijuvan pölyn, Taiton sormenjäljet ikkunassa. Se valaisi järvenlahden, valaisi kaupungin karkean loiston sen selän takaa. Kaupungin ikkunat hehkuivat kuin tuhannet.” (s. 22–23)

Romaani kasvaa ihmisyyden kuvaukseksi. Vaikka siinä kerrotaan tavallisesta ja tapahtumaköyhästä ympäristöstä, Pääskynen saa aiheesta ja hahmoista paljon irti. Kertojat mietiskelevät: ”Mutta vaikka he, tornitalojen asukkaat, toimivat eivätkä tienneet mitä tekivät, vaikka he noudattivat tapojaan tietämättä miksi, vaikka he noudattivat tapojaan tietämättä miksi, vaikka he vaelsivat koko elämänsä eivätkä tunteneet tietään, niin he kukin tavallaan kykenivät rakastamaan. Sellaisia he olivat, eivät parempia, eivät huonompia, vaan samanlaisia kuin kaikki muutkin.” (s. 52)

Omaisten tuska

Maijan katoaminen suistaa hänen vanhempiensa elämän hetkessä raiteiltaan. Ahdistus valtaa alaa, taikausko korvaa järjen ja unista tulee valvetta tärkeämpiä. Lapsi tuntuu kadonneen jälkiä jättämättä. Hänen kohtalonsa liikuttaa kuitenkin vain lähisukulaisia, sillä muut keskittyvät isompaan uutiseen, panttivankeja ottaneen pankkiryöstäjän matkaan Mikkeliin. Siihen viitataan romaanissa ohimennen: ”Aseistettu ryöstäjä ja kolme panttivankia. Ei ihme, että poliisi tässäkin kaupungissa oli valmiustilassa. Ei ihme että Maijan katoaminen oli jäämässä tapahtumien varjoon.” (s. 92)

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä raastavammaksi käy Maijan omaisten tuska. Vanhemmat syyttävät tapahtuneesta itseään. He etsivät hädissään menneisyydestä tekemiään virheitä ja yrittävät keksiä syitä lapsensa häviämiseen. Arkiset askareet menettävät jupakassa merkityksensä. Millään muulla kuin katoamisella ei ole väliä.

Pääskynen ylistää kirjassaan lapsen kykyä kohdata pahimmatkin vaikeudet.

Koska Maija on kaikkien kertojien ajatuksissa, hän on poissaolostaan huolimatta Sielujen eräs päähahmo. Hänen kohtalonsa vaikuttaa kaikkeen, hänen elämänsä on merkityksellinen: ”Ja Maija oli keskipiste, napa jonka ympärillä he kaikki pyörivät. He eivät vain tienneet missä keskipiste oli. Maija oli jättiläinen, vuori ja planeetta eikä kukaan tiennyt missä hän oli. Ja he kaikki rakastivat Maijaa. Eivät välttämättä toisiaan, eivät välttämättä itseään, mutta Maijaa he rakastivat.” (s. 174–175)

Olla joku muu

Markku Pääskynen kirjoitti Vihan päivässä (2006) perhesurmasta. Sielut ei ole yhtä synkkä, mutta myös se saa voimansa traagisista käänteistä. Uusi teos ei ole trilleri, vaikka lähtökohdista ja tapahtumista voisi niin helposti päätellä. Sen runollisuus ja syvällisyys selittävät sen valitsemisen Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjan voi kuitenkin ennustaa myös myyvän, sillä siinä on ajoittaisesta vaikeaselkoisuudesta huolimatta viihteellisempi puolensa.

Siinä missä kertojista Aino ja Kristian ovat maanläheisempiä, Taito tuo Sieluihin muita näkökulmia. Hänen tapansa nähdä maailma on lapsellisempi, välittömämpi. Kuviteltu ja tosi sekoittuvat. Taito ei hätäänny, vaikka Maija katoaa ja aikuiset menettävät tapahtuman johdosta välittömästi malttinsa. Etsintäpartiot ja poliisit harovat tyhjää, mutta Taito ja hänen ystävänsä Ilari pääsevät leikkien ympärille rakentuvissa tutkimuksissaan paremmin eteenpäin.

Pääskysen halu korostaa uskon merkitystä järjen kustannuksella on hieman rasittava. Sielut toimii tästä huolimatta, sillä se on hyvin kirjoitettu ja sopivan lyhyt pysyäkseen kasassa. Pääskynen ylistää kirjassaan lapsen kykyä kohdata pahimmatkin vaikeudet: ”Lapset sen joskus arvaavat kuten Maija: on jännittävämpää mennä jonnekin missä ei ole aiemmin ollut, suorittaa salainen tehtävä, rakentaa talo äänettömästi, löytää uutta ja ainutkertaista, löytää hylky aavikolla, vanha koskematon asunto tai omat kasvonsa ikivanhasta maalauksesta, olla toinen, joku muu, joku korvaamaton ja tärkeä.” (s. 236)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto